14.2.2018

Vaarallinen vai arvokas maisema – viranomaistyön haasteita

PÄIVI SIIKANIEMI, rakennustutkija

Tämän vuoden tammikuussa julkaistiin tutkimustuloksia kyselystä, jossa kartoitettiin suomalaisten käsityksiä kulttuuriperinnöstä ja -ympäristöstä. Kyseessä on Museoviraston ja ympäristöministeriön tilauksesta tehty kansalaisbarometri, johon vastasi runsaat 2000 iältään 18–79-vuotiasta suomalaista.

Kyselyyn vastanneiden mielestä kolme selkeimmin kulttuuriympäristöön kuuluvaa asiaa ovat maisemat, luonnonympäristö ja rakennettu ympäristö. Suomalaisista yli puolet on sitä mieltä, että kulttuuriperinnöstä huolehtiminen kuuluu pääasiassa viranomaisten, mutta lähes yhtä paljon kansalaisten ja yhteisöjen vastuulle ja eniten kannatusta sai verorahojen käyttö kulttuuriperintöön.

Koska kulttuuriperintöbarometri selvitti aihetta ensimmäistä kertaa, on vaikea tietää, miten suomalaisten tietämys ja asenteet kulttuuriympäristöä kohtaan ovat muuttuneet. Omakohtainen kokemukseni tukee käsitystä, että kansalaisten tietoisuus omassa lähiympäristössä tapahtuvista muutoksista on viimeisen 20 vuoden aikana lisääntynyt. Päijäthämäläiset ottavat entistä useammin yhteyttä maakuntamuseoon, kun pohtivat, voisiko museoviranomainen vaikuttaa asioihin arvovallallaan. Toisinaan taustalla voivat olla kuntalaisen omat huonot kokemukset vaikutusmahdollisuuksista päätöksentekoon tai epäilys, että päätösten taustoja ja vaikuttimia peräävä leimautuu pienessä kunnassa ja vaikeuttaa omien asioidensa käsittelyn sujuvuutta. Tavallaan ”kasvottomana” esiintyvä viranomainen voisi hoitaa ikävät asiat, kuten valittamisen päätöksistä. Aina tilanne ei ole niin yksioikoinen, sillä kulttuuriympäristön suojelusta huolehtiva viranomainen punnitsee asioita historiallisen jatkuvuuden näkökulmasta eikä yksittäisen asukkaan näkökulmasta. Toisaalta paikkakunnalla asioita seuraava kansalainen näkee teorian ja käytännön toteutuksen välisen eron omassa lähiympäristössään monin verroin selvemmin kuin vaikkapa kaavaluonnoksesta lausuntoa tekevä viranomainen. Paljon on menty eteenpäin päätöksenteon avoimuuden lisäämiseksi, muun muassa asukkaille järjestettävät tiedotus- ja kuulemistilaisuudet ovat arkipäivää, ja esityslistat sekä pöytäkirjat löytyvät verkosta.

Padasjoen Saksalan kartanoon liittyy kaikkiaan neljä puukujannetta, joista lehtikuuset ovat
hallinneet Päijänteen rantaan johtavaa tiemaisemaa. Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Padasjoen kirkonkylässä vuodesta 2010 lähtien esillä ollut kiista Kankaantien lehtikuusikujanteen kohtalosta tuli helmikuun alussa päätökseen. Historiallinen, valtakunnallisesti arvokkaaseen rakennettuun ympäristöön, Saksalan kartanoon alun perin kuulunut osa yli satavuotiasta kuusikujaa sai väistyä noin 200 metrin matkalta kunnan toimiessa aktiivisesti kaikkiaan 75 puun kaatamiseksi. Aloite lähti läheisen omakotialueen asukkailta, joiden mielestä iäkkäät puut aiheuttivat turvallisuusriskin oksien putoillessa talojen pihoille ja rakennusten päälle. Samoin pelättiin irtoavien oksien aiheuttavan vaaratilanteita myös kujannetta kulkeville koululaisille. Maakuntamuseo lausunnoillaan ja yksittäiset kuntalaiset vetosivat historiallisiin ja maisemallisiin arvoihin kujanteen säilyttämiseksi. Puut itsessään eivät olleet huonokuntoisia, vaan vaaran aiheutti lehtikuusille ominainen äkillinen oksien irtoaminen.

Kankaantietä helmikuussa 2018. Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Sinänsä päätökset näiden kahdeksan vuoden aikana tehtiin kunnassa demokraattisesti ja sitkeästi useaan kertaan, milloin puiden säästämiseksi, milloin niiden kaatamiseksi. Oma tulkintani on, että asemakaavaa muutettiin näennäisenä ratkaisuna uusien omakotitonttien saamiseksi, vaikka perusajatus taisi olla kaavamerkinnän muuttaminen kujanteen kaatamisen helpottamiseksi. Nähtäväksi jää, milloin tontit rakennetaan. Vanhat lehtikuuset, joista paksuimmat olivat halkaisijaltaan yli metrin, ovat joka tapauksessa nurin ja osa padasjokelaisten yhteistä kulttuurimaisemaa menetetty. Menee joitakin vuosikymmeniä ennen kuin kujanteen maisemallinen arvo palautuu vai voiko se palautua? Koin itse viranomaisena jonkinlaisena ammattitaidon aliarviointina, kun kunnanjohtaja sanoi lehtihaastattelussa kujanteesta, että ”Jotkut pitävät sitä maisemallisesti kulttuurihistoriallisesti arvokkaana alueena”. Kyse ei suinkaan ollut ”joidenkin mielipiteestä”, vaan muun muassa maakuntakaavaan ja yleiskaavaan merkitystä selvityksiin perustuvasta ja arvotetusta kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokkaasta alueesta.

Kaadetut lehtikuuset päätyvät suurimmaksi osaksi pitkospuiksi.
Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Viranomaistyössä välillä onnistun, toisinaan tulee epäonnistumisia. Silloin mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja teinkö tarpeeksi. Tarvittaisiin enemmän hyviä esimerkkejä onnistuneista ja toimivista käytänteistä. Kysymykset ja haasteet ovat yhteneväisiä koko maassa. Tämän vuoksi Museoviraston ja maakuntamuseoiden kulttuuriympäristön suojelun viranomaistyötä tekevät rakennustutkijat ja arkeologit tapaavat vuosittain neuvottelupäivillä. Tänä vuonna Museoviraston järjestämän tilaisuuden yhteistyömuseon kunnian on saanut Lahden kaupunginmuseo – Päijät-Hämeen maakuntamuseo. Tapaamme lähes sata kollegaa Lahdessa 14. - 15.2. Ajankohtaisia keskustelunaiheita ovat alueuudistuksen ja kulttuuriympäristön lainsäädännön muutokset. Keskustelu tulevaisuuden kasvavista haasteista tulee perinteiseen tapaan olemaan vilkasta.

6.2.2018

Paikallishistorian kirjoittamisesta – case Nastola

VILLE EEROLA, tutkija Nastolan historia -hanke

Melko pian sen jälkeen, kun olin aloittanut Nastolan historian tutkimisen keväällä 2017, kiinnitin huomiota siihen, että paikallishistorialla on historiankirjoituksen lajina mielenkiintoisia piirteitä. Puhun mieluummin paikallishistoriasta, sillä vaikka tutkimus on rajautunut alueellisesti entisen Nastolan kunnan rajojen mukaan, korostaa paikallisuus sitä, että historia tulee hyvin lähelle tavallista ihmistä. Paikallisuus korostuu siinäkin, että kuntalainen saattaa kuntansa sijaan kiinnittyä osaan kunnasta, siis johonkin tiettyyn paikkaan.

Historiassa korostuvat toisaalta pysyvyys...
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.
Historiantutkijana olen jo tottunut siihen, ettei yhteen kirjaan voi mahduttaa kaikkea. Paikallishistorialla on kuitenkin se erikoisuus, että se ainakin oletettavasti tulee ihmistä lähemmäksi kuin vaikkapa yhdistys- tai yrityshistoria. Tämän sain itse kokea viime elokuussa, jolloin julkaistiin FT Anu Lahtisen kirjoittama Hyvinkään historia – olen syntynyt Hyvinkäällä ja viettänyt siellä ensimmäiset kaksikymmentä vuottani. En osaa sanoa, olenko kiinnittynyt kotikaupunkiini henkisesti keskimääräistä enemmän tai vähemmän, mutta teoksen lukeminen auttoi minua asennoitumaan Nastola-tutkimukseeni entistä paremmin. Historialla on väliä, ja ehkä kaikkein parhaiten sen ymmärtää, kun se tulee lähelle.

Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan. Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä. Jos vaikkapa puolen tusinan ihmisen on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pankkiryöstön yhteydessä tapahtui muutamassa minuutissa, miten voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen siitä, mitä tapahtui kokonaisessa kunnassa kolmen neljäsosavuosisadan aikana? Historiankirjoituksessa kysymyksen on klassisesti muotoillut Leopold von Ranke 1800-luvulla: wie es eigentlich gewesen ist? Mitä oikeastaan tapahtui? Kysymykseen onkin mahdotonta vastata tyhjentävästi, objektiivisesti, sillä historiankirjoitus on tulkintaa, ja nimenomaan perusteltua tulkintaa.

Historiankirjoituksella on aina tehtävänsä. Kuten paikallishistorian uusia suuntia tarkastelevassa Kaikella on paikkansa -teoksessa esitetään, paikallis- ja nimenomaan kunnanhistorioiden kirjoittaminen on ollut suomalainen erikoisuus. On esimerkiksi laskettu, että yksistään vuosina 1965–1994 Suomessa ilmestyi kokonaista 427 paikallishistoriallista monografiaa – ja kunta-, kaupunki- ja maakunta ynnä muiden historioiden lisäksi tulevat vielä kyläkirjat ja muut paikallishistorialuonteiset ja -aiheiset tutkielmat ja artikkelit, joiden määrää voi vain arvailla.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana oli pitkään, että paikallishistorioita – käytännössä kunnanhistorioita – kirjoittamalla voitaisiin täyttää valkoiset läiskät Suomen kartalla, jolloin niiden pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansallista, ”varsinaista” historiaa. Tavoitteena oli, että kun ”nämä asiat olisivat tulleet riittävän monessa pitäjässä tutkituiksi, niiden nojalla voitaisiin selvittää vastaavat kysymykset yleisemminkin”. Paikallishistoria oli Suomen historiaa, minkä edellytyksenä taas oli paikallishistorioiden yhteismitallisuus ja vertailukelpoisuus, mihin vaadittiin riittävää normittamista ja standardisointia. Samalla kunnanhistorioille muodostui eräänlainen kaava, josta todettiin vuonna 1986 pidetyssä paikallishistorian seminaarissa, että sen myötä paikallishistoriat muistuttivat erehdyttävästi toisiaan. Kaava muistutti ”jonkinlaista tyhjää ristikkoa joka täytetään työntämällä sinne erilaisia laatikoita ja nämä laatikot sisältävät vähän kustakin asiasta”. Tällainen ristikoiden täyttäminen oli johtanut siihen, että paikallishistoriat olivat ”hukanneet elämän”. Paikallishistoriat muodostuivat näin melko ikäviksi lukea. Luettavuutensa vuoksi paikallishistoriat olivat ongelmallisia yleistajuisten historiaesitysten kentällä, mutta samaan aikaan ne olivat ongelmallisia myös tieteellisen historiantutkimuksen suuntaan.

Vaikka paikallishistoria oli suosittua, se kärsi akateemisesti vähäisestä arvostuksesta nimenomaan siksi, ettei se täyttänyt akateemiselle tutkimukselle elintärkeää johtavan tutkimuskysymyksen vaatimusta. Hyvin kuvaavia ovat Paikallishistoriallisen Toimiston ensivuosien voimamiesten Eino Jutikkalan ja Pentti Renvallin lausunnot paikallishistoriasta. Kun Turkuun valittiin Suomen historian professoria vuonna 1957, myös paikallishistoria joutui suurennuslasin alle. Jutikkala totesi tuolloin paikallishistorioihin viitaten: ”Professorinvirkaa täytettäessä tällaisia julkaisuja ei yleensä voi pitää sen kummempina ansioina kuin lääketieteen professorinviran hakijalle erikoisalan praktiikkaa tai juridiikan professorinvirkaa hakevalle toimintaa tuomioistuimen jäsenenä. Ne ovat rutiinityötä.”

Vähitellen paikallishistorian kentälle on kuitenkin ilmestynyt uudenlaisia töitä. Muutokset näkyvät esimerkiksi Tilaushistoriakeskuksen laatimassa, vuonna 2007 ilmestyneessä pdf-muotoisessa ohjekirjassa Tilaushistorian laatiminen, jossa todetaan: ”On pyrittävä välttämään sitä, että sorrutaan yksityiskohtien luettelointiin kokonaisnäkemyksen ja suurten linjojen kustannuksella. Seuraamalla ´punaista lankaa´ ja ongelmanasettelua aiheita voidaan käsitellä laajasti, mutta samalla jäntevästi. Selkeästi valitulla näkökulmalla esityksestä saadaan tiivis ja mielenkiintoinen. Jos teoksessa pyritään käsittelemään ´kaikki asiat´, se hajoaa pelkiksi sirpaletiedoiksi ilman tulkintoja ja laajempien yhteyksien osoittamista.” Toisaalta, kuten Ahtiainen, Tervonen ja Teräs kirjoittavat Kaikella on paikkansa -kokoelmassa: ”Saattaisi kuvitella, että viimeistään 1990-luvun lopulta lähtien perinteinen tapa kirjoittaa paikallishistoriaa olisi alkanut väistyä. Onnistuneita kokeiluja paikallishistorian alalla on tehty, mutta valtavirraksi asti ne eivät ole päätyneet. Suuren laivan kääntäminen ei ole helppoa. Paljosta puheesta huolimatta vanha kaava näyttää edelleen voivan yllättävän hyvin, vaikka kulumat ja säröt sen pinnassa viestivät korkeasta käyttöiästä.”

Uudenlaista lähestymistapaa paikallishistoriaa edustaa esimerkiksi poliittisen historian professori Kimmo Rentola yhdessä Seppo Aallon kanssa kirjoittama Karkkilan historia. Rentola kirjoittaa Kaikella on paikkansa -kokoelmassa Karkkilan historian kirjoittamisesta, että hän ratkaisi näkökulman ja totaalihistorian välisen jännitteen valitsemalla lähtökohdakseen Karkkilan leimallisimman piirteen, joka oli Karkkilan poliittinen punaisuus. Rentolan Karkkila-historia lukeminen onkin mielenkiintoista sikäli, että hänen onnistui kirjoittaa varsin kattavaa totaalihistoriaa valitsemalla perustellun lähtökohdan ja kysymyksen, joka vaatii selitystä. Samassa artikkelikokoelmassa myös Heikki Ylikangas kirjoittaa siitä, miten paikallishistoriaa kirjoitettaessa olisi valittava paikallinen seikka, joka erottaa kyseisen paikan muista paikoista – Ylikankaan näkökulma on mentaliteeteissa eli pidemmän aikavälin suhteellisen pysyvissä henkisissä rakenteissa.

...toisaalta muutos.
Kuva Erkki Hämäläinen.

Kun Nastolan historiaa kirjoittaessa pohtii omaa aihettaan näistä lähtökohdista käsin, huomaa olevansa hyvin mielenkiintoisen aiheen äärellä. Ensinnäkin Nastolan historiassa sodista 2010-luvulle korostuu lisäksi murros ja jatkuvuus. Vaikka esimerkiksi 1960-luvulla koettiin ilman muuta murros räjähdysmäisen väestönkasvun myötä, tultiin Nastolaan jo sotien aikana ja jälkeen, jolloin Nastola oli sijaintinsa vuoksi keskeinen liikenteen solmukohta. Toisaalta Nastolan historiassa on moniakin piirteitä, jotka ovat sille erityisiä. Yksi tällainen piirre on esimerkiksi Nastolan historiaa 1950- ja 1960-lukujen vaihteesta asti leimannut hyvin voimakas teollistumiskehitys, joka jo itsessään tarjoaa paljon pohdinnan aihetta. Miksi Nastola esimerkiksi teollistui niin voimakkaasti ja millaisia olivat sen vaikutukset? Nastolalaisten elämään on vaikuttanut merkittävästi kunnan rakenne nauhataajamineen, joka sekin on vain yksi osa Nastolaa. Muun muassa hyvin voimakkaan muuttoliikkeen myötä nastolalainen identiteetti on sekin mielenkiintoinen aihe – näin etenkin, kun tutkija itse on syntynyt ja kasvanut Hyvinkäällä Uudenmaan ja Hämeen rajalla, tehnyt uraansa Helsingissä ja töölöläistynyt, mutta jolla on voimakas hämäläisidentiteetti.

Lähteet: 
Aalto, Seppo & Rentola, Kimmo 1992. Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven entisen Pahajärven ihmisten historia. Karkkilan kaupunki.
Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka 2010. ”Paikallishistorian pitkä kaari – ja tulevan akateemikon kriittinen katse.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.
Ahtiainen Pekka Tervonen Jukka & Teräs Kari 2010: ”Johdanto: Perinteen paino ja muutoksen paine paikallishistoriassa.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Vastapaino, Tampere.
Lahtinen, Anu 2017. Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää.
Rentola, Kimmo 2010. ”Karkkilan historia silloin ja nyt”. Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.
Ylikangas, Heikki 2010. ”Kohdealueen erityispiirteet paikallishistorian ytimenä.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.

16.1.2018

Museoitava vuosi 2018

TIMO SIMANAINEN, museonjohtaja

Museoitava vuosi 2018 on vielä käytännöllisesti katsoen edessä. Yksi tulos on jo kuitenkin aikaansaatu: 67 vuoden jälkeen taidemuseo siirtyy uusiin tiloihin Päijänteenkadulle. Kaupunginvaltuusto päätti eilen maanantaina edetä asiassa selkein äänin: 45 puolesta – 14 vastaan. Ennen kuin avajaisia uudessa taidemuseossa päästään pitämään, rakentaminen ja tilojen viimeistely toimintakuntoon kestänee arviolta pyöreät kaksi vuotta.

Tässä vaiheessa kiitän Päijät-Hämeen liittoa Tajumo-hankeen muodossa saadusta tuesta. Hankkeen avulla saimme puolessa vuodessa toteutettua asioita, jotka tulivat näkyviin taidemuseon tilaratkaisua päätettäessä. Teimme tehokkaasti konseptisuunnittelua, jota viemme tulevan talven ja kevään aikana vielä eteenpäin. Teimme Business Model Canvasin mukaista liiketoimintasuunnitelmaa, jota myös tarkennamme jatkossa.

Taidemuseo on sijainnut väliaikaisissa tiloissa Vesijärvenkadulla vuodesta 1950.
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Päijät-Hämeen taidemuseoyhdistys on jaksanut uskoa ja tehdä työtä uuden taidemuseon eteen lähes 40 vuotta. – Lopussa kiitos seisoo, sanonta toteutui.

Alkuvuosi 2018 museolla varmasti menee uuteen toimitilaan liittyvissä selvityksissä ja suunnittelussa. Taidemuseosta pitää tulla sellainen kuin käyttäjä haluaa. Tarvittava museotekniikka ei tiloihin tule ilman museolaisten tekemää suunnittelua. Ehkä vieläkin enemmän suunnittelupaineita kohdistuu taidemuseon tulevaan toimintaan. Toimintatapa ja taidemuseon tarjoamat sisällöt tulevat olemaan tuloksen teossa avainasemassa. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto vaan kaikki tehdään varmistaen hyvä tulos. – Itse keksimäni slogan kuuluu: Amerikkalainen myy ensin ja tekee tuotteen vasta sitten.

Meidän pitää olla 100% varmoja, että aikomamme palvelukokonaisuus toimii ja ihmiset kiinnostuvat siitä. Jos ennen muinoin tehtiin hyviä palveluja, jotka eivät kiinnostaneet suurta yleisöä, niin tänä päivänä on tehtävä vain sellaisia sisältöjä, jotka varmasti saavat ihmiset liikkeelle. - Museon on tehtävä houkuttelevia sisältöjä ja erinomaisia palveluja. Keskiverrolla ei koskaan menestytä.

Miten saamme museon talouden toimimaan niin, että suoritteet vastaavat korkeita päämääriä? – Me opimme uusia ratkaisuja, toimintamalleja ja -tapoja. Teemme yhteistyötä osaavissa verkostoissa. Löydämme hyviä kontakteja maailmalta ja Lahdesta. Olemme aktiivisia ja opimme työtä tehdessämme jatkuvasti paljon uutta.

Museon henkilökunta tutustumassa tuleviin tiloihin Malskilla Päijänteenkadulla.
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Museoon on tullut uusia työntekijöitä vuosittain jokunen. Muutos jatkuu edelleen, sillä lähivuosina on eläköitymässä pitkän työsaran tehneitä museolaisia. Uudistuminen toteutuu näinkin.

Edessä on myös Historiallisen museon uudistuminen. Ensin peruskorjaus jota seuraa uuden perusnäyttelyn teko: Tehdään ”Lahti 10.000 vuotta” – näyttely! – Vihdoin saamme maakuntamuseolle itsekunnioitusta kohottavan pitkäaikaisemman näyttelyn, joka kertoo Suomen, maakunnan ja Lahden kehitysvaiheista.

Hyvää alkanutta vuotta museokävijät ja museoväki! – Teidän työtänne tarvitaan hyvän tulevaisuuden tekemiseen.

18.12.2017

Todelliset sudenkuopat

PIRITTA HÄKÄLÄ, tutkija

Joulukuussa 2016 Lahden kaupunginmuseolle tuli ilmoitus Lahdessa Viuhan luonnonsuojelualueella sijaitsevasta isosta kaivannosta, jota pidettiin mahdollisena sudenkuoppana. Kesällä museon arkeologit kävivät paikalla ja löysivät sieltä ison kuopan, jonka syvyys on 1,7 metriä leveyden vaihdellessa yläosan viidestä metristä pohjan vajaaseen kolmeen metriin. Kuoppa on alkujaan ollut selkeästi syvempi, sillä kuopan reunat ovat ajan saatossa jonkin verran sortuneet ja täyttäneet pohjaa. Kaivannon pohjalta tai reunoilta ei havaittu merkkejä säilyneistä puurakenteista. Maaperä on alueella helposti kaivettavaa hiekkaa, minkä ovat huomanneet myös alueella nykyisin asustelevat metsäneläimet – kaivannon pohjalla on nimittäin supikoiran, mäyrän tai ketun pesäkolon suuaukko. Sijaintinsa ja kokonsa perusteella kaivantoa voi täydellä syyllä pitää sudenkuoppana, mihin viittaa myös ilmoittajan mainitsema paikannimi Sudenkangas. Tosin itse emme ole vielä löytäneet alueesta sellaista karttaa, jossa tällainen paikannimi esiintyy.

Viuhan sudenkuoppa. Kuva Piritta Häkälä/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Sudenkuopalla tarkoitetaan suden pyynnissä käytettyä maahan kaivettua ansakuoppaa. Varhaisimmat kirjalliset tiedot sudenkuopista Suomessa ovat 1400-luvulta ja yleisintä niiden käyttö on ollut 1800-luvulla, jolloin niitä esimerkiksi Hämeessä on ollut lähes kaksi sataa. Kuopat ovat olleet neliömäisiä tai pyöreitä, ja niiden syvyys on ollut kolmisen metriä leveyden vaihdellessa viiden ja kuuden metrin välillä. Kaivannot vuorattiin joko halkaistuilla puilla tai kivillä. Vuorauksen tarkoituksena oli estää sutta kiipeämästä kuopasta ylös. Joissain tapauksissa kuopan suuaukon ympärille kiinnitettiin teroitettuja puita eräänlaiseksi kaulukseksi, jolla myös pyrittiin estämään suden poispääsy. Valmis kuoppa peitettiin oksista ja havuista tehdyllä kevyellä katteella. Joskus saatettiin käyttää myös puusta tehtyä saranallista kantta, joka pyörähti ympäri kun susi astui sen päälle. Kuoppaan susi yritettiin saada houkutuseläimen avulla. Kuopan keskelle tai reunalle pystytettiin paalu, jonka päälle asetettiin lava tai häkki, johon syöttinä käytetty eläin laitettiin. Houkutuseläiminä käytettiin esimerkiksi ankkoja, kissoja ja koiria.

Sudenkuoppa Punkalaitumen Yli-Kirrassa. 
Kuva Jari Heiskanen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kirjallisissa lähteissä Hollolan pitäjässä mainitaan 1800-luvun alussa olleen 12 sudenkuoppaa sekä neljä sudentarhaa, ja pitäjässä mainitaan tällöin tapetun 130 sutta. Määrää voi verrata tietoon, jonka mukaan 1858–1862 koko Suomessa ilmoitettiin tapetun 3428 sutta. Tähän lukuun voi puolestaan verrata nykyiseen arvioon susien määrästä, joka on noin 150–180 yksilöä. Kaiken kaikkiaan sudenkuopat ovat olleet tehokas ja taloudellinen tapa susikannan pienentämiseen varsinkin, kun petoeläinten surmaamisesta on maksettu joissain tapauksissa erillistä tapporahaa.

Susikuopan rakentaminen oli kylän tai useamman talon hanke, ja usein sellainen kaivettiin lähelle asutusta helppojen yhteyksien päähän tai jopa tien varteen. Viuhankin sudenkuoppa sijaitsee lähellä tietä, joka on kulkenut Ahtialan kylästä Kukkilan ja Paimelan kautta Asikkalan Anianpeltoon. Viuhan Sudenkuopalta on ollut matkaa lähimpään kylään, Ahtialaan, noin kaksi ja puoli kilometriä.

Mallipiirros sudenkuopista. Sirelius 1919.

Sudenkuopat ovat lähtökohtaisesti lain suojaamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Museoviraston ylläpitämään muinaisjäännösrekisteriin on tällä hetkellä merkitty kaikkiaan 19 sudenkuoppaa, joista kolme on Päijät-Hämeessä. Viuhan kuopan lisäksi sudenkuoppia on Hollolassa ja Orimattilassa. Muinaisjäännösrekisterissä oleva sudenkuoppien lukumäärä ei tietenkään vastaa metsissämme edelleen näkyvien sudenkuoppien määrää. Yksinkertaisella netin kuvahaullakin tulee esille useita susikuoppia myös täältä Päijät-Hämeestä.

Kansanperinteen tarinoissa ja sanonnoissa susi edustaa usein pahaa. Joulunajan tarinaperinteessä sudella ja muilla pedoilla on peloteltu Tapaninpäivän ajoihin liittyvissä tavoissa. Heinolasta on tallennettu seuraava ”Tapanin laulun” osa:

Täst on karhu kaurat syönny
Rutto ruumenet rulassu.
Susi sun lehmäs syököön
Karhu hevoses kaatakoon
Korppi luillas ronkkikoon
Harakka ikkunallas hassikoon.
Sontas soraks muuttukoon
Peltos peiposia kasvakoon
Honkas lepäks muuttukoon
Niittus muroks muuttukoon.

Näin toivotettiin niille, jotka eivät Tapaninajelijoille antaneet suuhunpantavaa, esimerkiksi olutta tai viinaryyppyä. Vauhdikasta Tapaninpäivää odotellessa!

Kirjallisuutta:
Nieminen, Kaarlo 1920. Lahden kauppalan historia. Lahti.
Peltonen, Jukka 2000. Ansapolulla. Suomen metsästysmuseon julkaisuja 7.
Sirelius, Uuno Taavi 1919. Suomen kansanomaista kulttuuria I. Helsinki.
Sorvali, Eetu 2017. Lahti. Raportti arkeologisista tarkastuksista 4.7.2017. Lahden kaupunginmuseon arkisto.
Suomen kansan vanhat runot, Suomalaisen kirjallisuuden seura
Suurpedot.fi, Metsähallitus

26.10.2017

Rajasen rillit ‒ katsaus lahtelaiseen yrityshistoriaan

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Rajasen kulmana nykyisin tunnettu tontti on ensimmäisiä Lahden varhaisimman, vuoden 1878 asemakaavan pohjalta rakennettuja tontteja. Sillä on rikas ja lahtelaisittain varsin merkittävä historia. Kiinteistön omistajiin lukeutuu muun muassa presidentti J. K. Paasikiven isä Johan Hellsten, joka tuli Lahteen 1875 perustaakseen kangaskaupan. Vuonna 1890 ajuri Karl Brusila osti kiinteistön. Hän rakennutti vuosisadan vaihteessa tontille puisen asuintalon ja ajurintallin, jotka ovat nyt tontin vanhimmat rakennukset. Vuonna 1918 Brusila möi tontin rakennuksineen kelloseppä Oskari Rajaselle.

Rajanen rakensi tonttia edelleen. Pieni yksikerroksinen liiketalo, jota sittemmin alettiin kutsua Rajasen Piirongiksi, edusti kookkaine näyteikkunoineen 1900-luvun alun uutta urbaania, yksinomaan liiketoimintaan tarkoitettua rakennustyyppiä. Kellosepän liiketilat sijoitettiin Piironkiin. Liiketaloa jatkettiin pian Rautatienkadun suuntaisesti pohjoiseen päin. Talon julkisivukoristeet kertoivat menestyvästä liikeyrityksestä. Niistä ovat jäljellä pääovea korostava, kauppaa symboloiva Merkuriuksen sauva ja vieraanvaraisuutta kuvaava lehvänauha.

Rajasen Piironki 1920-luvun lopulla. Kuva Lahden kaupunginmuseon
kuva-arkisto.

Vuonna 1929 Rautatienkadun ja Hämeenkadun kulmaan valmistui nelikerroksinen liike- ja asuintalo, johon Rajasen kellosepänliike siirtyi. Myös hänen perheensä muutti taloon.

Oskari Rajanen loi Lahden menestyneimpiin lukeutuvan kello- ja kultaseppäalan yrityksen, joka toimi samalla tontilla vuodesta 1918 vuoteen 2011, lähes sata vuotta. Rajasen oma ura lahtelaisena kello- ja kultaseppänä kesti puoli vuosisataa. Hän oli perustamassa Lahden kultaseppäkoulua, joka on Lahden maineikkaan Muotoiluinstituutin alkujuuria. Rajanen toimi alansa valtakunnallisissa luottamustehtävissä, kotikaupunkinsa pitkäaikaisena valtuutettuna sekä seurakunnan, liike-elämän ja järjestöjen toimielimissä.

Rajasen yritystä ei kadunkulmassa enää ole, mutta kultasepän- ja optisen alan uranuurtajasta ovat muistona hänen nimeään kantava kahvila Oskarin piha, kaupungin vanhin säilynyt julkinen kello sekä liiketalon eteläiseen ja läntiseen julkisivuun maalatut mainokset, lajinsa ainoat Lahdessa. Aikanaan sellaisia oli kaupunkimme katukuvassa paljonkin.

Oskari Rajasen asuin- ja liiketalo sekä Oskarin pihana nykyisin tunnettu puutalo
1970-luvun alussa. Kuva Yrjö Puuperä/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.


Mainonnalla on vuosituhansia vanha historia. Kilvet, kyltit ja viirit ovat aina kertoneet kauppiaista ja heidän tuotteistaan. Yksinkertaisimmillaan mainokset ovat olleet liiketilan seinään maalattuja kuvioita, ja niistä katujen reklaamigalleria on kehittynyt esimerkiksi taotuiksi tai veistetyiksi ammattikilviksi, julisteiksi ja neonvaloiksi ‒ nykyään usein latteiksi muovilaatikoiksi.

1940- ja 1950-luvulla kasvavissa ja muuttuvissa kaupungeissa oli runsaasti tilaa seinämainoksille. Matalan puutalon viereen saattoi nousta korkea talonpääty, joka tarjosi kookkaan maalauspinnan. Sodanjälkeiset vuodet olivat uusien tuotteiden, laajenevan tarjonnan, itsepalvelun, kiihtyvän kulutuksen ja modernien mainostekniikoiden aikaa. Vuonna 1949 sytytettiin suomalaisiin kaupunkeihin ensimmäistä kertaa mainosvalot sähköpulan helpotuttua, ja tavarasäännöstely päättyi vuonna 1954. 

Myös liikenteen lisääntyminen vaikutti mainontaan. Kuvan piti olla iso ja tekstin iskevä, jotta mainoksen ehti havaita ohiajavasta autosta. Suuret, vahvoihin perspektiivivaikutelmiin ja tarkkoihin todellisuusilluusioihin perustuvat seinämaalaukset olivat katukuvan katseenvangitsijoita. 

Rajasen kulman eteläisessä päädyssä, Piirongin yläpuolella, on säilynyt Armas
Lyytikäisen maalaamien silmälasien lisäksi myös yrityksen uudempi mainos.   
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Rajasen kulman silmälasimaalaukset ovat maalarimestari Armas Lyytikäisen työtä luultavasti 1950-luvulta. Lyytikäinen teki pitkän uran Lahdessa. Hän toimi maalaustyön opettajana Lahden Mieskotiteollisuuskoulussa vuodesta 1938 ja työskenteli samalla kilpi- ja koristemaalarina. Lyytikäinen oli myös tunnettu konservaattori, jonka töitä voi edelleen nähdä esimerkiksi kirkoissa. Vuonna 1948 Armas Lyytikäinen järjesti maalauksistaan taidenäyttelyn, josta tuli todellinen menestys. Myymistään tauluista ansaitsemillaan rahoilla hän rakensi omakotitalon eteläiseen Lahteen. 

Armas Lyytikäisen työtä on jatkanut hänen poikansa Jorma Lyytikäinen. Konservaattorin moniulotteista tehtäväkenttää esitellään tällä hetkellä Lahden taidemuseossa Päijät-Hämeen aluetaidemuseon näyttelyssä Kulttuuriperintöä konservoimassa – Jorma Lyytikäisen työsarka. Jorma Lyytikäisen laaja tuotanto ulottuu yhdessä isän kanssa konservoidusta Vaasan kaupungintalosta Mannerheimien Louhisaareen, Mäntyniemen presidentillisestä kustavilaiskalustosta Lahden museoiden taidekokoelmiin.

Keskeiset lähteet:
Jorma Lyytikäisen haastattelut 21.11.1997, 26.7.2011 ja 23.8.2011
Lahtinen, Tauno Juhana 1998. Kehityksen vuosisata liikemiesten Lahdessa. Hämeenlinna.
Niskanen, Riitta 1998. ”Luojan suuressa ateljeessa”. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 1997. Toim. Esa Hassinen. Lahti.


14.9.2017

Radiomastot 90 vuotta - seuraa livenä Twitterissä!

TIIA TIAINEN, näyttelypäällikkö

Lahden radiomastoja alettiin rakentaa tasan 90 vuotta sitten. Urakka alkoi 14. syyskuuta 1927 pystyttämällä ensimmäinen apumastoa, jonka avulla varsinaisia mastoristikoita alettiin nostaa pystyyn. Jo syyskuun alussa oli asemarakennuksen rakentaminen lähtenyt hyvin käyntiin. Valmistelevia töitä oli tehty etukäteen - mäen laella oli suoritettu puuston kaatamista sekä kivien poistamista mastojen alta. Rakennustyömaata oli valvomassa asemapäällikkö Erkki A. Liuksiala. Hän muistelee tuolloin päivätyssä päiväkirjamerkinnässään: ”Vaikka vastustakin oli, tuntuu urakka herättävän kiinnostustakin kaupunkilaisten kesken”.

Asemapäällikkö Erkki A. Liuksiala kuvassa keskellä. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Mastojen pystytystyötä Lahden Selänmäelle tuli valvomaan saksalaiset herrat Frans Trojan ja Paul Nicolai. Vaikka työnjohto oli ulkomaalaista, mastomiehiksi pestautui vain suomalaisia miehiä. Työmaa kiinnosti laajalti, tosin osa kääntyi jo aseman porteilta takaisin kuultuaan työmaan jatkuvan 150 metrin korkeuteen. Syksyn edetessä 1927 Liuksialan päiväkirjasta käy ilmi kuinka aamu- ja iltapäivät hyytävine lämpötiloineen sekä räntäsateineen olivat välillä mahdottomia mastojen rakentamiseen. ”On mennyt sisähommiksi viime päivät”, toteaa Liuksiala lakonisesti päiväkirjassaan kun talvi tekee tuloaan ja estää mastotyöt.  Hämmästyttävää kuitenkin on, että nämä kaksi aikanaan Suomen korkeimmat rakennelmat saatiin valmiiksi vain kolmen kuukauden aikana. Sumun hälvetessä aamulla 26.11.1927 lahtelaiset näkevät mastot valmiina.

Läntisen radiomaston pystyttäminen alkamassa. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Majesteetilliset mastot olivat 150 metriä korkeina rakennelmina suuri muutos Lahden kaupungin silhuettiin. Niihin tarvitut 120 tonnin painoiset teräselementit tilattiin saksalaiselta Lehmann & Co:lta. Lähetinkoneisto tilattiin Telefunkenin tehtaalta. Elementit tuotiin Suomeen laivalla, Lahteen ne saapuivat rautateitse. Viimeinen matka Selänmäelle, nykyiselle Radiomäelle, mastojen pystytyspaikalle tapahtui suurin osin hevospelillä, sillä tuon ajan kuorma-autot eivät jaksaneet viedä rautalasteja mäkeä ylös. Koska työmaa oli hyvin erikoislaatuinen muihin aikalaisiinsa verrattuna Suomessa, sattui työssä monenlaisia hankaluuksia. Näihin sattumuksiin ja aikamatkalle 90 vuoden taakse pääsee Radio- ja tv-museo Mastolan kokoelmissa olevan asemapäällikön Liuksialan päiväkirjan avulla. Päiväkirjan merkintöjä sekä siihen liittyviä valokuvia on poimittu Twitteriin kaiken kansan nähtäviksi ja iloksi. Seuraa radiomastojen rakentumista päivä päivältä – 90 vuotta sitten!

twitter.com/radiomastot

8.9.2017

Esiliinoja ja eksotiikkaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahdessa Rauhankadun ja Harjukadun kulmassa sijaitsee entinen tehdasrakennus, jonka historiassa on parhaillaan alkamassa uusi vaihe. Tontin asemakaavamuutos on vahvistettu kesällä 2016, ja sen myötä vanha teollisuuskiinteistö muutetaan asunnoiksi. Jo purku-uhankin alla käväissyt talo säilyy. Teollisuushistorian ja kaupunkikuvan ohella tallentuu myös merkittävää henkilöhistoriaa.

Harjukadun ja Rauhankadun kulmassa sijaitseva tehdas on arvokas rakennus-
historiallinen muisto ajalta, jolloin kaupunkikeskustoissa vielä harjoitettiin 
teollisuutta. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto

Tiukkailmeisen harmaan kolossin taustalla on poikkeuksellisen värikäs ja sananmukaisesti eksoottinen elämäntarina. Tehtaan omisti Evald Virtanen, ennakkoluuloton, yltiöpäinenkin liikemies.

Virtanen päätyi tehtailijaksi äitinsä Helmi Virtasen jalanjäljissä. Äiti-Virtasen vuonna 1895 perustama pieni ompelimo, Lahden Paita- ja Esiliinatehdas kasvoi 1920-luvulle tultaessa Suomen suurimmaksi ja moderneimmaksi alan yritykseksi. Seuraavalla vuosikymmenellä Helmi Virtanen joutui luopumaan laman nujertamasta tehtaastaan, mutta perusti sitten, 70-vuotiaana, uuden yrityksen, Oy Paitavalmisteen. Siitäkin tuli menestys.

Vuonna 1900 Helmi Virtanen oli synnyttänyt lahtelaisen saunan maalattialle lapsen, joka sai nimekseen Evald. Poika näyttää olleen altis hakeutumaan seikkailuihin. 23-vuotiaana hän liittyi ilmeisesti juovuspäissään muukalaislegioonaan, josta äiti sai hänet vuoden palveluksen jälkeen pelastetuksi pestaamalla avustajat hoitamaan paon.

Tämän jälkeen Helmi Virtanen lahjoitti pojalleen maatilan Orimattilasta. Evald Virtanen avioitui, sai kaksi lasta ja yritti harjoittaa maataloutta. Eräänä iltana hän pyysi rahaa vaimoltaan, kertoi ostavansa junalipun Lahteen eikä palaisi enää koskaan.

Evald Virtanen päätti ryhtyä tehtailijaksi. Hän perusti vuonna 1933 äitinsä avulla yrityksen, Uuden Paita- ja Esiliinatehtaan. Materiaalien hankinta oli pulavuosina vaikeaa, mutta Virtanen keksi suunnata Japaniin, josta sai hyvää puuvillaa. Hän osti miljoona metriä kangasta. Ja koska kauppa tapahtui ilman välikäsiä, oli se myös edullinen. Firma alkoi kasvaa. Sodan alla Virtanen muutti yrityksensä nimen Evald Virtanen Oy:ksi ja hankki aikaisempaa isommat toimitilat Rauhankatu 2:sta. Tehdas työllisti yli sata ihmistä.

Tarkoituksenmukaisen vähäeleinen arkkitehtuuri liittää tehdasrakennuksen 
taitavasti ruutuasemakaavan ja ympäröivien asuinkortteleiden sisään. 
Kuva: Rakennusvalvonnan arkisto, Lahden tekninen ja ympäristötoimiala

Myötätuuli jatkui sodan jälkeen, sillä vanhat yhteydet Japaniin toimivat. Vähitellen Virtanen kehitti yhteyksiä myös Koreaan ja Kiinaan. Bisnes vaati kymmeniä ja taas kymmeniä matkoja Kaukoitään, mutta itäinen kulttuuri veti muutenkin puoleensa. Virtanen kääntyi buddhalaiseksi. Vuonna 1950 valmistui Nastolan Mäkelään kaunis omakotitalo, josta tuli tehtailijan itämaisen huonekalu- ja taidekokoelman tyyssija. Talon itämaisvaikutteinen puisto oli hänen silmäteränsä.

Evald Virtasen metsäpuiston itämaista tunnelmaa Nastolan Mäkelässä. 
Kuva: Päivi Siikaniemi

Nastolan-talon suunnitteli Unto Ojonen, Evald Virtasen luottoarkkitehti. Ojosen käsialaa olivat myös Rauhankadun ja Harjukadun kulmauksen tehdaskiinteistön lukuisat laajennukset. Kun keskustatontin rajat tulivat vastaan, toiminta siirtyi Niemeen, ja Ojonen sai jälleen piirtääkseen uudet teollisuustilat. Yrittäjän ja suunnittelijan yhteistyö on mielenkiintoinen kappale lahtelaista arkkitehtuurihistoriaa.

Arkkitehti Unto Ojonen oli detaljitaituri: Evald Virtasen 
linjakas monogrammi teollisuustalon Rauhankadun 
puoleisessa sisäänkäynnissä. Kuva: Raimo Niskanen
Virtasen yritys kaatui 1990-luvun alun lamaan. Hän itse oli jo luopunut sen johdosta jälkeläistensä hyväksi ja matkusteli maailmalla perustamansa, niin ikään tekstiilikauppaa harjoittavan Nari Tradingin asioissa. 90-vuotiaan tehtailijan kiehtova ura päättyi lopulta Frankfurtin vaatemessuilla.

Lähteet: 
Hiilamo, Heikki 2014. ”Niemenkatu 73 ja muita muistikuvia lahtelaisesta vaatetusalan yrittäjästä”.  Lahden paikka, Lahden paikat. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2014. Lahti.
Vihola, Teppo 1996. Lahden historia 3. Lahden talouselämän historia. Jyväskylä.