Tekstit

Harvoin tarjolla! Heinolan vesitornin voi ostaa vaikkapa kodiksi

Kuva
 RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Heinola kehittyi toisen maailmansodan jälkeen vauhdilla. Kaupunkia kaavoitettiin ripeästi, ja monia uusia asuinalueita nousi keskustan äärelle. Heinolalaiset, sekä vanhat että evakkoina kaupunkiin tulleet, tarvitsivat nopeasti asuntoja ja julkisia palveluja. Asuntopulan kuvaillaan olleen Suomen pahimpia. Myös teollisuuden tarpeita kaupunki halusi kuunnella tarkalla korvalla.  Uusi sähkölaitos ja kaupungin työntekijöiden asuintalo valmistuivat 1940- ja 1950-luvun vaihteessa. Tämän jälkeen kaupunki rakennutti linja-autoaseman – toimenpide, joka oli sodanjälkeisessä Suomessa harvinainen ja taloudellisesti raskas. Heinolan poliisi ja puolivakinainen, palavasieluiseksi ja toimintavalmiiksi kuvattu palokunta saivat niin ikään oman toimitalon. Vanha vankilarakennus muutettiin kirjastoksi. Korjattiin sairaala, rakennettiin terveystalo, urheilukenttääkin kohennettiin. Edessä vanhaa, taustalla uutta Heinolaa vuonna 1964 vesitornista nähtynä. Keskellä oikealla on

Mikä on tärkeää?

Kuva
REETTA NOUSIAINEN, rakennustutkija RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Joutjärven kirkko on rakenettu vuonna 1962. Kuva Lahden museot, kuvakokoelmat, Toni Kesti. Vastuullinen kiinteistöstrategia perustuu tietoon, ymmärrykseen ja tahtoon Seurakuntien jäsenmäärä vähenee sekä evankelisluterilaisessa että ortodoksikirkossa prosentin vuosivauhtia. Tilojenkin käyttöä on siksi järkeistettävä ja niiden kuluja vähennettävä. Seurakunnat ovat yleensä pitäneet rakennuskannastaan hyvää huolta, mutta kaikki rakennukset tulevat jossakin vaiheessa peruskorjausikään. Näissä tilanteissa saatetaan harkita myös rakennusten purkamista. Seurakunnallisiin rakennuksiin liittyy kuitenkin ehkä muita julkisia rakennuksia vahvemmin erityispiirteitä, kuten ulkotilojen ja sisätilojen muodostamat kokonaisuudet, kiinteä sisustus ja taide, tilojen pyhyys. Niihin kytkeytyy paitsi yhteisöllisiä arvoja ja merkityksiä, myös vahvoja yksilöllisiä kokemuksia ja muistoja, jotka tekevät tiloista käyttäjilleen rakkaita ja merkityk

Löytyykö aarteita?

Kuva
 MIIA KELKKA, tutkimusapulainen Tätä nimenomaista kysymystä kuulin todella usein, kun viime syksynä inventoin Päijät-Hämeen kuntien omistamia taidekokoelmia. Ja löytyihän niitä aarteita; Asikkalasta, Hartolasta, Kärkölästä, Padasjoelta ja Sysmästä, eli kaikista niistä viidestä kunnasta, joissa inventointia tein. Kaikkien kuntien kohdalla edellisestä taideteosten inventoinnista oli arviolta kulunut aikaa joitakin kymmeniä vuosia, joten voidaan todeta, että tarve kokoelmien ajan tasalle saattamiseksi oli vähintäänkin paikallaan. Jotta kokoelmista saatiin hieman nykyaikaisempi käsitys, teoksista otettiin valokuvat ensimmäistä kertaa. Lisäksi merkittiin ylös taiteilija, sijaintipaikka, mitat, taiteilijan, kehystäjän ja gallerian merkinnät sekä käytetyt materiaalit, tekniikat ja tekotavat. Päijät-Hämeessä kaikilla kunnilla on omat kokoelmien helmensä ja näkemäni teokset kuvastavat todella hienolla ja monipuolisella tavalla paikallisten taiteilijoiden elämäntyötä ja kotiseutujen tuntemusta.

Pertsaa koulusta kotisohville – suomalainen verenperintö tiivistyy laduille

Kuva
LAURA HÄKKINEN, museoamanuenssi Hiihtomuseo Suurella todennäköisyydellä jokainen suomalainen on joskus hiihtänyt. Vaikka emme olisi synnynnäisiä Aino-Kaisoja tai Iivoja, jokainen meistä ymmärtää suksilla liikkumisen perusperiaatteen. Monilla meistä vahvimmat muistot hiihdosta liittyvät kouluhiihtoon ja erityisesti hiihtokilpailuihin. Meistä kaikki ovat myös joutuneet kuulemaan vanhempiensa tarinoita siitä, kuinka kouluun hiihdettiin ennen vanhaan kesät ja talvet . Ei siis ole ihme, että tämän rakas ja joskus vastenmielinenkin kansallislaji on juurtunut meihin jo nuorena. Salpausselän hiihdot eli Salpausselän kisat, Lahti 1923. Hiihtäjä Matti Raivio on pudonnut susihautaan. Kuva: Museovirasto. Hiihto herättää meissä tunteita juuri siksi: se on kuulunut meidän elämäämme pienestä pitäen. Olemme saaneet nauttia siitä sekä inhota sitä kollektiivisesti. Hiihtoon liittyy tärkeänä osana myös nostalgia. Olkoon kyseessä sitten ikimuistoiset hiihtoretket vanhempien tai kavereiden kanssa tai ne ko

Tervetuloa Iitti!

Kuva
ELISA LINDELL, aluetaidemuseotutkija REETTA NOUSIAINEN, rakennustutkija ANNA-RIIKKA VADEN, maakuntamuseotutkija Vuodenvaihteen tienoilla maa järisi Kouvolassa, kun Iitti irtaantui Kymenlaaksosta ja liittyi Päijät-Hämeen maakuntaan. Näin dramaattisesta tapahtumasta ei ehkä kuitenkaan ollut kyse, sillä jokainen historiaa tunteva tietää, että hallinnollisissa rajalinjoissa vain muutos on pysyvää. Iitin seurakunta perustettiin alun perin vuonna 1539 Kustaa Vaasan määräyksellä Hämeen ja Karjalan rajamaille. Rajalla Iitti sijaitsi myös 1743–1812, jolloin Ruotsin ja Venäjän välinen rajalinja kulki Kymijoessa.   Iitti on tunnettu koskistaan ja Kymijoen rannat ovat houkutelleet asutusta jo esihistoriallisella ajalla. Kuva Elisa Lindell/Lahden museot. Iitti on historiansa saatossa matkannut paikallaan pysyen ja kokoaan menettäen läänistä ja maakunnasta toiseen, päätyen lopulta Uudenmaan läänin, Kymen läänin, Etelä-Suomen läänin ja Kymenlaakson maakunnan kautta osaksi Päijät-Hämettä 1.1.2021. Vii

Konsepteja ja konkretiaa

Kuva
TUIJA VERTAINEN, museopedagogi Viime aikoina on ollut paljon suunniteltavaa. Mielessä pyörivät joskus hyvinkin abstraktit käsitteet ja konseptit. Ajattelua ja ymmärtämistä kuvaavien sanontojen taustat ovat sen sijaan usein varsin konkreettisia.  Hämmennystä kuvataan joskus sanonnalla ”minulta menivät konseptit sekaisin”. Kouluaikojeni ainekirjoitustunneilla ymmärsin sen niin, että jos konseptipaperit – nuo ruudulliset, kahtia taitetut A3-arkit, joihin vedettiin viivoittimen avulla touhukkaasti neljän ruudun reunukset ennen kuin niiden ääreen pysähdyttiin miettimään lähes lopputunnin ajaksi – menevät sekaisin, ei lukija saa enää juonen päästä kiinni. Myöhemmin ajattelin, että konseptipaperin ’konsepti’ on juuri sitä paperin ääreen pysähtymistä: miettimistä, suunnittelemista, konseptointia. ’Konsepti’ tarkoittaa tässä yhteydessä paitsi suunnitelmaa, myös sen ensimmäistä luonnosta, puhtaaksikirjoittamatonta tekstiä.  ’Konseptin’ (lat. conceptus ) merkitys on ’käsite’. Tämä ’käsi’-sanan jo

Kohti Nastolaa!

Kuva
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija  ” Tienoolta toiselle rientää kesäinen tie monivaiheisena kuin hauska pakina. Yhdessä paikassa on kostea painanne, jossa rehevien palmumaisten saniaistyppäiden välissä lirisee kylmä vesi. Siinä notkea tie ikään kuin lähestyy kulkijaa, ilmaisee näkevänsä hänen ajatustensa hypyn, tietävänsä hänen lähtönsä aiheen ja menonsa määrän. Mutta se ei ilku ujostelevaa kulkijaa, vaan iskee silmää samanmielisesti ja johdattaa hänet muina-miehinä ylemmäs, lähemmäs ensimmäistä harmaata tölliä… ”. Tie vanhasta Lahdesta Nastolaan vie Villähteellä vuosisatoja viljelyksessä olleiden peltoaukeiden halki. Kuva: Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. Tässä taitaa mennä Nastolan kulttuuriympäristötyöryhmä, joka kartoitti nastolalaisia rakennuksia ja maisemia Nastolan ja Lahden yhdistyttyä vuoden 2016 alusta. Pitkillä keväisillä ja kesäisillä ajomatkoilla kiersimme Nastolan kolkka kolkalta. Työ oli hauskaa, yhteishenki käsin kosketeltava, ja ilmojen herrakin suosi m

UUDESSA ASUSSA, VANHASSA KUOSISSA - Vesijärven 150-vuotias rautatieasema juhlii kunnostettuna

Kuva
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Suomen rautatieverkosto on melko nuori. Se alkoi kehittyä vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin kuin ensimmäiset eurooppalaiset radat. Vauhtiin päästyään rataverkko tihentyi kuitenkin huimaan tahtiin, sillä 1800-luvun lopulla Suomeen valmistui uusi rata lähes joka toinen vuosi. Rautatiet valtasivat nopeasti tilaa vesiliikenteeltä. Vuonna 1914 maassamme oli 12 kilometriä rataa 10 000 asukasta kohden, mikä oli enemmän kuin vaikkapa Englannissa ja Saksassa. Pietarin ja Riihimäen välisen radan, järjestyksessä toisen rataosuutemme 150-vuotisjuhlia vietetään parhaillaan monilla sen varren paikkakunnilla, kuten Lahdessa. Myös toinen tärkeä rautatie, Lahden ja Loviisan välinen rata täyttää tasavuosia. Se rakennettiin 120 vuotta sitten. Vesijärven asema ennen ensimmäistä laajennusta 1895. Kuva Laden kaupunginmuseon kuva-arkisto. Radat tarjosivat pienelle paikkakunnalle suuren tulevaisuuden. Lahti alkoi kasvaa, ja 1900-luvun alussa se oli nuori, eteenpäin kat

Hartaushuoneen Helmi

Kuva
PÄIVI TAIPALE, museoamanuenssi Vastasin pari vuosikymmentä harrastuksena, museoalan ammattilaisena, Artjärven kotiseutumuseon kokoelmista, ja pääsin perehtymään kokoelman esineisiin ja niiden historiaan. Monet kokoelman esineet olivat niin mielenkiintoisia, että näitä oli tutkittava tarkemmin. Kotiseutumuseon kokoelma koostuu pääosin perinteisiä kansanomaisista esineistä, mutta joukossa on useita kuriositeetteja eli erikoisuuksia, kummallisuuksia, harvinaisuuksia, kuten flyygeli. Tällaisia erikoisuuksia on monen paikallismuseon kokoelmissa, sillä kokoelmia linjaavia kokoelmaohjelmia ei vapaaehtoisvoimin toimivissa museoissa juuri ole laadittu. Paikallismuseoiden kokoelmiin on usein otettu kaikki museolle tarjottu aineisto.  Flyygeli hartaushuoneen hiljaisuudessa. Kuva Päivi Taipale. Flyygeli saatiin Artjärven kotiseutumuseon kokoelmiin 1990-luvun alussa ja se sijoitettiin aluksi Vuorenmäelle Päälliköntalon aulaan. Usein kuulin sanottavan, että soitin oli kuulunut von Deringer -

KESÄKSI ON SAATAVA MAJA! Lahtelaisten liikeapulaisten huvila Joutsaaressa

Kuva
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Naulakot odottavat kesänviettäjiä. Lämminsävyinen sormipaneeli on 1950-luvun sittemmin harvinaiseksi käynyt sisustusmateriaali. Kuva Eetu-Pekka Heiskanen Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. Työpäivä ulottui kellon ympäri, seitsemästä seitsemään sunnuntaita lukuun ottamatta. Kesälomaa oli vain nimeksi. Liikeapulaisen elämä oli työtä, joten vähäisellä vapaa-ajalla saivat sivistysriennot ja opinnot, jopa huvitkin jäädä. Monia yhdistyksiä perustettiin 1900-luvun alussa ajamaan työväen etuja, kuten kohtuullista työaikaa, ammattikoulutusta, sivistystä ja valistusta, taloudellista ja sosiaalista turvaa. Lahtelaiset liikeapulaiset yhdistyivät tammikuussa 1909 tavoitteenaan muun muassa kauppojen aukioloaikojen lyhentäminen sekä kiertävän kirjaston ja liikealan oppilaitoksen perustaminen paikkakunnalle. Lahden Liikeapulaisyhdistys julkaisi myös käsin kirjoitettua Säkeniä-nimistä sanomalehteä. Vakavien pyrintöjen rinnalla yhdistys pani paljon painoa ajan

Huumori koetuksella - etymologista aikamatkailua

Kuva
TUIJA VERTAINEN, museopedagogi Olen kotona etätöissä koronaviruksen turvatoimena. Vaikka en olekaan varsinaisessa karanteenissa, ajatukset pyörivät sanan ympärillä. Työpäivän päätyttyä vaihdan vapaalle ja harrastan. Etymologinen aikamatkailu on sellaista harrastustoimintaa, jossa ei tarvitse lähteä kotoaan mihinkään. ’La quarantaine’ -sanan merkitys eristysjaksona on ilmaantunut ranskankielisiin teksteihin vuonna 1635. Sen kirjaimellinen käännös on ’nelisenkymmentä’. Noin neljäkymmentä päivää eli puolisentoista kuukautta on siihen aikaan katsottu olleen sopiva varoaika tartuntojen leviämisen ehkäisemiseksi. Havainto on nykynäkökulmasta hämmentävän oikeanlainen verrattuna moniin muihin 1600-luvun lääketieteen käsityksiin, esimerkiksi antiikista juontuvaan humoraalioppiin eli humoralismiin, joka oli vallalla tuohon aikaan. Sen mukaan ihmisen terveydentila ja luonteenlaatu olivat riippuvaisia hänen elimistönsä nestetasapainosta (latinan hūmor = kosteus, märkyys; neste). Suonenis

Kasvun aika - lahtelaista kouluhistoriaa

Kuva
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Nykyisen Lahden alueen kouluhistoria alkaa kolmesta 1870-luvulla perustetusta yksityisestä koulusta, Koiskalan kartanon, Lahden kartanon ja Seestan kartanon kouluista. Vuonna 1881 perustettiin vielä Mytäjäisten varikolle ruotsin- ja suomenkielinen koulu rautatieläisten lapsia varten. Kartanoiden ja patruunoiden yksityiset koulut olivat Suomessa yleisiä, mutta se, että mikään alueemme kouluista ei ollut yhteiskunnan hanke, oli tuiki harvinaista. Lahden kartanon isännän August Fellmanin perustama koulu kunnallistettiin ja se sai oman koulutalon vuonna 1873. Koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien varrelle, männikköiselle mäennyppylälle. Jo vuoden 1866 kansakouluasetuksista lähtien esivalta oli kaitsenut paitsi opetusta myös koulurakennuksia, niiden sijoitusta ja rakentamistapaa. Fellmanin lahjoittama tontti ja rakennus täyttivät määräykset: koulu näkyi kauas, mutta oli tuulten ulottumattomissa, hyväkuntoisen tien varrella, ja sen ympäristössä oli rii