Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Valon hengittelyä runon ja kuvan muodossa

Kuva
EETU-PEKKA HEISKANEN, valokuvaaja Auringon hehkulanka, plafondikuu tässä himmentyvässä vuodessa katuvalojen pistekirjoitus polkuna pimeydessä joulukuisten ikkunoiden värisuorat ehkä meidät heitettiin kaupunkiin kuin noppakivet satunnainen puoli ylöspäin kuuntelen ensilumen valkoista kohinaa ohikulkijoiden silmäluvut kopsahtelevat asfaltilla hengitän valoa sisään, luxus, kirkas pulssi tässä himmentyvässä vuodessa joka kiertyy kuin lampun kanta. Kirjoittaja rauhoittui joulun alla seisoskelemaan kamera sylissään Lahden keskustan jouluvalojen loisteeseen keskittyen hengittelemään ja antamaan ajatusten virrata vapaasti. Valokuvat on kuvattu pitkällä valotusajalla, jolloin jokainen sisään ja uloshengitys näkyy kuvassa valon liikehdintänä. Kaikki kuvat: Eetu-Pekka Heiskanen.

Marraskuun viimeinen päivä

Kuva
HANNU TAKALA, tutkimuspäällikkö Marraskuun viimeisen päivän aamuna 1939 käveli nuori Johannes Virolainen kohti Viipurin Punaisenlähteen torin luoteiskulmassa ollutta työpaikkaansa. Lämpötila oli nollan tienoilla, ja taivas oli puolipilvinen. Matkalla Virolainen tapasi tuttavansa. Kesken tarinoinnin alkoi idän suunnalta kuulua lentokoneiden ääniä. Kumppanukset ihmettelivät koneiden suurta määrää ja sitä, minkä maan koneita Viipurin yllä lenteli. Samalla alkoivat ensimmäiset pommit pudota kaupunkiin. Kello oli tasan 9.00. Virolainen juoksi suojaan läheisen Yhdyspankin talon porttikäytävään. Muutamaa hetkeä myöhemmin talvisodan ensimmäiset pommit putosivat myös Lahden Asemantaustaan. Talvisota oli alkanut. Viipurin Punaisenlähteen tori pommitusten jäljiltä. SA-kuva. Talvisodan syttyminen 1939 oli suuri järkytys kaikille suomalaisille. Vaikka sota riehui samaan aikaan Keski-Euroopassa, ja Neuvostoliitto oli esittänyt Suomelle aluevaatimuksia, ei sodan syttymiseen yleisesti uskottu

Ohrasta olutta rukiista ryypättäviä

Kuva
VESA JÄRVINEN, museonhoitaja Itä-Hämeen museo Itä-Hämeen museo toimii Koskipään kartanossa. Kuva Toni Kesti, Lahden museot. Sahin valmistuksen SM-kisat pijettiin Hartolassa eli entisessä Kustavuksen pitäjässä kuluvam vuuen elokuun kolmantena päevänä.Tuomareijen mielestäk suum mukasinta sahtia ol tehny lahtelaine Ari Rämö. Toiseks tul Reijo Mäki Karvialta. Jok eij tiejä mite tai osua sahtia tehjiä, ni alla o lyhä oppimierä, mite sitä laitetua. Enste ohramaltuat laittua suavii ja kastellua iha huolealla veellä. Sit lisätiä tuas vettä ja vähä lämpösempiä. Aina vua lisätiä varimpia vettä, mut ei liikua eikä liia kuumua, ettei tuk liia harvua kaljua ja imeltyy enempi. Ku käyttiä puusuavia, ni mäskiä voi kuumentua kuumilla kivilöillä. Ni ei tarvi mäskiä mättiä patua kuumennettavaks. Sahdintekovälineitä Itä-Hämeen museossa. Kuva Tiina Rekola, Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. Sit ku mäski o tarpeeks tekeytyny eli imeltyny, ni se mäski mätetiä varitettuje olkie ja kata

Hautausmaa eläville

Kuva
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Kuolleet eivät tarvitse hautausmaata, se on eläviä varten. Sureva hakee hautausmaalta rauhaa, lohtua ja hiljaisuutta. Poisnukkuneita muistavat, hautoja hoitavat ja käytävillä liikkuvat ihmiset ovat tärkeä osa hautausmaata. Kun heitä ei enää ole, hautausmaakin kuolee. Nastolan hautausmaan käytävällä ja luonnonpuiden katveessa surija kokee hiekan ja tuulen hiljaisen äänen. Kuva Tiina Rekola, Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. Arkkitehti Bey Hengin ajatukset elämästä ja kuolemasta ovat tyyniä, punnittuja ja käytännönläheisiä. Hän omistautui vuosikymmeniksi hautaustapojen tutkimiselle ja hautausmaasuunnittelulle. Hengille kuolema oli elämän rinnakkaisilmiö, jota jäähyväisrituaalimme, hautaustapamme ja kirkkomaamme todellistavat. Hänen mielestään kuoleman hyväksyminen puhdistaa ja auttaa meitä suhtautumaan elämän päättymiseen luottavaisin ja iloisin mielin. Bey Heng toimi pitkään Helsingin seurakuntien arkkitehtina. Eläkkeelle jäätyään hän alkoi

Tuhansien järvien maa

Kuva
TIINA REKOLA, valokuvaaja SAIMAA LA PERLE DES LACS DE FINLANDE, 1939 litografia, 102 x 68,50 cm, Paul Söderström/SEK Lahden museot/Julistemuseo, kuva Tiina Rekola. Julisteita Suomessa -kirjassa Julistemuseon nyt jo eläköitynyt tutkija Kari Savolainen kertoo höyrylaivaliikenteestä sokkeloisen Saimaan väylillä. Saimaa La perle des lacs de Finlande -litografiassa vuodelta 1939 höyrylaiva on kuvattu harjujen halkomaan järvimaisemaan. Tätä mainostoimisto SEKin julistetta on painettu useilla kielillä ja se on nykyäänkin suosittu korttiaihe Saimaan rantojen matkakohteissa. Höyrylaivan mallina on saattanut olla 1907 valmistunut Liperi-alus tai Leppävirta. Mutta millä väylällä laiva seilaa? Saimaan vedet tunteva on saattanut miettiä miltä harjulta pikkusaarten täplittämä järvimaisema avautuu. Vuonna 1994 ympäristöministeriössä valittiin 27 merkittävää maisemakokonaisuutta kansallismaisemiksi . Punkaharju oli yksi niistä. Harju jakaa Puruveden Pihlajavedeksi ja Puruvedeksi. 1800-lu

Kesäisiä päiviä Jalkarannassa – Ainolan historiaa

Kuva
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Herrasväen kesänviettotavat alkoivat muuttua kaupungistumisen myötä. Suomalaisen maalaismaiseman kauneus avautui uudella tavalla. Höyrylaivat kuljettivat väkeä suvisiin maisemiin, ja rautatieverkon laajetessa junakyydilläkin oli mahdollista päästä vilpeiden vesien äärelle. 1800-luvun loppupuolella rannoille alkoi nousta porvariston huviloita, joihin talous palvelijoineen kaikkineen siirrettiin yleensä koko kesän ajaksi. Lahden seudun ensimmäisiä huviloita oli apteekkari Aron Grönmarkin Jalkarantaan rakennuttama Merilä. Arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1901. Talon takan piirsi taiteilija Akseli Gallen-Kallela, joskin tieto on epävarma. Eliel Saarisen suunnittelema Merilä vuonna 1904 lähetetyssä postikortissa. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. Suomalaismielinen Grönmark halusi huvilansa suunnittelijaksi suomalaisuuden manifestiksi vuonna 1900 nousseen Pariisin maailmannäyttelypaviljongin arkkitehdin. Mer

Enni Id asui punaisessa tuvassa Padasjoella ja ”maalasi vimmatusti”

Kuva
LIISA MÄKITALO, museoamanuenssi Ulkoisesti Enni Idin mökki on kuin mikä tahansa punainen tupa Padasjoella. Kuva: Liisa Mäkitalo/Lahden museot Padasjoen kauniisiin luonnonmaisemiin kätkeytyy yksi Päijät-Hämeen ainutlaatuisimmista kotimuseoista. Enni Idin mökissä katse kiertää lattiasta seiniin, huonekaluihin ja esineisiin. Kaikki ovat värikkäiden maalausten peitossa – aiheissa toistuvat kukat ja kasvit, kissat ja kukot sekä ihmiset ja pirut. Paikka hämmentää ja ihmetyttää, mutta samanaikaisesti myös ihastuttaa. Tällainen kokonaisuus ei ole syntynyt hetkessä. On kiehtovaa kuvitella Enni maalaamassa seiniä, lattiaa tai urkuharmonia. Aikoinaan nämä pinnat ovat olleet paljaat. Mistäköhän kohtaa hän on aloittanut seinien maalaamisen? Entä lattian? Hän on istunut lattialla maalaamassa ja edennyt kohta kerrallaan. Kissat ovat tassutelleet vieressä. Miltä tuntuisi asua talossa, jonka lähes joka pinta on omien maalausten peitossa? Minkälainen persoona täällä asui? Enni Idin elämäntarina

Nastolalaisen kotiseutuhengen vaiheita

Kuva
VILLE EEROLA, tutkija Nastolan historia -hanke Nastola juhlii 9.5.2019 Nastola-päivää kunnan itsehallinnon 150-vuotispäivänä. Vaikka itsenäistä Nastolan kuntaa ei enää ole, kotiseutuhenki elää ja voi hyvin – kenties paremmin kuin pitkään aikaan. Ensimmäisiä nastolalaisia perinteen tallentajia oli Kalle Kustaa Lindeberg Kumialta. Hän aloitti 1800-luvun lopulla kotiseudulliset harrastuksensa merkitsemällä muistiin säätiloja ja hoidellen paikakuntalaisten erilaista ”paperisotaa”. Nastolalainen Markus Lehtinen puolestaan kiinnostui 1940-luvulla kotipitäjänsä vaiheista opiskellessaan Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa. Lehtisen teos Nastolan erä- ja rajahistoria I–II (1950) laajeni Suomen historian laudaturtyöstä paikallishistorialliseksi tutkimukseksi. Hän olisi käyttänyt tutkimustaan väitöskirjansa runkona, mutta menehtyi vaikeaan sairauteen keväällä 1949. Mittavimpiin saavutuksiin nastolalaisen kansaperinteen keräämisen saralla ylsi emäntä Bertta Ta

Rakennusmestarin maanantaipäivä – viesti Lahden Kartanon menneisyydestä

Kuva
TERHI TANSKA, projektitutkija & arkeologi Lahden Historiallisen museon eli Lahden Kartanon päärakennuksen peruskorjaus etenee. Ensimmäisen kerroksen betonilattioiden purku on tuonut esiin paitsi kauniit kellarin katon kappaholvit, myös monenlaiset sirpaleet Kartanon menneisyydestä. Yksi yllättävimpiä on Lahteen rakennusmestari herra A. Sjöblomille osoitettu kirjekuori. 20 pennin suomalaisella postimerkillä varustettu kirje on leimattu Helsingissä 13.6.1898 klo 6 aamulla (Helsinki 13.VI.98. 6.f, jossa f=förmiddag, aamupäivä, ja 6 kertoo kellonajan). Kirjeen toisen puolen leima kertoo sen saapuneen Lahden postiin vielä saman päivän aikana, ilmeisesti kello 1 aikaan iltapäivällä, vaikka leiman viimeinen merkki erottuukin huonosti (Lahti 13.VI.98. 1.i).  Helsingin yliopiston vuoden 1898 almanakan  mukaan kyseinen päivä muuten oli maanantai, ja Edlan nimipäivä. Kirjeen osoitepuoli. Osoitetiedoksi riitti vielä 1890-luvun lopussa “Byggmästar. Herr. A. Sjöblom. Lahti”. Kuva on otet

Rahan katedraalista Museokioskiin

Kuva
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Kuusikymmenluvun kuohut synnyttivät rauhanliikkeen, ympäristöaktivismin, ehkäisypillerin ja vapaan seksin, opiskelijaradikalismin, hipit ja taistolaisuuden. Arkkitehtuurissa ajan murros muotoutui luoviksi törmäyksiksi, vanhan ja uuden tarkoitukselliseksi ristiriidaksi. Kun Kansallis-Osake-Pankin uusi konttori valmistui alkuvuodesta 1964 Lahteen Aleksanterinkatu 10:een, sen tieltä purettiin puolet vanhasta arvokkaasta pankkipalatsista, joka oli vuodesta 1913 seissyt paikallaan suomalaisuuden vertauskuvana ja kansallisuusaatteen graniittisena kiteytymänä. Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen tähtäsi kansainvälisyyteen. Siksi uuteen konttoriin ei haluttu suomalaisiksi miellettyjä rakennusaineita, vaan eurooppalaisen ja amerikkalaisen modernismin materiaaleja. Uusi arkkitehtuuri oli tärkeä osa pankin markkinointia. Sillä tavoiteltiin Suomen pankkimarkkinoiden johtoasemaa ja konttoriverkon kaksinkertaistumista. Kansallis-Osake-Pankin t

Hiihdon hurmaa - #hurmaavahiihto

Kuva
SUVI KUISMA, museoamanuenssi Tänä vuonna on nautittu tammikuussa vanhan ajan kunnon talvesta. Se on innostanut laduille jo ennestään innokkaat hiihtäjät sekä lukuisan joukon ihmisiä kokeilemaan hiihtoa pitkästä aikaa lämpimimpien talvien jälkeen. Toisaalta nuoren polven hiihtoinnostus on hiipunut jo pidemmän aikaa. Viimeaikaiset tilastot kertovat, että kaikista suomalaisista noin kymmenessä vuodessa hiihtämässä pyörähtäneiden määrä oli pudonnut 42 prosentista 34 prosenttiin. Aktiivisesti hiihtoa harrastavien määrä on pudonnut 7-29-vuotiaiden keskuudessa kahteen prosenttiin viime vuosina. Vielä 1950- ja 1960-luvulla hiihto oli yksi suosituimpia lasten ja nuorten harrastuksia. Nuoret hiihtäjät hiihtoretkellä Rautakankareen maastossa 1962. Kuvaaja: Kuvakiila. Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.   Mikä hiihtämisessä innostaa nykyisin ja tuo iloa? Sitä halutaan esille Hurmaava hiihto -hankkeessa. Projekti on osa Hurmaava Suomi -nykydokumentointihanketta, joka on kansallinen amma

Rouva Juliste

Kuva
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Muoto koskettaa ainoastaan silmän verkkokalvoa, idea tunkeutuu ihmiseen – päähän ja sydämeen. Tämä kuulun ranskalaisen julistetaiteilijan Raymond Savignacin ajatus julisteen ainutlaatuisesta voimasta vangita silmänräpäys ja lyödä katsoja ällikällä johdatti sekä Helmiriitta Honkasen taiteilijan- että tutkijantyötä. Hän ansaitsee arvonimen Suomen Rouva Juliste. Helmiriitta Honkanen kävi Taideteollisen keskuskoulun graafillisen kurssin ja valmistui sieltä 1945. Hän aloitti kuvittajana, mutta uran suunnan määräsi lopulta vuonna 1961 alkanut työ Osuusliike Elannon mainososastolla. Hän suunnitteli mainoksia, näyteikkunoiden katseenvangitsijoita ja julisteita sekä taittoi Elanto-lehteä esikuvanaan ennen kaikkea vastaava ruotsalainen lehti Vi. Helmiriitta Honkanen, 1962: Kaakku äidille. Serigrafia. Elanto. Kuva: Tiina Rekola. Aatteellisen osuuskauppaliikkeen tavoitteena oli kotien hyvinvointi, ja se kohdisti toimintansa ja viestinsä paljolti naisiin,

Tarinoiden keruuta Nastolassa

Kuva
NEA UUSISALO, tutkimusavustaja Historiassa minua kiehtovat eniten tarinat: kertomukset menneisyyden seikkailuista ja menneistä maailmoista. Tarinoille yhteistä on se, että niillä kaikilla on jokin opetus. Nalle Puhin ja Nasun seikkaillessa pitkin kirjojen sivuja lapsi oppii tärkeitä asioita ystävyydestä ja välittämisestä. Kun aikuinen kuuntelee tarinaa historian tapahtumista, oletetaan automaattisesti, että tilanne on erilainen. Historiallisessa seminaarissa istuessaan aikuinen harvoin ajattelee kuuntelevansa tarinoita menneistä tapahtumista. Hän olettaa kuuntelevansa löyhästi yhteen sidottuja yksittäisiä faktoja. Mutta mitä muutakaan ne ovat kuin aikuisille suunnattuja kertomuksia rakentamassa kuvaa, ei lapsen tavoin mielikuvitusmaailmasta, vaan todellisesta menneestä maailmasta? Aikuisten tarinat ovat erilaisia ja ne muodostuvat sirpaleista, jotka jokaisen pään sisällä yhdistyvät ja saavat muodon. Mikä näissä aikuisten tarinoissa on se tärkeä oppiläksy, joka meidän pitäisi ymmärtää