Radiomastot 90 vuotta - seuraa livenä Twitterissä!

TIIA TIAINEN, näyttelypäällikkö

Lahden radiomastoja alettiin rakentaa tasan 90 vuotta sitten. Urakka alkoi 14. syyskuuta 1927 pystyttämällä ensimmäinen apumastoa, jonka avulla varsinaisia mastoristikoita alettiin nostaa pystyyn. Jo syyskuun alussa oli asemarakennuksen rakentaminen lähtenyt hyvin käyntiin. Valmistelevia töitä oli tehty etukäteen - mäen laella oli suoritettu puuston kaatamista sekä kivien poistamista mastojen alta. Rakennustyömaata oli valvomassa asemapäällikkö Erkki A. Liuksiala. Hän muistelee tuolloin päivätyssä päiväkirjamerkinnässään: ”Vaikka vastustakin oli, tuntuu urakka herättävän kiinnostustakin kaupunkilaisten kesken”.

Asemapäällikkö Erkki A. Liuksiala kuvassa keskellä. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Mastojen pystytystyötä Lahden Selänmäelle tuli valvomaan saksalaiset herrat Frans Trojan ja Paul Nicolai. Vaikka työnjohto oli ulkomaalaista, mastomiehiksi pestautui vain suomalaisia miehiä. Työmaa kiinnosti laajalti, tosin osa kääntyi jo aseman porteilta takaisin kuultuaan työmaan jatkuvan 150 metrin korkeuteen. Syksyn edetessä 1927 Liuksialan päiväkirjasta käy ilmi kuinka aamu- ja iltapäivät hyytävine lämpötiloineen sekä räntäsateineen olivat välillä mahdottomia mastojen rakentamiseen. ”On mennyt sisähommiksi viime päivät”, toteaa Liuksiala lakonisesti päiväkirjassaan kun talvi tekee tuloaan ja estää mastotyöt.  Hämmästyttävää kuitenkin on, että nämä kaksi aikanaan Suomen korkeimmat rakennelmat saatiin valmiiksi vain kolmen kuukauden aikana. Sumun hälvetessä aamulla 26.11.1927 lahtelaiset näkevät mastot valmiina.

Läntisen radiomaston pystyttäminen alkamassa. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Majesteetilliset mastot olivat 150 metriä korkeina rakennelmina suuri muutos Lahden kaupungin silhuettiin. Niihin tarvitut 120 tonnin painoiset teräselementit tilattiin saksalaiselta Lehmann & Co:lta. Lähetinkoneisto tilattiin Telefunkenin tehtaalta. Elementit tuotiin Suomeen laivalla, Lahteen ne saapuivat rautateitse. Viimeinen matka Selänmäelle, nykyiselle Radiomäelle, mastojen pystytyspaikalle tapahtui suurin osin hevospelillä, sillä tuon ajan kuorma-autot eivät jaksaneet viedä rautalasteja mäkeä ylös. Koska työmaa oli hyvin erikoislaatuinen muihin aikalaisiinsa verrattuna Suomessa, sattui työssä monenlaisia hankaluuksia. Näihin sattumuksiin ja aikamatkalle 90 vuoden taakse pääsee Radio- ja tv-museo Mastolan kokoelmissa olevan asemapäällikön Liuksialan päiväkirjan avulla. Päiväkirjan merkintöjä sekä siihen liittyviä valokuvia on poimittu Twitteriin kaiken kansan nähtäviksi ja iloksi. Seuraa radiomastojen rakentumista päivä päivältä – 90 vuotta sitten!

twitter.com/radiomastot

Esiliinoja ja eksotiikkaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahdessa Rauhankadun ja Harjukadun kulmassa sijaitsee entinen tehdasrakennus, jonka historiassa on parhaillaan alkamassa uusi vaihe. Tontin asemakaavamuutos on vahvistettu kesällä 2016, ja sen myötä vanha teollisuuskiinteistö muutetaan asunnoiksi. Jo purku-uhankin alla käväissyt talo säilyy. Teollisuushistorian ja kaupunkikuvan ohella tallentuu myös merkittävää henkilöhistoriaa.

Harjukadun ja Rauhankadun kulmassa sijaitseva tehdas on arvokas rakennus-

historiallinen muisto ajalta, jolloin kaupunkikeskustoissa vielä harjoitettiin 

teollisuutta. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto

Tiukkailmeisen harmaan kolossin taustalla on poikkeuksellisen värikäs ja sananmukaisesti eksoottinen elämäntarina. Tehtaan omisti Evald Virtanen, ennakkoluuloton, yltiöpäinenkin liikemies.

Virtanen päätyi tehtailijaksi äitinsä Helmi Virtasen jalanjäljissä. Äiti-Virtasen vuonna 1895 perustama pieni ompelimo, Lahden Paita- ja Esiliinatehdas kasvoi 1920-luvulle tultaessa Suomen suurimmaksi ja moderneimmaksi alan yritykseksi. Seuraavalla vuosikymmenellä Helmi Virtanen joutui luopumaan laman nujertamasta tehtaastaan, mutta perusti sitten, 70-vuotiaana, uuden yrityksen, Oy Paitavalmisteen. Siitäkin tuli menestys.

Vuonna 1900 Helmi Virtanen oli synnyttänyt lahtelaisen saunan maalattialle lapsen, joka sai nimekseen Evald. Poika näyttää olleen altis hakeutumaan seikkailuihin. 23-vuotiaana hän liittyi ilmeisesti juovuspäissään muukalaislegioonaan, josta äiti sai hänet vuoden palveluksen jälkeen pelastetuksi pestaamalla avustajat hoitamaan paon.

Tämän jälkeen Helmi Virtanen lahjoitti pojalleen maatilan Orimattilasta. Evald Virtanen avioitui, sai kaksi lasta ja yritti harjoittaa maataloutta. Eräänä iltana hän pyysi rahaa vaimoltaan, kertoi ostavansa junalipun Lahteen eikä palaisi enää koskaan.

Evald Virtanen päätti ryhtyä tehtailijaksi. Hän perusti vuonna 1933 äitinsä avulla yrityksen, Uuden Paita- ja Esiliinatehtaan. Materiaalien hankinta oli pulavuosina vaikeaa, mutta Virtanen keksi suunnata Japaniin, josta sai hyvää puuvillaa. Hän osti miljoona metriä kangasta. Ja koska kauppa tapahtui ilman välikäsiä, oli se myös edullinen. Firma alkoi kasvaa. Sodan alla Virtanen muutti yrityksensä nimen Evald Virtanen Oy:ksi ja hankki aikaisempaa isommat toimitilat Rauhankatu 2:sta. Tehdas työllisti yli sata ihmistä.

Tarkoituksenmukaisen vähäeleinen arkkitehtuuri liittää tehdasrakennuksen 

taitavasti ruutuasemakaavan ja ympäröivien asuinkortteleiden sisään. 

Kuva: Rakennusvalvonnan arkisto, Lahden tekninen ja ympäristötoimiala

Myötätuuli jatkui sodan jälkeen, sillä vanhat yhteydet Japaniin toimivat. Vähitellen Virtanen kehitti yhteyksiä myös Koreaan ja Kiinaan. Bisnes vaati kymmeniä ja taas kymmeniä matkoja Kaukoitään, mutta itäinen kulttuuri veti muutenkin puoleensa. Virtanen kääntyi buddhalaiseksi. Vuonna 1950 valmistui Nastolan Mäkelään kaunis omakotitalo, josta tuli tehtailijan itämaisen huonekalu- ja taidekokoelman tyyssija. Talon itämaisvaikutteinen puisto oli hänen silmäteränsä.

Evald Virtasen metsäpuiston itämaista tunnelmaa Nastolan Mäkelässä. 

Kuva: Päivi Siikaniemi

Nastolan-talon suunnitteli Unto Ojonen, Evald Virtasen luottoarkkitehti. Ojosen käsialaa olivat myös Rauhankadun ja Harjukadun kulmauksen tehdaskiinteistön lukuisat laajennukset. Kun keskustatontin rajat tulivat vastaan, toiminta siirtyi Niemeen, ja Ojonen sai jälleen piirtääkseen uudet teollisuustilat. Yrittäjän ja suunnittelijan yhteistyö on mielenkiintoinen kappale lahtelaista arkkitehtuurihistoriaa.

Arkkitehti Unto Ojonen oli detaljitaituri: Evald Virtasen 

linjakas monogrammi teollisuustalon Rauhankadun 

puoleisessa sisäänkäynnissä. Kuva: Raimo Niskanen

Virtasen yritys kaatui 1990-luvun alun lamaan. Hän itse oli jo luopunut sen johdosta jälkeläistensä hyväksi ja matkusteli maailmalla perustamansa, niin ikään tekstiilikauppaa harjoittavan Nari Tradingin asioissa. 90-vuotiaan tehtailijan kiehtova ura päättyi lopulta Frankfurtin vaatemessuilla.

Lähteet: 
Hiilamo, Heikki 2014. ”Niemenkatu 73 ja muita muistikuvia lahtelaisesta vaatetusalan yrittäjästä”.  Lahden paikka, Lahden paikat. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2014. Lahti.
Vihola, Teppo 1996. Lahden historia 3. Lahden talouselämän historia. Jyväskylä.

Simbergin Ateljeessa

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi

Kirjoitan Lahden museoiden blogiin pieniä juttuja alun perin ranskalaisista sanoista, joita olen kohdannut Lahden kaupunginmuseon sekä Päijät-Hämeen aluetaidemuseon ja maakuntamuseon taide- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien esineistössä. Nuo minua kiinnostavat sanat ovat usein matkanneet suomen kieleen ruotsin kautta. Tällä kertaa pohdin muun muassa ateljee- sanaa Orimattilan taidemuseon tunnelmallisen maalauksen innoittamana.

Hugo Simberg, Ateljeessa, nainen peilin edessä, 1901. 
Orimattilan taidemuseo. Kuva: Tiina Rekola / Lahden museot.

Orimattilan taidemuseossa voi pysähtyä hetkeksi Hugo Simbergin Ateljeessa, nainen peilin edessä -teoksen äärelle (1901) samalla tavoin kuin maalauksessa selin oleva nainen on seisahtunut kuvajaistaan katsomaan.

Länsimaisen taiteen historiassa on lukuisia teoksia, joissa nainen on peilin äärellä. Usein niissä nainen on yksityisessä tilassa, omassa makuu- tai pukeutumishuoneessaan. Simbergin maalauksessa ollaan taiteilijan työhuoneessa. Teoksen nimen lisäksi ateljeeympäristöstä kertovat peiliin heijastuva kattoikkuna ja lattialla seinään nojaava maalaus, josta katsoja näkee selkäpuolen kiilakehykset. Maalauksen aihe, ulkoasuaan tarkastelemaan syventynyt nainen, on helppo kuvitella taiteilijan malliksi. 

Simbergin maalaus innoittaa mielikuvitusta. Peili heijastuksineen ja selin oleva maalaus ovat kuin ”kuvia kuvassa”, jotka sijoittavat teoksessa kuvatun tilanteen työajan ulkopuolelle. Peili – ja sen myötä naisen pukeutumistila – sijaitsee varsinaisen maalausalueen sivussa. Kuvittelen seuraavaa: Taiteilijan ja mallin yhteinen työrupeama on siltä päivältä ohi. Taiteilija on halunnut kuvata mallinsa vielä kerran, eri näkökulmasta kuin työpäivän aikana: naisen omana itsenään, omissa askareissaan, mutta kuitenkin vielä yhteisellä työpaikalla. Tämä on päivän aikana istunut mallina, kenties alasti, kuten niin monissa taidehistoriasta tutuissa teoksissa, joissa nainen kuvastuu peiliin. Pois lähdön hetkellä taiteilija kuvaa hänet tuon ajan runsaaseen vaatetukseen pukeutuneena ja selin. Nainen ei ole malli jollekin asialle, hän ei ole töissä, hänen kuvansa kuvaa häntä itseään.

Suomen muotokuva-sana tuntuu tässä yhteydessä luontevalta. Sen kautta näemme henkilön olemuksen, muodon tai hahmon. Vielä 1893 muotokuvan synonyymi suomessa oli porträtti Kaarlo Forsmanin taidekielen sanojen luettelossa, jonka hän toimitti kääntämänsä W. Lübken Taiteen historia pääpiirteissään -teoksen liitteeksi. Porträtti tuli ruotsin porträtt-sanasta, jonka taustalla taas oli ranskan portrait [pɔʀtʀɛ].

Kaarlo Forsman itse käyttää käännöksessään sekä muotokuva- että porträtti-sanaa. Näin esimerkiksi Rafaelin maalaustaidetta kuvaavassa tekstissä: ”… on vielä mainittava, että Rafael myös kuuluu kaikkein aikain suurimpien porträttimaalaajien joukkoon, ja että hänen muotokuvissaan keskenään yhtyy perin historiallinen tosiaan tärkeiden kohtain käsitys, hienoimpiakin vivahduksia myöten liikkuva luonteenkuvaus ja joku usein Venezialaisista muistuttava värien heleys ja lämpö.” (Lübke, 259–260)

Poikkean pienelle sivupolulle sanojen lainautumisen maailmaan porträtin leikillisen version potretin houkuttelemana. Tänäkin kesänä on monessa suomalaisessa olohuoneessa otettu rippijuhlan kunniaksi perhepotretti. Juhlan päähenkilö on ehkä ottanut itsestään selfien. Englanninkielisen self-portrait-sanan (lyhennys selfie) loppuosa on lainautunut ranskasta Online etymologydictionaryn mukaan 1500-luvun loppupuolella. Self-portraitin koko muoto on saman lähteen mukaan kuitenkin saksalaista perua vuodelta 1821. Sanaliitto self + portrait on käännöslaina, jonka osat esiintyvät saksankielisessä ilmaisussa Selbstbildnis. Ranskan kielessä omakuva on autoportrait. Mutta selfie on sentään myös ranskaksi un selfie [sɛlfi]!

Palaan potrettipolulta takaisin Simbergin teoksen ääreen. Taiteilijan työhuone, ateljee, on muotoutunut ruotsin ateljé-sanasta, joka on hyvin lähellä ranskalaista alkuperäänsä atelier niin, että ruotsin sanan kirjoitusasu muistuttaa ranskankielisen sanan ääntämystä [atəlje]. Ruotsin kieleen sana on tullut 1770-luvulla (Seo). Ateljee on tullut suomen kirjakieleen 1800-luvun jälkipuoliskolla (Häkkinen, 2004). Muunnos, missä atelier-sanaan on lisätty i-kirjain, saattoi esiintyä taiteilijoiden työhuoneiden ja etenkin valokuvaamoiden nimissä 1800–1900-luvun vaihteessa. Tuolloin toimivat esimerkiksi Tampereen Uusi Valokuvaus Atelieri, Olga Oksasen Valokuva-atelieri Jyväskylässä sekä Fanny Hjelmin Valokuva-atelieri Kotkassa.

Ranskan kielessä un atelier ei viittaa ainoastaan taiteilijan tai valokuvaajan työpaikkaan, vaan se tarkoittaa yleensä työpajaa, -maata, -tilaa tai -huonetta. Sen taustalla on muinaisranskan (1300-luku) puusepän työpajaa tarkoittava astelier -sana, joka taas on tullut puunsälettä merkitsevästä sanasta astelle. Sanalle on tullut merkityksiä työpaikkojen muuttumisen myötä: un atelier voi olla myös korjaamo, tehdas tai tehtaan tuotanto-osasto.

1900-luvulla sana on laajentunut tarkoittamaan työryhmiä, esimerkiksi seminaariin osallistuvien työryhmä- tai työpajatyöskentelyä. Työpaja on käsitteenä laajentunut taiteilijan työhuoneesta pedagogisen toiminnan käsitteeksi. Museoissa järjestään työpajoja lapsille, koko perheille ja aikuisille. Louvren taidemuseon Ateliers sisältävät tällä kaudella muun muassa akvarellimaalausta.  

Hugo Simbergin ateljeihin ja hänen kiehtovaan taidemaailmaansa voi uppoutua Hugo Simbergin jäljillä – valokuvia, kirjeitä ja luonnoksia Kansallisgallerian kokoelmista -sivustolla. Sivuilla on valokuvia hänen perheestään, työstään ja ateljeistaan ja kirjeitä esimerkiksi Ateljeessa-maalauksen valmistumisvuodelta 1901 – på svenska.


Lähteitä ja kirjallisuutta:
Hellquist, Elof (toim.) 1922. Svensk etymologisk ordbok. Sähköinen versio: runeberg.org/svetym/
Häkkinen, Kaisa 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY.
Lübke, Wilhelm 1893. Taiteen historia pääpiirteissään. 2 osaa. Suom. Kaarlo Forsman. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino, Helsinki.
Rey-Debove, Josette; Ray, Alain 2015. Le Petit Robert de la langue française. 
Pirinen, Hanna 2011. ”Kuka keksi ”taiteen” ja ”taiteilijan”? Suomenkielisen taidehistoriallisen oppisanaston syntyvaiheita” teoksessa Suomen museo 2011. Sivut 86–105.

Vesijärven vaiheet

 EETU SORVALI, tutkija

Vesijärven tulvimisesta kuulee aina puhuttavan, kun arkeologisia kaivauksia tai valvontaa tehdään Lahden keskustan alueella. Yleinen käsitys vaikuttaisi olevan, että vielä Lahden kylän loppuaikoina 1870-luvulla Vesijärvi olisi tulviessaan yltänyt kylän keskustaan, joka on siis sijainnut nykyisen kauppatorin ja Aleksanterinkadun alueella. Aihe tuntuu kiinnostavan ihmisiä, joten on hyvä tarkastella, miten Vesijärven korkeus on vuosituhansien aikana vaihdellut.

Viimeisimmän jääkauden aikana kilometrejä paksu jääpeite painoi maankuorta alaspäin. Jääkauden loppuvaiheessa jääpeitteen sulaminen puolestaan aiheutti maankuoren nousun, joka on käynnissä edelleen. Parhaiten ilmiö näkyy nykyisin Merenkurkun alueella, jossa maa kohoaa lähes senttimetrin vuodessa. Lahden seudulla maa kohoaa edelleen noin 3 millimetriä vuodessa. Maankohoaminen aiheutti Vesijärven alueella nopean vedenpinnan laskun, joka päättyi kun Vesijärvi kuroutui omaksi altaakseen Ancylusjärvestä noin 10 000 vuotta sitten, muutama sata vuotta ennen Päijännettä. Tällöin vedenpinta on ollut Vääksyssä noin 83–85 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella ja Lahden edustalla, Vesijärven eteläpäässä, noin 75–77 metrin korkeudella. Nykyisinhän Vesijärven pinta on keskimäärin noin 81 metrin korkeudella, eli järven pinta on ollut Lahden seudulla Vesijärven alkuaikoina kuusi metriä alempana kuin tällä hetkellä.

Maankohoaminen aiheuttaa järvialtaiden kallistumista. Esimerkkinä Muinais-Päijänne. Piirros Tapani Tervo.

Muinais-Päijänne kohosi Vääksyn kynnyksen yli noin 8 000 vuotta sitten, jolloin Vesijärvestä tuli osa Päijännettä. Muinais-Päijänteen ylin ranta on ollut Vesijärven eteläpäässä noin 85 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella ja Vääksyssä 88 metrin korkeudella. Muinais-Päijänteen vaihe Vesijärvellä päättyi noin 7 000 vuotta sitten Päijänteen murtaessa Heinolanharjun. Tällöin vesi laski nopeasti ja Vesijärvi kuroutui jälleen omaksi altaakseen. Vesijärvi laski tämän jälkeen jälleen Päijänteeseen Vääksynjoen kautta, ja Päijänne laski vedet edelleen Kymijokea pitkin Suomenlahteen

Vesijärven pinnan korkeuden muutoksia on voitu seurata myös kivikautisen löytömateriaalin perusteella. Kivikautiset asuinpaikat ovat usein sijainneet rannan tuntumassa, joten löytyneiden asuinpaikkojen perusteella on voitu päätellä millä korkeudella vesi on ollut. Vesijärven pinnan korkeudessa ei ole kivikautisten löytöjen perusteella tapahtunut suuria muutoksia viimeisen 5 000 vuoden aikana.

Koska maa ei kohoa kaikkialla samaa tahtia, aiheuttaa ilmiö veden pinnan nousua juuri Vesijärven eteläpäässä, Lahden alueella. Siksi järven pintaa on laskettu keinotekoisesti tulvimisen estämiseksi. Järven laskua on suunniteltu jo 1600-luvulla ja 1700-luvulla Vesijärveä tiedetään lasketun kaksi kertaa. Vuosien 1821 ja 1831 välillä Vesijärven pintaa laskettiin 8 jalkaa eli noin 2,5 metriä. Näiden laskujen johdosta järven pinta on nykyisin noin 81 metrin korkeudella merenpinnasta, kun sen luonnollinen korkeus olisi noin 2,5–3 metriä korkeammalla.

Pikku-Vesijärven alue 1870-luvun kartassa. Nykyinen Lahden keskusta sijaitsee kuvan oikeassa alakulmassa. Kansallisarkisto.

Kaikista tutkimuksista ja historiallisista lähteistä, kuten kartoista, päätellen on Vesijärven pinta ollut Lahden kylän aikana suhteellisen lähellä nykyistä korkeuttaan, etenkin kylän loppuvaiheessa 1870-luvulla. Uusimpien havaintojen mukaan vesi on tuohon aikaan voinut kovasti tulviessaan yltää Kisapuiston uusittavana olevan jalkapallokentän tienoille.

Vesijärven korkein pinta Lahden keskustan alueella.

Missään nimessä ei ole mahdollista, että järvi olisi tulviessaankaan ulottunut nykyisen torin alueelle, jossa maanpinta on kylän aikana ollut 95–96 metrin korkeudella. Näin suuri tulva olisi vaatinut yli kymmenen metrin vedenpinnan nousun ja se olisi havaittu myös Lahden torin arkeologisissa tutkimuksissa. Todennäköisesti tapahtuma olisi myös huomioitu aikalaislähteissä, sillä se olisi ollut selvästi suurempi katastrofi kuin Lahden kylän palo 1877.

Lisätietoja jääkausista ja vesistöjen muutoksista oheisesta linkistä: www.geologia.fi

Juliste, tapahtuman syntymätodistus

HANNA SUIHKO, tutkija

Olen Hanna Suihko, Julistemuseon pitkäaikaisen tutkijan Kari Savolaisen manttelin perijä. Olen taustaltani taidehistorioitsija ja teollinen muotoilija ja työskentelin ennen Lahteen tuloani museoalalla Helsingin museoissa. Olen kuitenkin alun perin Lahesta. Lahden julistemuseon tutkijana olen toiminut nyt parisen vuotta ja hyppäsin käytännössä melkein suoraan liikkuvaan junaan tähän työhön tullessani: tänä kesänä Taidemuseossa esillä olevan Lahden 20. kansainvälisen julistetriennalen järjestelyt alkoivat jo puolitoista vuotta sitten, alkuvuodesta 2016.

Kuva: Tiina Rekola/Lahden museot

Lahden julistemuseo on valtakunnallisesti tunnettu erikoismuseo, mutta Lahden julistetriennale tunnetaan ympäri maailman. Vuonna 1975 järjestetyn ensimmäisen Lahden kansainvälisen julistebiennalen jälkeen katselmus on kokenut monenlaisia muutoksia. Esimerkiksi ympäristöjulisteiden sarja on ollut mukana Lahden kansainvälisessä julistetriennalessa vuodesta 1995 lähtien. Sarja perustettiin ympäristöministeriön entisen kansliapäällikön Lauri Tarastin aloitteesta. Ministeri Tarasti on edelleen henkilökohtaisesti mukana järjestämässä ympäristöjulistesarjaa. Sarjan voittajalle jaetaan 3000 euron suuruinen Lauri Tarasti Prix. Merkittävä muutos tapahtui myös vuonna 2011, kun vuorovuosin järjestetty julistebiennale muuttui kolmen vuoden välein järjestettäväksi julistetriennaleksi.

Kuva: Tiina Rekola/Lahden museot

Tänä vuonna otettiin ensimmäistä kertaa Lahden julistetriennalen historiassa käyttöön pieni rekisteröitymismaksu. Triennalen järjestelytoimikunta jännitti hiukan, kuinka maksullisuus otetaan vastaan. Ilmoittautumisia tuli hiukan edelliskertaa vähemmän, mutta pudotus ei onneksi kuitenkaan ollut mitenkään merkittävä. Sähköisessä muodossa toteutettu rekisteröityminen päättyi 15.12.2016. Määräaikaan mennessä ehdolle saapui 2100 julistetta noin 700 suunnittelijalta 60 maasta ympäri maailmaa. Kilpailutoimikunta valitsi näistä ehdokkaista näyttelyyn mukaan 345 julistetta 33 maasta. Erityisesti Kiina, Japani, Puola, Saksa, Sveitsi ja Iran ovat tämän vuoden näyttelyssä vahvasti edustettuina. Näissä maissa graafisella muotoilulla ja julistesuunnittelulla on muutenkin pitkä ja vahva traditio, julisteet ovat upeita ja painojälki vaikkapa iranilaisissa silkkipainetuissa julisteissa todella kaunis.

Muutoksia julistetriennalen järjestelyissä on siis vuosien varrella tapahtunut, mutta muuttumattomana on pysynyt triennalen korkea laatu. Mukaan on joka vuosi saatu erittäin korkeatasoinen valikoima julistetaiteen uusimpia teoksia maailman parhailta tekijöiltä kymmenistä maista, niin myös tänä vuonna. Julistetriennalen avajaisissa 8.6.2017 tuntui kuin olisi Sodankylän elokuvajuhlilla, avajaisiin kun saapuu perinteisesti isolla joukolla graafisia suunnittelijoita maailman joka kolkalta. He olivat kaikki tulleet avajaisiin iloisella ja rennolla mielellä toisiaan tapaamaan ja juhlimaan viimeisimmän julistesuunnittelun saavutuksia.

Kuva: Tiina Rekola/Lahden museot

Monesti pohditaan, onko juliste enää ajankohtainen tapa tiedottaa. Ovatko sähköiset mediat ajaneet perinteisen painetun julisteen ohi? Suunnittelijat itse ovat vahvasti toista mieltä:

”Julisteet ovat graafisen suunnittelun ilmiö, joka on ollut monta vuotta käytännöllisesti katsoen pyhä kaikille suunnittelijoille. Tämä arvostettu ala herättää heissä erityisen halun ryhtyä julistesuunnittelijaksi. Muut graafisen suunnittelun alat eivät oletettavasti tarjoa samoja mahdollisuuksia saada julkisuutta ja tulla palkituksi kuin julistesuunnittelu.

Vaikka median muuttumisesta johtuen julisteet eivät ole enää yhtä paljon käytössä kuin aikaisemmin eikä yleisö näe niitä yhtä usein, mitään tapahtumaa tai näyttelyä ei voi vieläkään mainostaa kunnolla ilman julistetta.

Julisteet ovat taide- ja kulttuuritapahtumien sekä poliittisten tapahtumien syntymätodistuksia ja iloitsen siitä, että Lahden kaltainen aito julistetriennaali on edelleen suosittu ja pitää esillä julisteita ja niiden suunnittelijoita.”

Parisa Tashakori, Iran
Kansainvälisen tuomariston puheenjohtaja
Lahden 20. kansainvälinen julistetriennale 2017

Metallinetsintäkausi käyntiin - vinkkejä vastuulliseen toimintaan

EETU SORVALI, tutkija

”Ollessani kaivauksia suorittamassa kesäkuussa 1936 Hollolan pitäjän Untilan kylän Kirkailanmäessä ilmoitti eräs paikkakuntalainen, että naapurikylän, Vesalan Ojumäestä oli kesällä 1935 löydetty rautainen keihäänkärki. Ojumäki on noin 700 m Lahti - Hämeenlinna maantienristoksesta Hollolan kirkolle päin, tien vasemmalla puolella (ks. valokuvaa 10510 ja 10511). Sähköpylvästä varten kuoppaa kaivettaessa löydettiin noin ½ m syvyydestä keihäänkärki. Pyysin talon n. 12 v. poikaa piirtämään hiekkaan kuvan esineestä. Erittäin järkevältä vaikuttava poika piirsi selvän väkäsellisen putkikeihään, tyyppi, joka jäi maassamme pois käytännöstä 500-luvulla. Talon emäntä kertoi nähneensä piha-alueella nokea sisältäviä kohtia siellä täällä, muuta hän ei ollut huomannut. Paikkaa ei uhkaa mikään vaara.” - arkeologi Helmer Salmo 1936

Valveutuneet kansalaiset ovat tehneet ilmoituksia muinaisesineistä ja mahdollisista muinaisjäännöksistä siitä lähtien, kun tietoa näistä on ylipäätään ryhdytty hankkimaan. Kuten yllä oleva lainauskin paljastaa, ovat esinelöydöt aiemmin liittyneet suurelta osin peltotöihin ja muuhun maankäyttöön ja ilmoitus on usein ollut helpointa tehdä lähialueella liikkuville arkeologeille.

Nykyisin valtaosa esinelöydöistä tehdään metallinilmaisimella ja viileästä keväästä huolimatta on metallinetsintäkausi päässyt käyntiin tänäkin vuonna. Myös meille tänne Päijät-Hämeen maakuntamuseolle on ehditty lähettää ja tuoda muutamia löytöjä esimerkiksi Kärkölästä ja Sysmästä. Vuosi tulee todennäköisesti olemaan metallilöytöjen osalta erityisen runsas. Senpä vuoksi on tärkeää muistuttaa maakuntamuseon tarjoamista palveluista koskien arkeologista kulttuuriperintöä.

Järjestimme tämän vuoden helmikuussa metallinilmaisinharrastajille pienen työpajan, jonka tarkoituksena oli yhteistyömahdollisuuksien kartoittaminen ja hyvien käytäntöjen läpikäynti. Lisäksi konservaattori Anu Kinnunen antoi neuvoja löytöjen käsittelyyn. Osanotto yllätti järjestäjät positiivisesti. Tilaisuuteen osallistui sekä kokeneita että aloittelevia harrastajia aina Etelä-Karjalasta saakka. Työpajan jälkeen museolle on tullut useita pyyntöjä myös laajemman aiheeseen liittyvän kurssin pitämisestä. Toiveeseen pyritään vastaamaan täällä Päijät-Hämeessä mahdollisuuksien mukaan tämän vuoden syksyllä. Vastaavia kursseja on järjestetty esimerkiksi Espoon ja Vantaan kaupunginmuseoissa sekä Pirkanmaan maakuntamuseossa. Kesän aikana museon arkeologien on tarkoitus tehdä yhteistyötä harrastajien kanssa ainakin Lahden Urheilukeskuksen maastossa, missä metallinilmaisimella voidaan tutkia lukuisten alueelle kaivettujen kuoppien liittymistä sisällissodan aikaisiin taisteluihin.

Metallinilmaisin käytössä Lahden sisällissodan aikaisen taistelumaaston
tutkimuksessa. Kuva: Päivi Repo/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Päijät-Hämeen maakuntamuseosta saa ohjeita ja neuvoja metallinetsintään liittyvissä asioissa. Esimerkiksi kiinteitä muinaisjäännöksiä ja niiden rajausta koskevissa asioissa museolla on ajantasaisin tieto ja niinpä varsinkin epäselvissä tapauksissa kannattaa olla yhteydessä meihin museon arkeologeihin. Etsimiä koskevissa teknisissä ongelmissa tunnustamme kuitenkin vajavaisuutemme. Näihin kysymyksiin asiantuntijat ja ratkaisut löytyvät ehdottomasti parhaiten harrastajien keskuudesta.

Metallinilmaisinlöydöistä sekä muista muinaisesinelöydöistä ja mahdollisista kiinteistä muinaisjäännöksistä voi ilmoittaa suoraan Päijät-Hämeen maakuntamuseolle, jonne löydöt voi myös toimittaa. Lomakkeet ilmoittamista varten löytyvät kootusti Lahden museoiden nettisivuilta, jonne on koottu muitakin muinaisjäännöksiin ja arkeologiaan liittyviä ohjeita ja oppaita, joihin voi tutustua oman mielenkiinnon mukaan. Ennen maastoon lähtemistä kannattaa metallinilmaisinharrastajan ainakin lukaista läpi Museoviraston Muinaisjäännökset ja metallinetsin -opas, joka tarjoaa ohjeet vastuulliseen harrastamiseen ja perustietoja muun muassa arkeologisesta tutkimuksesta. 

Hyvää kesää ja hyviä löytöjä!

Lahden kylän koulu - koulupojista taiteilijoihin

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahden kylän ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1871. Koulu oli yksityinen, yksi Lahden kartanon isännän August Fellmanin monista kansansivistyshankkeista. Kaksi vuotta myöhemmin koulu sai oman rakennuksen, ja se kunnallistettiin.

Uusi koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien äärelle, pienelle mäennyppylälle, männikön suojaan. Paikka oli ihanteellinen koulurakennukselle: se oli hyväkuntoisen tien äärellä, tuulilta suojassa. Fellman antoi koululle tontin, ja talolliset velvoitettiin pystyttämään se päivätöinään lahjoittamistaan peruskivistä ja hirsistä. Koulupihaan tehtiin myös ulkorakennus opettajien lehmiä varten sekä käymälät, liiterit ja aitta.  

Lahden kylässä oli näihin aikoihin vajaat 900 asukasta. He eivät olleet aluksi järin innostuneita uudesta opinahjosta, sillä koulunkäynnin arveltiin olevan haitaksi uskonnonharjoitukselle. Fellman houkutteli vanhempia lähettämään jälkikasvu kouluun lupaamalla puoli tynnyriä rukiita yhdestä, kaksi tynnyriä kahdesta lapsesta. Koulun suosio kasvoikin nopeasti, ja 1800-luvun lopulla sisään saatettiin ottaa enää vain noin puolet halukkaista.

Lahden kylän koulun oppilaat ryhmäkuvassa 1900-luvun alussa, miesopettaja
J. Partanen. Kuva Atelier Lumiere/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Koulussa oli aluksi 31 oppilasta, kaikki poikia. Pian myös tytöt pääsivät oppiin. Pojista käytettiin koulussa sukunimiä, tytöistä etunimiä. Koulun tunnetuin oppilas lienee ollut Juho Kusti Paasikivi, tuolloin vielä Johan Gustaf Hellstén. Nimi ilmenee koulun asiakirjoista ensi kertaa 15.10.1877, jolloin hän oli ollut poissa koulusta. Oppilas Hellstén osoitti erityistä lahjakkuutta matematiikassa.

Koulun ensimmäinen opettaja oli Juho Silvonen, jolla oli asianmukainen koulutuskin: hän oli käynyt seminaarin. Itse keisari päätti opettajan palkasta: se oli oleva 600 markkaa sekä vapaa asunto, lämpö ja valo. Opettaja asui ajan tapaan koulutalossa. Miesopettajille varattiin isommat asunnot kuin naisopettajille, koska heidän oletettiin olevan naimisissa toisin kuin naisten.

Koulutalossa oli kaksi kerrosta, joista alempi oli opetuskäytössä, ylempi opettajan asuntona. Yläkertaa ei saanut palomääräysten mukaan käyttää opetustarkoitukseen. Koulussa oli alun perin yksi luokkahuone, ja se kävikin ajan mittaan ahtaaksi. Vuonna 1902 rakennusta laajennettiin. Joitakin vuosia myöhemmin tehtiin erillinen lisärakennus, johon sijoitettiin opettajien asunnot, veistoluokka, sauna ja pesutupa, jonka padassa keitettiin ruoka. Oppilaat aterioitsivat höyläpenkeillä. Koululle anottiin myös valopistettä, koska koulua käytiin myös iltavuorossa, mutta pyyntö evättiin. Sähköt saatiin vuonna 1917.

Lahden kylän koulu 1950-luvulla, etualalla Hollolankatu.
 Kuva Valokuvausliike Erkki Halme/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Kansakoulu siirrettiin uuteen Läntiseen kouluun, nykyiseen Länsiharjun kouluun vuonna 1932, ja Lahden kylän kouluun muutti työväenopisto. Sodan aikana rakennuksessa majoitettiin sotilaita ja siirtoväkeä. Jonkin aikaa talossa toimi myös Lahden teknillinen koulu. Vuonna 1954 rakennuksessa aloitti lastentarha, ja vuonna 1980 se osoitettiin kaupunginmuseon varasto- ja konservointitiloiksi. Seuraavan vuosikymmenen alussa se kunnostettiin taiteilijoiden asuin- ja työskentelytiloiksi.

Entinen kylän koulu toimii nykyään taiteilijoiden asuin- ja työskentelytilana.
Kuva Tiina Rekola/Lahden museot.

Lahden kylän koulu on seissyt paikallaan pienellä männikköisellä mäellään lähes puolitoista vuosisataa. Moni lahtelainen lienee havainnut tämän pikku talon Hollolankadun mutkassa, mutta kivikaupungin keskellä pieni talo ei herätä suurta huomiota. Rakennuksella on kuitenkin tärkeä historia: se on keskusta-alueen vanhin rakennus ja ainoa kyläajalta säilynyt talo. Se on myös vanhin julkinen rakennuksemme.