Elämää Lahdessa – Launeen pikkulastenkoti

SARI KAINULAINEN, kokoelmapäällikkö

Sinä elämä, annoit minulle
tämän tehtävän.
Enkä minä rohjennut siitä kieltäytyä.

Hiukset ovat vielä kosteat, käsi haroo tyhjää.
Minun tehtäväni on
tarttua tähän käteen
ja taluttaa koko alkumatka.

Pieneksi tunnen minä itseni,
vielä pienemmäksi,
kuin tämä vastasyntynyt.

- Eeva-Liisa Kantola –

Lahden pikkulastenkoti perustettiin vuonna 1946 Lahden Jalkarannan kaupunginosaan. Nimensä mukaisesti siellä hoidettiin alle kaksivuotiaita lapsia, joista oma perhe ei voinut huolehtia. Aluksi lastenkoti oli mitoitettu kahdelletoista lapselle, mutta kun se siirtyi vuonna 1956 Launeen lastentaloon, paikkoja oli jo kolmellekymmenelle. Näiden lisäksi siellä oli ylipaikoilla vammaisia lapsia ja yli kaksivuotiaita, jotka jonottivat perheeseen tai vanhemmille lapsille tarkoitettuun lastenkotiin. 1960-luvun lopussa valmistui Ronnin keskuslaitos, jonne kehitysvammaiset lapset siirrettiin.

Lahden ensimmäinen pikkulastenkoti Jalkarannassa.
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Launeen lastentalossa oli pikkulastenkodin lisäksi myös lasten päiväkoti, neuvola, johtajattaren asunto sekä hoitajien asuntoja.

Arkkitehti Erik Castrénin suunnittelema Launeen lastentalon valmistui 1956.
 Kuva otettu Salpausselän kisojen aikaan 1962.
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Lastenkoti oli 1960–1970-luvuilla jakaantunut kahteen osaan, toisessa päässä oli makuuhuoneet noin parillekymmenelle 1-2 vuotiaalle ja toisessa päässä kymmenkunnalle alle vuoden ikäiselle vauvalle. Henkilökunta oli jakautunut näihin talon osastoihin. Työ oli vuorotyötä. Kello 20 alkaen yön yli kaikista lapsista vastasi vain yksi hoitaja. Hän aloitti työvuoronsa pienten vauvojen pulloruokinnalla, jota kesti iltakymmeneen. Vastasyntyneille vauvoille saatiin kaupunginsairaalasta äidinmaitoa, vähän isommille hoitajat keittivät talon ”maitokeittiössä” puolimaitoa, jossa oli puolet kauralientä ja puolet maitoa sekä vielä isommille 2/3 maitoa, joka valmistettiin vehnäjauhosta ja maidosta. Yöhoitaja ehti keittää ja steriloida lasiset tuttipullot ennen kun vauvat heräsivät uudelleen syötölle klo 1 yöllä. Yökkö keitti yöllä jossain välissä myös aamuvellin lapsille.

Lapset syömässä. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Aamulla ensimmäiset 1-2 vuotiaista nostettiin päivähuoneen pöydän ääreen velliä syömään. Kun päivävuorolainen tuli töihin puoli seitsemältä hän ruokki loput lapset. Sitten lapset nostettiin leikkikehään, jossa heidät istutettiin ”keijalle” tarpeilleen. Vilkkaimmat sidottiin leikkikehään kiinni valjailla.

Lapset potalla. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Lastentalossa oli oma keittäjä ja keittiö, josta ruoka meni sekä pikkulastenkotiin että päiväkotiin. Osa hoitajista kävi syömässä omassa ruokasalissa, osa söi lasten kanssa ja opetti ja ohjasi samalla lapsia ruokailussa.

Lapset kannettiin päiväunille ulos talon pitkälle parvekkeelle. Siellä he nukkuivat kukin omassa vuoteissaan ja makuupusseissaan kangasvöillä sänkyyn sidottuina. Pienet vauvat nukutettiin lastenvaunuissa.

Lapsia päiväunilla. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

1950-luvun lopussa hoitajat olivat valkoisissa hoitajan puvuissa ja päähineissä, aluksi jopa lastenhoitajan merkki rintataskussa. Sittemmin käyttöön tulivat värikkäämmät mekot, mikä oli lapsillekin kotoisempaa.

Lastenkodin laitosapulainen valmisti muiden töidensä ohella myös lasten vuodevaatteet ja asut. Lasten vaatteita varten ostettiin värikkäitä kankaita, joista ommeltiin samalla kaavalla monen värisiä nuttuja ja mekkoja. Myös muut hoitajat saattoivat ehtiessään neuloa ja ommella vaatteita. 1970-luvulta lähtien lastenkotiinkin alettiin ostaa enenevässä määrin valmisvaatteita, kun ne muutoinkin yleistyivät.

Lapsia leikeissä. Kuva  Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Välillä lastenkodissa pidettiin ristiäisiä, joissa kastettiin yleensä usea lapsi kerralla. Koska osalla lapsista ei ollut lainkaan omaisia, hoitajat keksivät nimetkin lapsille ja olivat heidän kummeinaan. Toisinaan hoitajan ja kummilapsen välille saattoi kehittyä elinikäinen suhde.

Kastetilaisuus. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

1950-luvun lopulla Launeen pikkulastenkodissa aloittanut ja siellä koko työuransa tehnyt hoitaja Kirsti Aro teki kolmen viikon periodityötä koko uransa. Periodi tarkoitti työviikon jakautumista ilta- ja aamuvuoroihin ja ”pätkäpäivään”, jolloin työskenneltiin neljä tuntia aamupäivällä ja neljä tuntia iltapäivällä, kello 19 asti. Erityisen hankala pätkäpäiväjärjestely oli silloin kun rouva Arolla oli 1960-luvulla omat pienet lapset kotona. Hän joutui noina päivinä palkkaamaan kotiinsa muutamaksi tunniksi hoitajan lapsilleen. Äitiyslomaa hän sai yhteensä kolme kuukautta, kuusi viikkoa ennen ja kuusi viikkoa jälkeen synnytyksen.

Hoitotyön kannalta erityisesti yövuorot olivat vaikeita, kun yöhoitaja vastasi yksin kaikista lapsista. Lisäksi joskus poliisi saattoi tuoda lastenkotiin yöllä lapsen, jolla oli tullut kotona vaikea tilanne.
Sosiaalitoimen lastenvalvoja korosti pikkulastenkodin hoitajille, että te hoidatte lapset ja hän hoitaa kirjalliset asiat. Hoitajat eivät siis tienneet lasten taustoja eikä sitä, minne lapset päätyivät pikkulastenkodista. Kun äiti luovutti lapsen 1950–1960-luvulla pois, ei hänkään tiennyt tämän jatkosta.

Kun raskauden keskeytys sosiaalisin perustein tuli vuonna 1970 lailliseksi, lastenkodeissa hoidettujen lasten määrä selvästi väheni. Tätä ennen lastenkotiin sijoittamisen taustalla oli usein tahaton raskaus ja vanhempien sosiaalinen tai taloudellinen kyvyttömyys huolehtia suunnittelemattomasti syntyneestä lapsestaan. Samaan aikaan aborttilain muutoksen kanssa myös Lahdessa lisääntyi tarve saada kunnallinen hoitopaikka vuorotyössä olevien vanhempien lapsille ja Launeen pikkulastenkodin yhteyteen perustettiin vuoropäiväkoti.

Seuraavilla vuosikymmenillä lastenkotiin päätymisen taustalla olivat yhä useammin perheen päihdeongelmat. Huostaan otettuja lapsia siirtyi lastenkodista paitsi adoptoitaviksi myös sijaisperheisiin, joista lapset saattoivat oman perheen tilanteen parannuttua palata alkuperäiseen kotiinsa. Tämä vaikutti myös hoitotyöhön, jossa huomioitiin entistä painokkaammin koko perheen tukeminen.

Joiltain vanhemmilta oli otettu jo useampi lapsi huostaan ja osa vanhemmista laiminlöi säännöllisiä tapaamisia. Pikkulastenkodin pitkäaikainen hoitaja, sosiaalikasvattaja Soile Virtanen toteaa kuitenkin, että olipa perheen tilanne miten heikko tahansa, oli vanhemmuutta kuitenkin aina jonkun verran jäljellä. Hän koki hyvin tärkeäksi vaalia lapsen mielikuvaa vanhemmista, keskustelemalla heistä lapsen kanssa ja kuvien avulla. ”Usein laitoin vanhempien kuvan kontaktimuoviin ja kuva oli lapsella mukana, kun hän meni nukkumaan ja muulloinkin, kun ikävä yllätti. Niiden vanhempien kohdalla, jotka kävivät harvakseltaan tapaamassa lastaan, koetin huolehtia, että käynnit olisivat säännöllisiä ja toteutuisivat suunnitelman mukaan, ettei lapsi kokisi pettymyksiä. Aina tämä ei toteutunut.”

Pikkulastenkoti toimi Lahdessa eri osoitteissa ja hieman eri paikkaluvuilla 71 vuotta, kunnes sen toiminta lakkautettiin vuonna 2017. Toiminnan keskeisenä tavoitteena oli kaikkien toimintavuosikymmenten aikana antaa lapsille kokonaisvaltainen hoito ja kasvatus, turvallinen kasvuympäristö, hellyyttä ja turvaa.

Kuukauden ilmiö Historiallisella museolla. Kuva Sari Kainulainen.

Lahden kaupunginmuseon kulttuurihistorialliseen kokoelmaan saatiin vuoden 2017 lopussa lahjoitukset, joissa on Lahden pikkulastenkodissa käytettyjä esineitä sekä valokuvakokonaisuus pikkulastenkodin toiminnasta. Kuvassa on Lahden historiallisen museon Kuukauden esine –vitriini kesäkuulta 2018.

Teksti perustuu lastenhoitaja Kirsti Aron ja sosiaalikasvattaja Soile Virtasen haastatteluihin sekä Lahden pikkulastenkodin toimintakertomuksiin.

Unohdettu kaunotar - Mäntsälän Hietasen kartano

Hietasen kartanon historia alkaa Kuhlefelt-suvusta. Sen kantaisä oli saksalaisen kultasepän poika Detlof Siwers, joka lähti kotikaupungistaan Osnabrückistä, pestautui sotilaaksi Ruotsin armeijaan ja yleni lopulta everstiluutnantiksi. Rahvaan parista nousseelle saavutus oli merkittävä eikä kovin tavallinen.

Hietasen kartano hallitsee mäellään pohjoismäntsäläläistä viljelysmaisemaa.
Kuva oikean laidan ulkopuolella sijaitsee vanha puisto. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto/Tiina Rekola.

Korkeat upseerit korotettiin yleensä säätyyn, ja kuningatar Kristiina aateloi Siwersin vuonna 1645 nimellä Kuhlefelt. Siwersin lapset käyttivät nimestä muotoa Kugelfelt, ja suvun aatelisvaakunassa onkin kaksi pulskaa tykinkuulaa nimen kunniaksi. Detlof Kuhlefelt sai rälssimaata Savitaipaleelta sekä Inkerinmaalta. Hän palveli sittemmin Pähkinälinnan päällikkönä ja kuoli siellä vuonna 1655. Hänellä oli puolisonsa, kauppiaan lesken Margareta Andersdotterin kanssa kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.

Detlof Siwersin vanhemman pojan kerrotaan olleen mielenvikainen, nuoremman murhaaja. Pojanpojan, Detlof Herman Kuhlefeltin kohtalo oli valoisampi; vuonna 1703 hän nai ratsumestarin tyttären Helena Horn af Rantzienin, jonka suvun kartanot Mäntsälässä, Hautjärvi ja Hermanonkimaa, siirtyivät avioliiton myötä hänen omistukseensa. Kuhlefeltien lähes kaksisataavuotinen kausi Hautjärven kartanossa alkoi.

Kartano oli varaton, vaikka herrasväen sanottiin eläneen raittiina ja Herran pelossa. Miehensä kuoltua Helena-rouva joutui anomaan elatusta kruunulta. Detlof Herman Kuhlefeltin ainoa aikuiseksi elänyt lapsi Georg Reinhold palveli sukunsa perinteiden mukaisesti armeijassa, mutta erosi sieltä vuonna 1748 antautuakseen tilustensa hoitamiselle. Hän perusti Hautjärvelle ensin kotitarvesahan, mutta laajensi sitä liikekumppaneidensa kanssa niin, että laitoksessa oli lopulta kaksi kymmenteräistä raamia. Tavoitteena oli jopa sahapuun vienti.

1700-luku oli suomalaisen puutarha- ja puistokulttuurin yleistymisen aikaa.
Hietasen puistosuunnitelma vaikuttaa olleen varsin kunnianhimoinen tekolampineen
 ja -saarineen. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto / Tiina Rekola.

Georg Reinhold Kuhlefelt jakoi maansa kahdelle pojalleen, Henrik Johanille, joka jäi vanhaan kartanoon, sekä Detlof Gustaville, joka rakennutti Hietasen kartanon. Yksikerroksinen, aluksi suhteellisen vaatimaton päärakennus nousi komealle mäelle viitisen kilometriä vanhasta kartanokeskuksesta etelään. Kartanon nykyisen omistajan tutkimusten mukaan tämä tapahtui 1770-luvun puolivälissä. Muutamaa vuotta myöhemmin rakennusta jatkettiin kummastakin päästään ja siihen lisättiin kuisti. Kartanokeskuksen länsipuoleinen maisemapuisto tekolampineen ja -saarineen pantiin alulle. Detlof Gustav Kuhlefelt lienee ryhtynyt myös polttamaan tervaa, koska alueelta on löytynyt tervanpolttouunin jäännökset. 

Työt keskeytyivät Detlof Gustav Kuhlefeltin kuolemaan 1791. Samalla päättyi Hautjärven sahan toiminta. Vainaja oli vain 48-vuotias, ja kuolinsyyksi ilmoitettiin riutumus. Arvailuksi jää, johtuiko sairaus lapsettomaksi osoittautuneesta avioliitosta. Se oli solmittu samoihin aikoihin kartanon perustamisen kanssa. Viisi vuotta myöhemmin leski luovutti kartanon miehensä sisaren pojalle, vänrikki Karl Reinhold Krakaulle. Tämä oli veloissa ja luopuikin pian Hietasesta. Detlof Gustav Kuhlefeltin veli Henrik Johan osti Hietasen itselleen vuonna 1805 ja yhdisti sen vanhaan Hautjärveen. Hän rakennutti Hautjärvelle uuden päärakennuksen, ja tilan painopiste siirtyi sinne.

Hietasen lyhyt kukoistuskausi oli nyt ohi, vaikka siellä ajoittain asuttiin. Hietanen säilyi Kuhlefelt-suvun omistuksessa vielä vuoteen 1888, jolloin Hautjärven kartano kokonaisuudessaan päätyi pahasti velkaantuneena pois säätyläisomistuksesta.

Hautjärveläisiä lapsia kiertokoulussa Hietasen kartanon kuistin edessä 1900-luvun alussa.
Kuva: Finna/Vihtori Paloniemi/Mäntsälän museotoimi.

Hietanen jäi unohduksiin, eikä sitä kirjattu Mäntsälässä 1900-luvun lopulla laadittuihin rakennusinventointeihinkaan. Päärakennuksessa asuttiin ja sitä korjattiinkin ajoittain, mutta Ruususen kaksisataavuotinen uni päättyi vasta 2013, kun kartanon uusi omistaja aloitti päärakennuksen entistämis- ja korjaustyöt sekä sattumalta löytämänsä maisemapuutarhan raivauksen.

Päärakennuksen katto on nyt korjattu, ja näin on turvattu talon tulevaisuus. Ulkoseinistä hävinnyt rappaus on suunnitteilla palauttaa, samoin eräitä suljettuja ikkuna-aukkoja. Kartanon sisätiloista on paljastunut aarteita: vuosikymmenten aikana kertyneitä tapettikerroksia, joista voi lukea 1800- ja 1900-luvun sisustusmuoteja. Puutarhan tekolampea koristavat jo kaarisillat, ja istutustyöt ovat hyvällä alulla.

Hietasen seinistä löytyy monien aikakausien tyyli-ihanteita ja eri sisustajien mieltymyksiä.
Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto/Tiina Rekola.

Laiminlyöty kaunotar on kohentunut ja elpynyt. Jo vuonna 2015 Hietasen kartano oli valmis liitettäväksi Uudenmaan maakunnallisesti arvokkaiden kohteiden luetteloon.


Lähteet:
Carpelan, Tor 1958. Ättartavlor för de på Finlands riddarhus inskrivna ätterna. Andra bandet H–R. Helsingfors.
Oksanen, Eeva-Liisa 1991. ”Mäntsälän historia Ruotsin vallan aikana”. Mäntsälän historia I. Jyväskylä.
Pylkkänen, Ali 1991. ”Hämeen Jalkaväkirykmentin ja Hämeen–Uudenmaan Ratsuväkirykmentin vuoden 1641 päällystön palvelusura”. Sotahistoriallinen aikakauskirja 10/1991.
Rosenberg, Antti 1993. ”Väestö Suomen sodasta itsenäisyyden ajan alkuun”. Mäntsälän historia II. Jyväskylä.
Suomen kartanot ja suurtilat. Toim. Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander. Helsinki 1939.
Suvanto Seppo & Mäkelä-Alitalo, Anneli 2004. ”Horn”. Suomen kansallisbibliografia 4. Päätoim. Matti Klinge. Hämeenlinna. 
www.hietais.fi
www.runeberg.org. Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden

Pakolla sotaan?

HANNU TAKALA, tutkimuspäällikkö

Tätä kirjoitettaessa (15.4.2018) on kulunut tasan sata vuotta siitä, kun Punakaartin miehittämässä Lahdessa toteutettiin yleinen liikekannallepano, eli kaikki 16–55 vuotiaat miehet määrättiin Punakaartiin poliittisesta kannasta tai mielipiteestä riippumatta.

Saksalaiset olivat jo tuolloin nousseet maihin Loviisassa ja lähestyivät Lahtea. Tampere oli menetetty ja Länsi-Suomesta lähteneiden punapakolaisten karavaani kulki kaupungin halki kohti itää. Tässä tilanteessa Punakaarti toteutti siis pakko-oton, jolla se täydensi rivejään.

Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Itse kuulun juuri ja juuri siihen ikäryhmään, joka sata vuotta sitten olisi pakolla otettu punakaartiin ja olen monta kertaa miettinyt, mitä itse tai lähipiirini olisi tuolloin miettinyt.

Ensimmäisenä en olisi tietenkään voinut uskoa ilmoitusta todeksi. Kuinka punakaarti voi väkisin ottaa ketään riveihinsä tutkimatta ensi motivaatiota, luotettavuutta tai poliittista kantaa?

Toiseksi olisi mieleeni tullut punakaartin epätoivo, jos se ei enää saa sotilaita muuten kuin pakottamalla. Toisaalta mieleeni olisi muistunut, että olivathan valkoiset jo toteuttaneet yleisen asevelvollisuuden valloittamillaan alueilla, joten ei tilanne Lahdessa olisikaan niin ennen kuulumaton. Vanha sanonta siitä, että ”kenellä vielä voi suussa sulaa” kelpaa sotimaan, näyttäisi siis pitävän paikkansa.

Kolmanneksi olisin miettinyt itseni ja läheisteni tilannetta. Mitä minulle kävisi: kuolisinko vai selviäisinkö sodasta hengissä? Jos joutuisiin valkoisten vangiksi, mitä minulle, pako-otetulle silloin tapahtuisi? Jos punaiset sittenkin voittaisivat, mitä sitten tapahtuisi? Vai joutuisinko muiden pakolaisten mukana Venäjälle, ja mitä siellä tapahtuisi? Mitä omaiseni ja läheiseni tekisivät ja miltä kohtaloni heistä tuntuisi?

Pää täynnä sekavia ajatuksia ja sydän kylmänä olisin siis sata vuotta sitten tuijottanut lyhtypylvääseen kiinnitettyä määräystä, tietämättä mitä on tulossa.

Pakko-oton jälkeen tapahtumat etenivät Lahden seudulla nopeasti. Saksalaiset valtasivat Orimattilan Pennalan 18.4. ja Lahden 19.–20.4. Seuraavat kymmenen päivää taistelut riehuivat Lahden länsipuolen harjukukkuloilla, kunnes punaiset antautuivat vapun päivänä.

Lahtelaiset punakaartilaiset, myös pakolla värvätyt, pakenivat sodan loppuvaiheessa suureksi osaksi Kaakkois-Suomeen, jossa tulivat vangituiksi. Sodan päätyttyä Hennalan kasarmeille koottiin yli 10 000 punavankia epäinhimillisiin oloihin. Hennala suljettiin syksyllä 1919, jolloin viimeinen konkreettinen muisto sodasta katosi Lahdesta. Sadan vuoden jälkeen sodasta muistuttavat kaupunkikuvassa muutamat sota-aikaiset rakennukset, muistomerkit ja patsaat, haudat sekä taistelupaikkojen poterot ja juoksuhaudat. Niihin tutustumalla on yhä mahdollista kosketus sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Lahden museot toteuttaa 16.–26.4.2018 sisällissodan muistoviikot, joiden aikana on useita luentoja sekä opastettuja kävelyjä. Ohjelmaan voit tutustua Lahden museoiden sivuilla.

Pakinaa turhuudesta

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää” -kiinalainen sanalasku.

Florencia that flower shopin ja Jatta Lavin Lahden
taidemuseon Simberg-saliin luoma puutarha.
Kuva Tiina Rekola/Lahden museot

Avasimme Lahden taidemuseossa 15.2.2018 Hymyilevä Kuolema -näyttelyn, jossa suurta teemaa lähestytään Meksikon designmuseon eli MUMEDI:n julisteiden, suomalaisen nykytaiteen ja Hugo Simbergin piirustusten välityksellä.

Hugo Simberg, Kuoleman puutarha, piirustus. 

Lahden taidemuseo / Suomen Taidepiirtäjäin Liiton kokoelma. 

Kuva Tiina Rekola/Lahden museot.

Näyttely vie ajatukset elämän rajallisuuteen ja ajankuluun. Niistä kertovat erityisesti Annika Dahlstenin Vanitas-sarjan valokuvat ja samaa teemaa kauniisti elävöittävä animaatio nimeltä Yöperhonen.

Simbergin Kuoleman puutarhasta taas siirryn tässä pakinassa omien ajatusteni pihapiiriin. Noudatan Voltairen aikoinaan teoksensa Candide viimeisiksi sanoiksi kirjoittamaa kehotusta: ”Meidän tulee viljellä puutarhaamme”.

Annika Dahlsten, Yöperhonen, 2015.
Kuva Annika Dahlsten.

Candide oli vankkumaton optimisti, jonka avosydämistä ja vilpitöntä mieltä ironian mestari Voltaire koetteli tarinan edetessä. Hänelle vastakohtaista näkemystä edustaa Raamatun Sananlaskujen Saarnaaja, jonka latinankielisistä sanoista vanitas-teokset ovat saaneet nimensä: ”Vanitas vanitatum et omnia vanitas”, ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” 

Vanitas-maalaukset eli kaiken loppumisesta ja maallisen mammonan keräämisen turhuudesta muistuttavat asetelmat olivat suuressa suosiossa 1600-luvun Alankomaissa. Niiden kuva-aiheisiin kuuluivat pääkallojen, ajanosoittimien ja sammuneiden kynttilöiden lisäksi muun muassa lahoamisvaiheensa alkuun siirtyneet hedelmät ja lakastuvat kukat.

Tämä tuo mieleeni taidehistoriasta useita teoksia, joissa ihmisen elämänkaarta kuvataan vuodenaikasymboliikalla. Kevät edustaa nuoruutta, syksy vanhuutta. Symboleihin sisältyvät luonnonilmiöt ovat tuttuja pihani puutarhatöistä, ja vanitas-maalausten lahoavat hedelmät ja kukat löydän helposti omasta kompostistani. Komposti-sanan alkuperä, latinan verbi componere viittaa asioiden yhdistämiseen, yhteen asettamiseen. Sama sana on kuvataiteen kompositio-termin taustalla. Kompositio tarkoittaa sommittelua, teoksen elementtien yhdistämistä kokonaisuudeksi esimerkiksi asetelmissa, joita vanitas-teokset ovat.

Asetelma Hymyilevä kuolema -näyttelyssä olevasta Tapani Kokon
veistoskokonaisuudesta. Kuva Tuija Vertainen/Lahden museot.

Puutarhan kompostin pyörittäminen ei ole turhuutta, sillä se muodostaa maaperää uudelle elämälle. Ellei vehnänjyvä, kaupan basilikapuskan kanta tai banaaninkuori kuole, ei uusiakaan tule. Kukan kuolema ei kompostin uumenissa ole kaiken loppu, kuten lineaarisesti ajatellaan, vaan vaihe kiertokulussa. Kompostia möyhiessäni näen miten maailma pyörii. Sittenkin.

Vuodenaikojen mukaan vaihtuvien pihatöiden selvin vanitas-asia ovat mielestäni lumityöt. Onko mitään turhauttavampaa kuin puskea otsansa hiessä penkkaa ylös ainetta, joka tänään tukkii kulkureitit ja ajotiet, mutta joka parin kuukauden päästä sulaa kokonaan pois? Mielestäni tehtävä on kaikella kunnioituksella vielä turhempi kuin Sisyfoksen kohtalokseen saama askare. Ensinnäkin hän joutui puskemaan kivenmurikkaansa ihan syystä. Hänen ikuisuusprojektinsa oli rangaistus siitä, että hän oli kuningas, joka petkutti kuolemaa. Toiseksi hänen mäen harjalle työntämänsä mötikkä, joka toki raivostuttavasti vieri aina rinnettä alas odottamaan uutta matkaa takaisin mäelle, säilyi kuitenkin kivenä, konkreettisena haasteena ja voiman mittana. Sen sijaan selät märkinä ja täysin ilman omaa syytään suomalaiset kolaavat, auraavat, lapioivat ja työntävät talvisin miljoonia kiloja lunta, joka – vanitas vanitatum – kevätauringon ilmestyessä vain haihtuu ilmaan. Sisufokset. 

A la Muerte con una sonrisa -katselmuksen juliste Lahden taidemuseon näyttelyssä,
tekijä Olivia Filburn, Yhdysvallat, 2017.

Hiihtoa ja politiikkaa noin sata vuotta sitten

SUVI KUISMA, tutkija Hiihtomuseo

Urheilu ja politiikka ovat kulkeneet käsi kädessä kautta vuosikymmenten. Etelä-Koreassa kuluvana talvena järjestetyt Pyeongchangin talviolympialaiset ovat saaneet sotaisan Pohjois-Korean markkinoimaan itseään positiivisesti kisoissa. Kisojen avajaisissa Koreat marssivat yhdessä vuosikymmenien tauon jälkeen. Venäjän valtiollisen dopingtoiminnan harjoittamisen vuoksi Venäjän valtio on suljettu Pyeongchangin talviolympialaisista pois. Tämän venäläiset saattavat kokea poliittisena toimenpiteenä.

Onko hiihtourheilu ollut vapaata politiikasta Suomessa? 1800-luvun lopulta vuoteen 1917 ei ollut tarvetta politikoinnille urheilun puolella, vaikkakin ihmiset olivat tuolloin erittäin aktiivisia poliittisesti. Millaisia hiihtokisoja järjestettiin Suomessa 1910-luvulla? Hiihtokilpailut hiihdettiin tasamaalla eli jäällä ja pelloilla. Merkittävimmät kisat Suomessa olivat vuonna 1889 aloitetut Oulun hiihdot. Päämatka oli 30 km. Naiset pääsivät mukaan 5 km:n matkalla vasta vuonna 1922. Suomen mestaruuskisat aloitettiin miesten 30 km:n matkalla 1909 ja naisten kilpailut alkoivat 5 km:n kisalla 1911.

Naishiihtäjiä hiihtokilpailussa Tampereen Kalevassa Hippoksen raviradalla 1914.
Kuvaaja I.V. Arranmaa/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto

Ketkä osallistuivat hiihtokilpailuihin noin sata vuotta sitten? Suomessa asuttiin 1900-luvun alussa pääasiassa maaseudulla ja sieltä hiihtäjätkin pääosin tulivat.  Metsätyöt ja raskaat maataloustyöt olivat aikanaan parasta harjoitusta hiihtämisen lisäksi aktiivisille hiihtokilpailuihin osallistujille. Kilpailijoiden taustat vaihtelivat työväestä talollisen lapsiin. Pääasiassa miehet hiihtivät kilpaa, mutta naisten 5 km:n hiihtokilpailu kuului yleisesti eri hiihtokisojen ohjelmaan. Kansainvälisesti Suomi oli edelläkävijä Ruotsin rinnalla naisten maastohiihtokilpailuissa.

Parhaat hiihtäjät tulivat yleensä suksiseppien perheistä. Eri puolella Suomea tehtiin suksipajoissa omia malleja kotiteollisena aikakautena 1900-luvun alussa. Osa suksisepistä lähti laajentamaan ja koneellistamaan tuotantoaan 1920- ja 1930-luvulla. Millaisia sitten olivat hiihtovarusteet 1910-luvulla? Sukset olivat pitkiä, kokopuisia, koivuisia ja tervattuja suksia. Sauvat olivat puisia ja pitkiä, bamburuoko materiaalina alkoi yleistyä 1900-luvun alussa. Kajaanilaiset ja haapavetiset sukset olivat tasamaahiihdon alkuvaiheessa parhaimpina pidettyjä kilpasuksia. Myöhemmin kymenlaaksolaiset suksisepät nousivat esille, kun Ihanne-suksimallista tuli suosittu. Sarka- tai muut villakankaiset hiihtohousut ja naisilla hameet sekä villapuserot olivat tyypillisiä hiihtovaatteita. Leudommalla talvisäällä myös flanellialusasut toimivat hiihtopukuina.

Viipurin suksimiesten seuran antama kunniakirja kolmanneksi parhaista suksista suksinäyttelyssä Viipurissa 1910. Hiihtomuseon kokoelma. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Murtomaalle mäkisiin maastoihin nykyaikaisiin kisoihin siirryttiin Suomessa erityisesti Salpausselän hiihtojen eli kisojen myötä 1920-luvulla, mutta ensimmäiset murtomaahiihtokilpailut järjestettiin Puijolla 1916. Salpausselän maasto oli ihanteellinen murtomaahiihdolle vaativine nousuineen ja laskuineen. Näin saatiin norjalaisetkin kisoihin mukaan, kun laduilla oli tarpeeksi korkeuseroja. Norja toimi esikuvana tuolloin kaikkien hiihtokilpalajien kehittämisessä ja jo vuonna 1892 aloitetut Holmenkollenin kisat olivat esikuva Pohjoismaissa ja muuallakin hiihtävässä maailmassa.

Suomen urheilun isää Lauri ”Tahko” Pihkalaa voidaan pitää myös Salpausselän kisojen isänä. Hänen sekä Lahden päättäjien ansiosta kisat saatiin Lahteen 1923. Pihkala oli urheilun propagoija, joka toimi myös erittäin aktiivisesti sekä suojeluskuntien perustamisessa että sisällissodassa. Tammikuussa 1918 Pihkala avusti Itä-Hämeen valkoisten joukkojen johtajaa majuri Hans Kalmia propagandatoiminnassa. Hän laati lentolehtisiä, joita hiihtopartiot kävivät levittämässä punaisten puolelle. Pihkala osallistui myös taisteluihin.

Hiihtomuseon Hiihdon henkeä –perusnäyttelystä löytyy hiihtäjähahmo 1920-luvulta, Salpausselän kisojen alkuvuosilta. Naamari kertoo siitä, ettei pakkasrajoja tunnettu. Kisa järjestettiin, oli pakkasta kuinka paljon tahansa. Hiihtäjä Tapani Nikun varusteita.
Kuva Tiia Tiainen/Lahden museot. 

Sisällissota 1918 repi kahtia suomalaisen urheilun ja kilpahiihdon.  Urheilu jakaantui ns. porvarillisiin (SVUL) ja työväen urheiluseuroihin (TUL) sodan jälkeen. Nykyisin ei enää muisteta, että Salpausselän kisatkin alkoivat valkoisen puolen ja SVUL:n urheilijoiden kisoina. Salpausselän kisoihin tai edes Suomen mestaruuskilpailuihin TUL:n alaiset työväen urheiluseurojen urheilijat eivät saaneet osallistua ennen vuotta 1939.

Myös olympialaiset olivat jakaantuneet 1920- ja 1930-luvulla. Työväenurheiluseurojen urheilijoita ei valittu olympialaisiin edustamaan Suomea. Joku urheilija saattoi vaihtaa seuraa TUL:n alaisista SVUL:n alaisiin. Työväen urheilijat osallistuivat työväen omiin olympialaisiin.  Suomalaisten urheilijoiden menestys oli niissä kisoissa loistava, kun esimerkiksi Schreiberhaun talvikisoissa 1925 TUL:n suomalaiset miehet valtasivat kuusi ensimmäistä sijaa sekä 15 että 30 kilometrin hiihdossa. Myös naisten hiihtolajit olivat mukana näissä työläisten olympialaisissa jo 1920-luvulla, kun naisten maastohiihto tuli varsinaisesti olympialajiksi vasta Oslon 1952 talvikisoissa.

Lähteet: 
Hentilä, Seppo 2010: Siniristilippu punaisissa olympialaisissa. Esitelmä XI Suomalaisilla historiapäivillä 
Lahdessa 13.2.2010. 
Eljanko, Harri – Kirjavainen, Jussi 1969:  Suomen hiihdon historia 1886-1968. Porvoo.
Jussila, Pentti 1998: Suomen hiihto. Keuruu.
Kuisma, Suvi 2008: Kevyesti mutta voimalla: naisten hiihto Salpausselän kisoissa 1923-1952. SUHS vuosikirja 2008.
Seppälä, Raimo 1982: Tahko. Otava.

Vaarallinen vai arvokas maisema – viranomaistyön haasteita

PÄIVI SIIKANIEMI, rakennustutkija

Tämän vuoden tammikuussa julkaistiin tutkimustuloksia kyselystä, jossa kartoitettiin suomalaisten käsityksiä kulttuuriperinnöstä ja -ympäristöstä. Kyseessä on Museoviraston ja ympäristöministeriön tilauksesta tehty kansalaisbarometri, johon vastasi runsaat 2000 iältään 18–79-vuotiasta suomalaista.

Kyselyyn vastanneiden mielestä kolme selkeimmin kulttuuriympäristöön kuuluvaa asiaa ovat maisemat, luonnonympäristö ja rakennettu ympäristö. Suomalaisista yli puolet on sitä mieltä, että kulttuuriperinnöstä huolehtiminen kuuluu pääasiassa viranomaisten, mutta lähes yhtä paljon kansalaisten ja yhteisöjen vastuulle ja eniten kannatusta sai verorahojen käyttö kulttuuriperintöön.

Koska kulttuuriperintöbarometri selvitti aihetta ensimmäistä kertaa, on vaikea tietää, miten suomalaisten tietämys ja asenteet kulttuuriympäristöä kohtaan ovat muuttuneet. Omakohtainen kokemukseni tukee käsitystä, että kansalaisten tietoisuus omassa lähiympäristössä tapahtuvista muutoksista on viimeisen 20 vuoden aikana lisääntynyt. Päijäthämäläiset ottavat entistä useammin yhteyttä maakuntamuseoon, kun pohtivat, voisiko museoviranomainen vaikuttaa asioihin arvovallallaan. Toisinaan taustalla voivat olla kuntalaisen omat huonot kokemukset vaikutusmahdollisuuksista päätöksentekoon tai epäilys, että päätösten taustoja ja vaikuttimia peräävä leimautuu pienessä kunnassa ja vaikeuttaa omien asioidensa käsittelyn sujuvuutta. Tavallaan ”kasvottomana” esiintyvä viranomainen voisi hoitaa ikävät asiat, kuten valittamisen päätöksistä. Aina tilanne ei ole niin yksioikoinen, sillä kulttuuriympäristön suojelusta huolehtiva viranomainen punnitsee asioita historiallisen jatkuvuuden näkökulmasta eikä yksittäisen asukkaan näkökulmasta. Toisaalta paikkakunnalla asioita seuraava kansalainen näkee teorian ja käytännön toteutuksen välisen eron omassa lähiympäristössään monin verroin selvemmin kuin vaikkapa kaavaluonnoksesta lausuntoa tekevä viranomainen. Paljon on menty eteenpäin päätöksenteon avoimuuden lisäämiseksi, muun muassa asukkaille järjestettävät tiedotus- ja kuulemistilaisuudet ovat arkipäivää, ja esityslistat sekä pöytäkirjat löytyvät verkosta.

Padasjoen Saksalan kartanoon liittyy kaikkiaan neljä puukujannetta, joista lehtikuuset ovat
hallinneet Päijänteen rantaan johtavaa tiemaisemaa. Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Padasjoen kirkonkylässä vuodesta 2010 lähtien esillä ollut kiista Kankaantien lehtikuusikujanteen kohtalosta tuli helmikuun alussa päätökseen. Historiallinen, valtakunnallisesti arvokkaaseen rakennettuun ympäristöön, Saksalan kartanoon alun perin kuulunut osa yli satavuotiasta kuusikujaa sai väistyä noin 200 metrin matkalta kunnan toimiessa aktiivisesti kaikkiaan 75 puun kaatamiseksi. Aloite lähti läheisen omakotialueen asukkailta, joiden mielestä iäkkäät puut aiheuttivat turvallisuusriskin oksien putoillessa talojen pihoille ja rakennusten päälle. Samoin pelättiin irtoavien oksien aiheuttavan vaaratilanteita myös kujannetta kulkeville koululaisille. Maakuntamuseo lausunnoillaan ja yksittäiset kuntalaiset vetosivat historiallisiin ja maisemallisiin arvoihin kujanteen säilyttämiseksi. Puut itsessään eivät olleet huonokuntoisia, vaan vaaran aiheutti lehtikuusille ominainen äkillinen oksien irtoaminen.

Kankaantietä helmikuussa 2018. Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Sinänsä päätökset näiden kahdeksan vuoden aikana tehtiin kunnassa demokraattisesti ja sitkeästi useaan kertaan, milloin puiden säästämiseksi, milloin niiden kaatamiseksi. Oma tulkintani on, että asemakaavaa muutettiin näennäisenä ratkaisuna uusien omakotitonttien saamiseksi, vaikka perusajatus taisi olla kaavamerkinnän muuttaminen kujanteen kaatamisen helpottamiseksi. Nähtäväksi jää, milloin tontit rakennetaan. Vanhat lehtikuuset, joista paksuimmat olivat halkaisijaltaan yli metrin, ovat joka tapauksessa nurin ja osa padasjokelaisten yhteistä kulttuurimaisemaa menetetty. Menee joitakin vuosikymmeniä ennen kuin kujanteen maisemallinen arvo palautuu vai voiko se palautua? Koin itse viranomaisena jonkinlaisena ammattitaidon aliarviointina, kun kunnanjohtaja sanoi lehtihaastattelussa kujanteesta, että ”Jotkut pitävät sitä maisemallisesti kulttuurihistoriallisesti arvokkaana alueena”. Kyse ei suinkaan ollut ”joidenkin mielipiteestä”, vaan muun muassa maakuntakaavaan ja yleiskaavaan merkitystä selvityksiin perustuvasta ja arvotetusta kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokkaasta alueesta.

Kaadetut lehtikuuset päätyvät suurimmaksi osaksi pitkospuiksi.
Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Viranomaistyössä välillä onnistun, toisinaan tulee epäonnistumisia. Silloin mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja teinkö tarpeeksi. Tarvittaisiin enemmän hyviä esimerkkejä onnistuneista ja toimivista käytänteistä. Kysymykset ja haasteet ovat yhteneväisiä koko maassa. Tämän vuoksi Museoviraston ja maakuntamuseoiden kulttuuriympäristön suojelun viranomaistyötä tekevät rakennustutkijat ja arkeologit tapaavat vuosittain neuvottelupäivillä. Tänä vuonna Museoviraston järjestämän tilaisuuden yhteistyömuseon kunnian on saanut Lahden kaupunginmuseo – Päijät-Hämeen maakuntamuseo. Tapaamme lähes sata kollegaa Lahdessa 14. - 15.2. Ajankohtaisia keskustelunaiheita ovat alueuudistuksen ja kulttuuriympäristön lainsäädännön muutokset. Keskustelu tulevaisuuden kasvavista haasteista tulee perinteiseen tapaan olemaan vilkasta.

Paikallishistorian kirjoittamisesta – case Nastola

VILLE EEROLA, tutkija Nastolan historia -hanke

Melko pian sen jälkeen, kun olin aloittanut Nastolan historian tutkimisen keväällä 2017, kiinnitin huomiota siihen, että paikallishistorialla on historiankirjoituksen lajina mielenkiintoisia piirteitä. Puhun mieluummin paikallishistoriasta, sillä vaikka tutkimus on rajautunut alueellisesti entisen Nastolan kunnan rajojen mukaan, korostaa paikallisuus sitä, että historia tulee hyvin lähelle tavallista ihmistä. Paikallisuus korostuu siinäkin, että kuntalainen saattaa kuntansa sijaan kiinnittyä osaan kunnasta, siis johonkin tiettyyn paikkaan.

Historiassa korostuvat toisaalta pysyvyys...
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Historiantutkijana olen jo tottunut siihen, ettei yhteen kirjaan voi mahduttaa kaikkea. Paikallishistorialla on kuitenkin se erikoisuus, että se ainakin oletettavasti tulee ihmistä lähemmäksi kuin vaikkapa yhdistys- tai yrityshistoria. Tämän sain itse kokea viime elokuussa, jolloin julkaistiin FT Anu Lahtisen kirjoittama Hyvinkään historia – olen syntynyt Hyvinkäällä ja viettänyt siellä ensimmäiset kaksikymmentä vuottani. En osaa sanoa, olenko kiinnittynyt kotikaupunkiini henkisesti keskimääräistä enemmän tai vähemmän, mutta teoksen lukeminen auttoi minua asennoitumaan Nastola-tutkimukseeni entistä paremmin. Historialla on väliä, ja ehkä kaikkein parhaiten sen ymmärtää, kun se tulee lähelle.

Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan. Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä. Jos vaikkapa puolen tusinan ihmisen on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pankkiryöstön yhteydessä tapahtui muutamassa minuutissa, miten voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen siitä, mitä tapahtui kokonaisessa kunnassa kolmen neljäsosavuosisadan aikana? Historiankirjoituksessa kysymyksen on klassisesti muotoillut Leopold von Ranke 1800-luvulla: wie es eigentlich gewesen ist? Mitä oikeastaan tapahtui? Kysymykseen onkin mahdotonta vastata tyhjentävästi, objektiivisesti, sillä historiankirjoitus on tulkintaa, ja nimenomaan perusteltua tulkintaa.

Historiankirjoituksella on aina tehtävänsä. Kuten paikallishistorian uusia suuntia tarkastelevassa Kaikella on paikkansa -teoksessa esitetään, paikallis- ja nimenomaan kunnanhistorioiden kirjoittaminen on ollut suomalainen erikoisuus. On esimerkiksi laskettu, että yksistään vuosina 1965–1994 Suomessa ilmestyi kokonaista 427 paikallishistoriallista monografiaa – ja kunta-, kaupunki- ja maakunta ynnä muiden historioiden lisäksi tulevat vielä kyläkirjat ja muut paikallishistorialuonteiset ja -aiheiset tutkielmat ja artikkelit, joiden määrää voi vain arvailla.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana oli pitkään, että paikallishistorioita – käytännössä kunnanhistorioita – kirjoittamalla voitaisiin täyttää valkoiset läiskät Suomen kartalla, jolloin niiden pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansallista, ”varsinaista” historiaa. Tavoitteena oli, että kun ”nämä asiat olisivat tulleet riittävän monessa pitäjässä tutkituiksi, niiden nojalla voitaisiin selvittää vastaavat kysymykset yleisemminkin”. Paikallishistoria oli Suomen historiaa, minkä edellytyksenä taas oli paikallishistorioiden yhteismitallisuus ja vertailukelpoisuus, mihin vaadittiin riittävää normittamista ja standardisointia. Samalla kunnanhistorioille muodostui eräänlainen kaava, josta todettiin vuonna 1986 pidetyssä paikallishistorian seminaarissa, että sen myötä paikallishistoriat muistuttivat erehdyttävästi toisiaan. Kaava muistutti ”jonkinlaista tyhjää ristikkoa joka täytetään työntämällä sinne erilaisia laatikoita ja nämä laatikot sisältävät vähän kustakin asiasta”. Tällainen ristikoiden täyttäminen oli johtanut siihen, että paikallishistoriat olivat ”hukanneet elämän”. Paikallishistoriat muodostuivat näin melko ikäviksi lukea. Luettavuutensa vuoksi paikallishistoriat olivat ongelmallisia yleistajuisten historiaesitysten kentällä, mutta samaan aikaan ne olivat ongelmallisia myös tieteellisen historiantutkimuksen suuntaan.

Vaikka paikallishistoria oli suosittua, se kärsi akateemisesti vähäisestä arvostuksesta nimenomaan siksi, ettei se täyttänyt akateemiselle tutkimukselle elintärkeää johtavan tutkimuskysymyksen vaatimusta. Hyvin kuvaavia ovat Paikallishistoriallisen Toimiston ensivuosien voimamiesten Eino Jutikkalan ja Pentti Renvallin lausunnot paikallishistoriasta. Kun Turkuun valittiin Suomen historian professoria vuonna 1957, myös paikallishistoria joutui suurennuslasin alle. Jutikkala totesi tuolloin paikallishistorioihin viitaten: ”Professorinvirkaa täytettäessä tällaisia julkaisuja ei yleensä voi pitää sen kummempina ansioina kuin lääketieteen professorinviran hakijalle erikoisalan praktiikkaa tai juridiikan professorinvirkaa hakevalle toimintaa tuomioistuimen jäsenenä. Ne ovat rutiinityötä.”

Vähitellen paikallishistorian kentälle on kuitenkin ilmestynyt uudenlaisia töitä. Muutokset näkyvät esimerkiksi Tilaushistoriakeskuksen laatimassa, vuonna 2007 ilmestyneessä pdf-muotoisessa ohjekirjassa Tilaushistorian laatiminen, jossa todetaan: ”On pyrittävä välttämään sitä, että sorrutaan yksityiskohtien luettelointiin kokonaisnäkemyksen ja suurten linjojen kustannuksella. Seuraamalla ´punaista lankaa´ ja ongelmanasettelua aiheita voidaan käsitellä laajasti, mutta samalla jäntevästi. Selkeästi valitulla näkökulmalla esityksestä saadaan tiivis ja mielenkiintoinen. Jos teoksessa pyritään käsittelemään ´kaikki asiat´, se hajoaa pelkiksi sirpaletiedoiksi ilman tulkintoja ja laajempien yhteyksien osoittamista.” Toisaalta, kuten Ahtiainen, Tervonen ja Teräs kirjoittavat Kaikella on paikkansa -kokoelmassa: ”Saattaisi kuvitella, että viimeistään 1990-luvun lopulta lähtien perinteinen tapa kirjoittaa paikallishistoriaa olisi alkanut väistyä. Onnistuneita kokeiluja paikallishistorian alalla on tehty, mutta valtavirraksi asti ne eivät ole päätyneet. Suuren laivan kääntäminen ei ole helppoa. Paljosta puheesta huolimatta vanha kaava näyttää edelleen voivan yllättävän hyvin, vaikka kulumat ja säröt sen pinnassa viestivät korkeasta käyttöiästä.”

Uudenlaista lähestymistapaa paikallishistoriaa edustaa esimerkiksi poliittisen historian professori Kimmo Rentola yhdessä Seppo Aallon kanssa kirjoittama Karkkilan historia. Rentola kirjoittaa Kaikella on paikkansa -kokoelmassa Karkkilan historian kirjoittamisesta, että hän ratkaisi näkökulman ja totaalihistorian välisen jännitteen valitsemalla lähtökohdakseen Karkkilan leimallisimman piirteen, joka oli Karkkilan poliittinen punaisuus. Rentolan Karkkila-historia lukeminen onkin mielenkiintoista sikäli, että hänen onnistui kirjoittaa varsin kattavaa totaalihistoriaa valitsemalla perustellun lähtökohdan ja kysymyksen, joka vaatii selitystä. Samassa artikkelikokoelmassa myös Heikki Ylikangas kirjoittaa siitä, miten paikallishistoriaa kirjoitettaessa olisi valittava paikallinen seikka, joka erottaa kyseisen paikan muista paikoista – Ylikankaan näkökulma on mentaliteeteissa eli pidemmän aikavälin suhteellisen pysyvissä henkisissä rakenteissa.

...toisaalta muutos.
Kuva Erkki Hämäläinen.

Kun Nastolan historiaa kirjoittaessa pohtii omaa aihettaan näistä lähtökohdista käsin, huomaa olevansa hyvin mielenkiintoisen aiheen äärellä. Ensinnäkin Nastolan historiassa sodista 2010-luvulle korostuu lisäksi murros ja jatkuvuus. Vaikka esimerkiksi 1960-luvulla koettiin ilman muuta murros räjähdysmäisen väestönkasvun myötä, tultiin Nastolaan jo sotien aikana ja jälkeen, jolloin Nastola oli sijaintinsa vuoksi keskeinen liikenteen solmukohta. Toisaalta Nastolan historiassa on moniakin piirteitä, jotka ovat sille erityisiä. Yksi tällainen piirre on esimerkiksi Nastolan historiaa 1950- ja 1960-lukujen vaihteesta asti leimannut hyvin voimakas teollistumiskehitys, joka jo itsessään tarjoaa paljon pohdinnan aihetta. Miksi Nastola esimerkiksi teollistui niin voimakkaasti ja millaisia olivat sen vaikutukset? Nastolalaisten elämään on vaikuttanut merkittävästi kunnan rakenne nauhataajamineen, joka sekin on vain yksi osa Nastolaa. Muun muassa hyvin voimakkaan muuttoliikkeen myötä nastolalainen identiteetti on sekin mielenkiintoinen aihe – näin etenkin, kun tutkija itse on syntynyt ja kasvanut Hyvinkäällä Uudenmaan ja Hämeen rajalla, tehnyt uraansa Helsingissä ja töölöläistynyt, mutta jolla on voimakas hämäläisidentiteetti.

Lähteet: 
Aalto, Seppo & Rentola, Kimmo 1992. Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven entisen Pahajärven ihmisten historia. Karkkilan kaupunki.
Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka 2010. ”Paikallishistorian pitkä kaari – ja tulevan akateemikon kriittinen katse.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.
Ahtiainen Pekka Tervonen Jukka & Teräs Kari 2010: ”Johdanto: Perinteen paino ja muutoksen paine paikallishistoriassa.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Vastapaino, Tampere.
Lahtinen, Anu 2017. Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää.
Rentola, Kimmo 2010. ”Karkkilan historia silloin ja nyt”. Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.
Ylikangas, Heikki 2010. ”Kohdealueen erityispiirteet paikallishistorian ytimenä.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.