16.4.2018

Pakolla sotaan?

HANNU TAKALA, tutkimuspäällikkö

Tätä kirjoitettaessa (15.4.2018) on kulunut tasan sata vuotta siitä, kun Punakaartin miehittämässä Lahdessa toteutettiin yleinen liikekannallepano, eli kaikki 16–55 vuotiaat miehet määrättiin Punakaartiin poliittisesta kannasta tai mielipiteestä riippumatta.

Saksalaiset olivat jo tuolloin nousseet maihin Loviisassa ja lähestyivät Lahtea. Tampere oli menetetty ja Länsi-Suomesta lähteneiden punapakolaisten karavaani kulki kaupungin halki kohti itää. Tässä tilanteessa Punakaarti toteutti siis pakko-oton, jolla se täydensi rivejään.

Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Itse kuulun juuri ja juuri siihen ikäryhmään, joka sata vuotta sitten olisi pakolla otettu punakaartiin ja olen monta kertaa miettinyt, mitä itse tai lähipiirini olisi tuolloin miettinyt.

Ensimmäisenä en olisi tietenkään voinut uskoa ilmoitusta todeksi. Kuinka punakaarti voi väkisin ottaa ketään riveihinsä tutkimatta ensi motivaatiota, luotettavuutta tai poliittista kantaa?

Toiseksi olisi mieleeni tullut punakaartin epätoivo, jos se ei enää saa sotilaita muuten kuin pakottamalla. Toisaalta mieleeni olisi muistunut, että olivathan valkoiset jo toteuttaneet yleisen asevelvollisuuden valloittamillaan alueilla, joten ei tilanne Lahdessa olisikaan niin ennen kuulumaton. Vanha sanonta siitä, että ”kenellä vielä voi suussa sulaa” kelpaa sotimaan, näyttäisi siis pitävän paikkansa.

Kolmanneksi olisin miettinyt itseni ja läheisteni tilannetta. Mitä minulle kävisi: kuolisinko vai selviäisinkö sodasta hengissä? Jos joutuisiin valkoisten vangiksi, mitä minulle, pako-otetulle silloin tapahtuisi? Jos punaiset sittenkin voittaisivat, mitä sitten tapahtuisi? Vai joutuisinko muiden pakolaisten mukana Venäjälle, ja mitä siellä tapahtuisi? Mitä omaiseni ja läheiseni tekisivät ja miltä kohtaloni heistä tuntuisi?

Pää täynnä sekavia ajatuksia ja sydän kylmänä olisin siis sata vuotta sitten tuijottanut lyhtypylvääseen kiinnitettyä määräystä, tietämättä mitä on tulossa.

Pakko-oton jälkeen tapahtumat etenivät Lahden seudulla nopeasti. Saksalaiset valtasivat Orimattilan Pennalan 18.4. ja Lahden 19.–20.4. Seuraavat kymmenen päivää taistelut riehuivat Lahden länsipuolen harjukukkuloilla, kunnes punaiset antautuivat vapun päivänä.

Lahtelaiset punakaartilaiset, myös pakolla värvätyt, pakenivat sodan loppuvaiheessa suureksi osaksi Kaakkois-Suomeen, jossa tulivat vangituiksi. Sodan päätyttyä Hennalan kasarmeille koottiin yli 10 000 punavankia epäinhimillisiin oloihin. Hennala suljettiin syksyllä 1919, jolloin viimeinen konkreettinen muisto sodasta katosi Lahdesta. Sadan vuoden jälkeen sodasta muistuttavat kaupunkikuvassa muutamat sota-aikaiset rakennukset, muistomerkit ja patsaat, haudat sekä taistelupaikkojen poterot ja juoksuhaudat. Niihin tutustumalla on yhä mahdollista kosketus sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Lahden museot toteuttaa 16.–26.4.2018 sisällissodan muistoviikot, joiden aikana on useita luentoja sekä opastettuja kävelyjä. Ohjelmaan voit tutustua Lahden museoiden sivuilla.

22.3.2018

Pakinaa turhuudesta

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää” -kiinalainen sanalasku.

Florencia that flower shopin ja Jatta Lavin Lahden
taidemuseon Simberg-saliin luoma puutarha.
Kuva Tiina Rekola/Lahden museot

Avasimme Lahden taidemuseossa 15.2.2018 Hymyilevä Kuolema -näyttelyn, jossa suurta teemaa lähestytään Meksikon designmuseon eli MUMEDI:n julisteiden, suomalaisen nykytaiteen ja Hugo Simbergin piirustusten välityksellä.

Hugo Simberg, Kuoleman puutarha, piirustus. 
Lahden taidemuseo / Suomen Taidepiirtäjäin Liiton kokoelma. 
Kuva Tiina Rekola/Lahden museot.

Näyttely vie ajatukset elämän rajallisuuteen ja ajankuluun. Niistä kertovat erityisesti Annika Dahlstenin Vanitas-sarjan valokuvat ja samaa teemaa kauniisti elävöittävä animaatio nimeltä Yöperhonen.

Simbergin Kuoleman puutarhasta taas siirryn tässä pakinassa omien ajatusteni pihapiiriin. Noudatan Voltairen aikoinaan teoksensa Candide viimeisiksi sanoiksi kirjoittamaa kehotusta: ”Meidän tulee viljellä puutarhaamme”.

Annika Dahlsten, Yöperhonen, 2015.
Kuva Annika Dahlsten.

Candide oli vankkumaton optimisti, jonka avosydämistä ja vilpitöntä mieltä ironian mestari Voltaire koetteli tarinan edetessä. Hänelle vastakohtaista näkemystä edustaa Raamatun Sananlaskujen Saarnaaja, jonka latinankielisistä sanoista vanitas-teokset ovat saaneet nimensä: ”Vanitas vanitatum et omnia vanitas”, ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” 

Vanitas-maalaukset eli kaiken loppumisesta ja maallisen mammonan keräämisen turhuudesta muistuttavat asetelmat olivat suuressa suosiossa 1600-luvun Alankomaissa. Niiden kuva-aiheisiin kuuluivat pääkallojen, ajanosoittimien ja sammuneiden kynttilöiden lisäksi muun muassa lahoamisvaiheensa alkuun siirtyneet hedelmät ja lakastuvat kukat.

Tämä tuo mieleeni taidehistoriasta useita teoksia, joissa ihmisen elämänkaarta kuvataan vuodenaikasymboliikalla. Kevät edustaa nuoruutta, syksy vanhuutta. Symboleihin sisältyvät luonnonilmiöt ovat tuttuja pihani puutarhatöistä, ja vanitas-maalausten lahoavat hedelmät ja kukat löydän helposti omasta kompostistani. Komposti-sanan alkuperä, latinan verbi componere viittaa asioiden yhdistämiseen, yhteen asettamiseen. Sama sana on kuvataiteen kompositio-termin taustalla. Kompositio tarkoittaa sommittelua, teoksen elementtien yhdistämistä kokonaisuudeksi esimerkiksi asetelmissa, joita vanitas-teokset ovat.

Asetelma Hymyilevä kuolema -näyttelyssä olevasta Tapani Kokon
veistoskokonaisuudesta. Kuva Tuija Vertainen/Lahden museot.

Puutarhan kompostin pyörittäminen ei ole turhuutta, sillä se muodostaa maaperää uudelle elämälle. Ellei vehnänjyvä, kaupan basilikapuskan kanta tai banaaninkuori kuole, ei uusiakaan tule. Kukan kuolema ei kompostin uumenissa ole kaiken loppu, kuten lineaarisesti ajatellaan, vaan vaihe kiertokulussa. Kompostia möyhiessäni näen miten maailma pyörii. Sittenkin.

Vuodenaikojen mukaan vaihtuvien pihatöiden selvin vanitas-asia ovat mielestäni lumityöt. Onko mitään turhauttavampaa kuin puskea otsansa hiessä penkkaa ylös ainetta, joka tänään tukkii kulkureitit ja ajotiet, mutta joka parin kuukauden päästä sulaa kokonaan pois? Mielestäni tehtävä on kaikella kunnioituksella vielä turhempi kuin Sisyfoksen kohtalokseen saama askare. Ensinnäkin hän joutui puskemaan kivenmurikkaansa ihan syystä. Hänen ikuisuusprojektinsa oli rangaistus siitä, että hän oli kuningas, joka petkutti kuolemaa. Toiseksi hänen mäen harjalle työntämänsä mötikkä, joka toki raivostuttavasti vieri aina rinnettä alas odottamaan uutta matkaa takaisin mäelle, säilyi kuitenkin kivenä, konkreettisena haasteena ja voiman mittana. Sen sijaan selät märkinä ja täysin ilman omaa syytään suomalaiset kolaavat, auraavat, lapioivat ja työntävät talvisin miljoonia kiloja lunta, joka – vanitas vanitatum – kevätauringon ilmestyessä vain haihtuu ilmaan. Sisufokset. 

A la Muerte con una sonrisa -katselmuksen juliste Lahden taidemuseon näyttelyssä,
tekijä Olivia Filburn, Yhdysvallat, 2017.


1.3.2018

Hiihtoa ja politiikkaa noin sata vuotta sitten

SUVI KUISMA, tutkija Hiihtomuseo

Urheilu ja politiikka ovat kulkeneet käsi kädessä kautta vuosikymmenten. Etelä-Koreassa kuluvana talvena järjestetyt Pyeongchangin talviolympialaiset ovat saaneet sotaisan Pohjois-Korean markkinoimaan itseään positiivisesti kisoissa. Kisojen avajaisissa Koreat marssivat yhdessä vuosikymmenien tauon jälkeen. Venäjän valtiollisen dopingtoiminnan harjoittamisen vuoksi Venäjän valtio on suljettu Pyeongchangin talviolympialaisista pois. Tämän venäläiset saattavat kokea poliittisena toimenpiteenä.

Onko hiihtourheilu ollut vapaata politiikasta Suomessa? 1800-luvun lopulta vuoteen 1917 ei ollut tarvetta politikoinnille urheilun puolella, vaikkakin ihmiset olivat tuolloin erittäin aktiivisia poliittisesti. Millaisia hiihtokisoja järjestettiin Suomessa 1910-luvulla? Hiihtokilpailut hiihdettiin tasamaalla eli jäällä ja pelloilla. Merkittävimmät kisat Suomessa olivat vuonna 1889 aloitetut Oulun hiihdot. Päämatka oli 30 km. Naiset pääsivät mukaan 5 km:n matkalla vasta vuonna 1922. Suomen mestaruuskisat aloitettiin miesten 30 km:n matkalla 1909 ja naisten kilpailut alkoivat 5 km:n kisalla 1911.

Naishiihtäjiä hiihtokilpailussa Tampereen Kalevassa Hippoksen raviradalla 1914.
Kuvaaja I.V. Arranmaa/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto

Ketkä osallistuivat hiihtokilpailuihin noin sata vuotta sitten? Suomessa asuttiin 1900-luvun alussa pääasiassa maaseudulla ja sieltä hiihtäjätkin pääosin tulivat.  Metsätyöt ja raskaat maataloustyöt olivat aikanaan parasta harjoitusta hiihtämisen lisäksi aktiivisille hiihtokilpailuihin osallistujille. Kilpailijoiden taustat vaihtelivat työväestä talollisen lapsiin. Pääasiassa miehet hiihtivät kilpaa, mutta naisten 5 km:n hiihtokilpailu kuului yleisesti eri hiihtokisojen ohjelmaan. Kansainvälisesti Suomi oli edelläkävijä Ruotsin rinnalla naisten maastohiihtokilpailuissa.

Parhaat hiihtäjät tulivat yleensä suksiseppien perheistä. Eri puolella Suomea tehtiin suksipajoissa omia malleja kotiteollisena aikakautena 1900-luvun alussa. Osa suksisepistä lähti laajentamaan ja koneellistamaan tuotantoaan 1920- ja 1930-luvulla. Millaisia sitten olivat hiihtovarusteet 1910-luvulla? Sukset olivat pitkiä, kokopuisia, koivuisia ja tervattuja suksia. Sauvat olivat puisia ja pitkiä, bamburuoko materiaalina alkoi yleistyä 1900-luvun alussa. Kajaanilaiset ja haapavetiset sukset olivat tasamaahiihdon alkuvaiheessa parhaimpina pidettyjä kilpasuksia. Myöhemmin kymenlaaksolaiset suksisepät nousivat esille, kun Ihanne-suksimallista tuli suosittu. Sarka- tai muut villakankaiset hiihtohousut ja naisilla hameet sekä villapuserot olivat tyypillisiä hiihtovaatteita. Leudommalla talvisäällä myös flanellialusasut toimivat hiihtopukuina.

Viipurin suksimiesten seuran antama kunniakirja kolmanneksi parhaista suksista suksinäyttelyssä Viipurissa 1910. Hiihtomuseon kokoelma. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Murtomaalle mäkisiin maastoihin nykyaikaisiin kisoihin siirryttiin Suomessa erityisesti Salpausselän hiihtojen eli kisojen myötä 1920-luvulla, mutta ensimmäiset murtomaahiihtokilpailut järjestettiin Puijolla 1916. Salpausselän maasto oli ihanteellinen murtomaahiihdolle vaativine nousuineen ja laskuineen. Näin saatiin norjalaisetkin kisoihin mukaan, kun laduilla oli tarpeeksi korkeuseroja. Norja toimi esikuvana tuolloin kaikkien hiihtokilpalajien kehittämisessä ja jo vuonna 1892 aloitetut Holmenkollenin kisat olivat esikuva Pohjoismaissa ja muuallakin hiihtävässä maailmassa.

Suomen urheilun isää Lauri ”Tahko” Pihkalaa voidaan pitää myös Salpausselän kisojen isänä. Hänen sekä Lahden päättäjien ansiosta kisat saatiin Lahteen 1923. Pihkala oli urheilun propagoija, joka toimi myös erittäin aktiivisesti sekä suojeluskuntien perustamisessa että sisällissodassa. Tammikuussa 1918 Pihkala avusti Itä-Hämeen valkoisten joukkojen johtajaa majuri Hans Kalmia propagandatoiminnassa. Hän laati lentolehtisiä, joita hiihtopartiot kävivät levittämässä punaisten puolelle. Pihkala osallistui myös taisteluihin.

Hiihtomuseon Hiihdon henkeä –perusnäyttelystä löytyy hiihtäjähahmo 1920-luvulta, Salpausselän kisojen alkuvuosilta. Naamari kertoo siitä, ettei pakkasrajoja tunnettu. Kisa järjestettiin, oli pakkasta kuinka paljon tahansa. Hiihtäjä Tapani Nikun varusteita.
Kuva Tiia Tiainen/Lahden museot. 

Sisällissota 1918 repi kahtia suomalaisen urheilun ja kilpahiihdon.  Urheilu jakaantui ns. porvarillisiin (SVUL) ja työväen urheiluseuroihin (TUL) sodan jälkeen. Nykyisin ei enää muisteta, että Salpausselän kisatkin alkoivat valkoisen puolen ja SVUL:n urheilijoiden kisoina. Salpausselän kisoihin tai edes Suomen mestaruuskilpailuihin TUL:n alaiset työväen urheiluseurojen urheilijat eivät saaneet osallistua ennen vuotta 1939.

Myös olympialaiset olivat jakaantuneet 1920- ja 1930-luvulla. Työväenurheiluseurojen urheilijoita ei valittu olympialaisiin edustamaan Suomea. Joku urheilija saattoi vaihtaa seuraa TUL:n alaisista SVUL:n alaisiin. Työväen urheilijat osallistuivat työväen omiin olympialaisiin.  Suomalaisten urheilijoiden menestys oli niissä kisoissa loistava, kun esimerkiksi Schreiberhaun talvikisoissa 1925 TUL:n suomalaiset miehet valtasivat kuusi ensimmäistä sijaa sekä 15 että 30 kilometrin hiihdossa. Myös naisten hiihtolajit olivat mukana näissä työläisten olympialaisissa jo 1920-luvulla, kun naisten maastohiihto tuli varsinaisesti olympialajiksi vasta Oslon 1952 talvikisoissa.

Lähteet: 
Hentilä, Seppo 2010: Siniristilippu punaisissa olympialaisissa. Esitelmä XI Suomalaisilla historiapäivillä 
Lahdessa 13.2.2010. 
Eljanko, Harri – Kirjavainen, Jussi 1969:  Suomen hiihdon historia 1886-1968. Porvoo.
Jussila, Pentti 1998: Suomen hiihto. Keuruu.
Kuisma, Suvi 2008: Kevyesti mutta voimalla: naisten hiihto Salpausselän kisoissa 1923-1952. SUHS vuosikirja 2008.
Seppälä, Raimo 1982: Tahko. Otava.

14.2.2018

Vaarallinen vai arvokas maisema – viranomaistyön haasteita

PÄIVI SIIKANIEMI, rakennustutkija

Tämän vuoden tammikuussa julkaistiin tutkimustuloksia kyselystä, jossa kartoitettiin suomalaisten käsityksiä kulttuuriperinnöstä ja -ympäristöstä. Kyseessä on Museoviraston ja ympäristöministeriön tilauksesta tehty kansalaisbarometri, johon vastasi runsaat 2000 iältään 18–79-vuotiasta suomalaista.

Kyselyyn vastanneiden mielestä kolme selkeimmin kulttuuriympäristöön kuuluvaa asiaa ovat maisemat, luonnonympäristö ja rakennettu ympäristö. Suomalaisista yli puolet on sitä mieltä, että kulttuuriperinnöstä huolehtiminen kuuluu pääasiassa viranomaisten, mutta lähes yhtä paljon kansalaisten ja yhteisöjen vastuulle ja eniten kannatusta sai verorahojen käyttö kulttuuriperintöön.

Koska kulttuuriperintöbarometri selvitti aihetta ensimmäistä kertaa, on vaikea tietää, miten suomalaisten tietämys ja asenteet kulttuuriympäristöä kohtaan ovat muuttuneet. Omakohtainen kokemukseni tukee käsitystä, että kansalaisten tietoisuus omassa lähiympäristössä tapahtuvista muutoksista on viimeisen 20 vuoden aikana lisääntynyt. Päijäthämäläiset ottavat entistä useammin yhteyttä maakuntamuseoon, kun pohtivat, voisiko museoviranomainen vaikuttaa asioihin arvovallallaan. Toisinaan taustalla voivat olla kuntalaisen omat huonot kokemukset vaikutusmahdollisuuksista päätöksentekoon tai epäilys, että päätösten taustoja ja vaikuttimia peräävä leimautuu pienessä kunnassa ja vaikeuttaa omien asioidensa käsittelyn sujuvuutta. Tavallaan ”kasvottomana” esiintyvä viranomainen voisi hoitaa ikävät asiat, kuten valittamisen päätöksistä. Aina tilanne ei ole niin yksioikoinen, sillä kulttuuriympäristön suojelusta huolehtiva viranomainen punnitsee asioita historiallisen jatkuvuuden näkökulmasta eikä yksittäisen asukkaan näkökulmasta. Toisaalta paikkakunnalla asioita seuraava kansalainen näkee teorian ja käytännön toteutuksen välisen eron omassa lähiympäristössään monin verroin selvemmin kuin vaikkapa kaavaluonnoksesta lausuntoa tekevä viranomainen. Paljon on menty eteenpäin päätöksenteon avoimuuden lisäämiseksi, muun muassa asukkaille järjestettävät tiedotus- ja kuulemistilaisuudet ovat arkipäivää, ja esityslistat sekä pöytäkirjat löytyvät verkosta.

Padasjoen Saksalan kartanoon liittyy kaikkiaan neljä puukujannetta, joista lehtikuuset ovat
hallinneet Päijänteen rantaan johtavaa tiemaisemaa. Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Padasjoen kirkonkylässä vuodesta 2010 lähtien esillä ollut kiista Kankaantien lehtikuusikujanteen kohtalosta tuli helmikuun alussa päätökseen. Historiallinen, valtakunnallisesti arvokkaaseen rakennettuun ympäristöön, Saksalan kartanoon alun perin kuulunut osa yli satavuotiasta kuusikujaa sai väistyä noin 200 metrin matkalta kunnan toimiessa aktiivisesti kaikkiaan 75 puun kaatamiseksi. Aloite lähti läheisen omakotialueen asukkailta, joiden mielestä iäkkäät puut aiheuttivat turvallisuusriskin oksien putoillessa talojen pihoille ja rakennusten päälle. Samoin pelättiin irtoavien oksien aiheuttavan vaaratilanteita myös kujannetta kulkeville koululaisille. Maakuntamuseo lausunnoillaan ja yksittäiset kuntalaiset vetosivat historiallisiin ja maisemallisiin arvoihin kujanteen säilyttämiseksi. Puut itsessään eivät olleet huonokuntoisia, vaan vaaran aiheutti lehtikuusille ominainen äkillinen oksien irtoaminen.

Kankaantietä helmikuussa 2018. Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Sinänsä päätökset näiden kahdeksan vuoden aikana tehtiin kunnassa demokraattisesti ja sitkeästi useaan kertaan, milloin puiden säästämiseksi, milloin niiden kaatamiseksi. Oma tulkintani on, että asemakaavaa muutettiin näennäisenä ratkaisuna uusien omakotitonttien saamiseksi, vaikka perusajatus taisi olla kaavamerkinnän muuttaminen kujanteen kaatamisen helpottamiseksi. Nähtäväksi jää, milloin tontit rakennetaan. Vanhat lehtikuuset, joista paksuimmat olivat halkaisijaltaan yli metrin, ovat joka tapauksessa nurin ja osa padasjokelaisten yhteistä kulttuurimaisemaa menetetty. Menee joitakin vuosikymmeniä ennen kuin kujanteen maisemallinen arvo palautuu vai voiko se palautua? Koin itse viranomaisena jonkinlaisena ammattitaidon aliarviointina, kun kunnanjohtaja sanoi lehtihaastattelussa kujanteesta, että ”Jotkut pitävät sitä maisemallisesti kulttuurihistoriallisesti arvokkaana alueena”. Kyse ei suinkaan ollut ”joidenkin mielipiteestä”, vaan muun muassa maakuntakaavaan ja yleiskaavaan merkitystä selvityksiin perustuvasta ja arvotetusta kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokkaasta alueesta.

Kaadetut lehtikuuset päätyvät suurimmaksi osaksi pitkospuiksi.
Kuva Päivi Siikaniemi/Lahden museot.

Viranomaistyössä välillä onnistun, toisinaan tulee epäonnistumisia. Silloin mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja teinkö tarpeeksi. Tarvittaisiin enemmän hyviä esimerkkejä onnistuneista ja toimivista käytänteistä. Kysymykset ja haasteet ovat yhteneväisiä koko maassa. Tämän vuoksi Museoviraston ja maakuntamuseoiden kulttuuriympäristön suojelun viranomaistyötä tekevät rakennustutkijat ja arkeologit tapaavat vuosittain neuvottelupäivillä. Tänä vuonna Museoviraston järjestämän tilaisuuden yhteistyömuseon kunnian on saanut Lahden kaupunginmuseo – Päijät-Hämeen maakuntamuseo. Tapaamme lähes sata kollegaa Lahdessa 14. - 15.2. Ajankohtaisia keskustelunaiheita ovat alueuudistuksen ja kulttuuriympäristön lainsäädännön muutokset. Keskustelu tulevaisuuden kasvavista haasteista tulee perinteiseen tapaan olemaan vilkasta.

6.2.2018

Paikallishistorian kirjoittamisesta – case Nastola

VILLE EEROLA, tutkija Nastolan historia -hanke

Melko pian sen jälkeen, kun olin aloittanut Nastolan historian tutkimisen keväällä 2017, kiinnitin huomiota siihen, että paikallishistorialla on historiankirjoituksen lajina mielenkiintoisia piirteitä. Puhun mieluummin paikallishistoriasta, sillä vaikka tutkimus on rajautunut alueellisesti entisen Nastolan kunnan rajojen mukaan, korostaa paikallisuus sitä, että historia tulee hyvin lähelle tavallista ihmistä. Paikallisuus korostuu siinäkin, että kuntalainen saattaa kuntansa sijaan kiinnittyä osaan kunnasta, siis johonkin tiettyyn paikkaan.

Historiassa korostuvat toisaalta pysyvyys...
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.
Historiantutkijana olen jo tottunut siihen, ettei yhteen kirjaan voi mahduttaa kaikkea. Paikallishistorialla on kuitenkin se erikoisuus, että se ainakin oletettavasti tulee ihmistä lähemmäksi kuin vaikkapa yhdistys- tai yrityshistoria. Tämän sain itse kokea viime elokuussa, jolloin julkaistiin FT Anu Lahtisen kirjoittama Hyvinkään historia – olen syntynyt Hyvinkäällä ja viettänyt siellä ensimmäiset kaksikymmentä vuottani. En osaa sanoa, olenko kiinnittynyt kotikaupunkiini henkisesti keskimääräistä enemmän tai vähemmän, mutta teoksen lukeminen auttoi minua asennoitumaan Nastola-tutkimukseeni entistä paremmin. Historialla on väliä, ja ehkä kaikkein parhaiten sen ymmärtää, kun se tulee lähelle.

Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan. Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä. Jos vaikkapa puolen tusinan ihmisen on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pankkiryöstön yhteydessä tapahtui muutamassa minuutissa, miten voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen siitä, mitä tapahtui kokonaisessa kunnassa kolmen neljäsosavuosisadan aikana? Historiankirjoituksessa kysymyksen on klassisesti muotoillut Leopold von Ranke 1800-luvulla: wie es eigentlich gewesen ist? Mitä oikeastaan tapahtui? Kysymykseen onkin mahdotonta vastata tyhjentävästi, objektiivisesti, sillä historiankirjoitus on tulkintaa, ja nimenomaan perusteltua tulkintaa.

Historiankirjoituksella on aina tehtävänsä. Kuten paikallishistorian uusia suuntia tarkastelevassa Kaikella on paikkansa -teoksessa esitetään, paikallis- ja nimenomaan kunnanhistorioiden kirjoittaminen on ollut suomalainen erikoisuus. On esimerkiksi laskettu, että yksistään vuosina 1965–1994 Suomessa ilmestyi kokonaista 427 paikallishistoriallista monografiaa – ja kunta-, kaupunki- ja maakunta ynnä muiden historioiden lisäksi tulevat vielä kyläkirjat ja muut paikallishistorialuonteiset ja -aiheiset tutkielmat ja artikkelit, joiden määrää voi vain arvailla.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana oli pitkään, että paikallishistorioita – käytännössä kunnanhistorioita – kirjoittamalla voitaisiin täyttää valkoiset läiskät Suomen kartalla, jolloin niiden pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansallista, ”varsinaista” historiaa. Tavoitteena oli, että kun ”nämä asiat olisivat tulleet riittävän monessa pitäjässä tutkituiksi, niiden nojalla voitaisiin selvittää vastaavat kysymykset yleisemminkin”. Paikallishistoria oli Suomen historiaa, minkä edellytyksenä taas oli paikallishistorioiden yhteismitallisuus ja vertailukelpoisuus, mihin vaadittiin riittävää normittamista ja standardisointia. Samalla kunnanhistorioille muodostui eräänlainen kaava, josta todettiin vuonna 1986 pidetyssä paikallishistorian seminaarissa, että sen myötä paikallishistoriat muistuttivat erehdyttävästi toisiaan. Kaava muistutti ”jonkinlaista tyhjää ristikkoa joka täytetään työntämällä sinne erilaisia laatikoita ja nämä laatikot sisältävät vähän kustakin asiasta”. Tällainen ristikoiden täyttäminen oli johtanut siihen, että paikallishistoriat olivat ”hukanneet elämän”. Paikallishistoriat muodostuivat näin melko ikäviksi lukea. Luettavuutensa vuoksi paikallishistoriat olivat ongelmallisia yleistajuisten historiaesitysten kentällä, mutta samaan aikaan ne olivat ongelmallisia myös tieteellisen historiantutkimuksen suuntaan.

Vaikka paikallishistoria oli suosittua, se kärsi akateemisesti vähäisestä arvostuksesta nimenomaan siksi, ettei se täyttänyt akateemiselle tutkimukselle elintärkeää johtavan tutkimuskysymyksen vaatimusta. Hyvin kuvaavia ovat Paikallishistoriallisen Toimiston ensivuosien voimamiesten Eino Jutikkalan ja Pentti Renvallin lausunnot paikallishistoriasta. Kun Turkuun valittiin Suomen historian professoria vuonna 1957, myös paikallishistoria joutui suurennuslasin alle. Jutikkala totesi tuolloin paikallishistorioihin viitaten: ”Professorinvirkaa täytettäessä tällaisia julkaisuja ei yleensä voi pitää sen kummempina ansioina kuin lääketieteen professorinviran hakijalle erikoisalan praktiikkaa tai juridiikan professorinvirkaa hakevalle toimintaa tuomioistuimen jäsenenä. Ne ovat rutiinityötä.”

Vähitellen paikallishistorian kentälle on kuitenkin ilmestynyt uudenlaisia töitä. Muutokset näkyvät esimerkiksi Tilaushistoriakeskuksen laatimassa, vuonna 2007 ilmestyneessä pdf-muotoisessa ohjekirjassa Tilaushistorian laatiminen, jossa todetaan: ”On pyrittävä välttämään sitä, että sorrutaan yksityiskohtien luettelointiin kokonaisnäkemyksen ja suurten linjojen kustannuksella. Seuraamalla ´punaista lankaa´ ja ongelmanasettelua aiheita voidaan käsitellä laajasti, mutta samalla jäntevästi. Selkeästi valitulla näkökulmalla esityksestä saadaan tiivis ja mielenkiintoinen. Jos teoksessa pyritään käsittelemään ´kaikki asiat´, se hajoaa pelkiksi sirpaletiedoiksi ilman tulkintoja ja laajempien yhteyksien osoittamista.” Toisaalta, kuten Ahtiainen, Tervonen ja Teräs kirjoittavat Kaikella on paikkansa -kokoelmassa: ”Saattaisi kuvitella, että viimeistään 1990-luvun lopulta lähtien perinteinen tapa kirjoittaa paikallishistoriaa olisi alkanut väistyä. Onnistuneita kokeiluja paikallishistorian alalla on tehty, mutta valtavirraksi asti ne eivät ole päätyneet. Suuren laivan kääntäminen ei ole helppoa. Paljosta puheesta huolimatta vanha kaava näyttää edelleen voivan yllättävän hyvin, vaikka kulumat ja säröt sen pinnassa viestivät korkeasta käyttöiästä.”

Uudenlaista lähestymistapaa paikallishistoriaa edustaa esimerkiksi poliittisen historian professori Kimmo Rentola yhdessä Seppo Aallon kanssa kirjoittama Karkkilan historia. Rentola kirjoittaa Kaikella on paikkansa -kokoelmassa Karkkilan historian kirjoittamisesta, että hän ratkaisi näkökulman ja totaalihistorian välisen jännitteen valitsemalla lähtökohdakseen Karkkilan leimallisimman piirteen, joka oli Karkkilan poliittinen punaisuus. Rentolan Karkkila-historia lukeminen onkin mielenkiintoista sikäli, että hänen onnistui kirjoittaa varsin kattavaa totaalihistoriaa valitsemalla perustellun lähtökohdan ja kysymyksen, joka vaatii selitystä. Samassa artikkelikokoelmassa myös Heikki Ylikangas kirjoittaa siitä, miten paikallishistoriaa kirjoitettaessa olisi valittava paikallinen seikka, joka erottaa kyseisen paikan muista paikoista – Ylikankaan näkökulma on mentaliteeteissa eli pidemmän aikavälin suhteellisen pysyvissä henkisissä rakenteissa.

...toisaalta muutos.
Kuva Erkki Hämäläinen.

Kun Nastolan historiaa kirjoittaessa pohtii omaa aihettaan näistä lähtökohdista käsin, huomaa olevansa hyvin mielenkiintoisen aiheen äärellä. Ensinnäkin Nastolan historiassa sodista 2010-luvulle korostuu lisäksi murros ja jatkuvuus. Vaikka esimerkiksi 1960-luvulla koettiin ilman muuta murros räjähdysmäisen väestönkasvun myötä, tultiin Nastolaan jo sotien aikana ja jälkeen, jolloin Nastola oli sijaintinsa vuoksi keskeinen liikenteen solmukohta. Toisaalta Nastolan historiassa on moniakin piirteitä, jotka ovat sille erityisiä. Yksi tällainen piirre on esimerkiksi Nastolan historiaa 1950- ja 1960-lukujen vaihteesta asti leimannut hyvin voimakas teollistumiskehitys, joka jo itsessään tarjoaa paljon pohdinnan aihetta. Miksi Nastola esimerkiksi teollistui niin voimakkaasti ja millaisia olivat sen vaikutukset? Nastolalaisten elämään on vaikuttanut merkittävästi kunnan rakenne nauhataajamineen, joka sekin on vain yksi osa Nastolaa. Muun muassa hyvin voimakkaan muuttoliikkeen myötä nastolalainen identiteetti on sekin mielenkiintoinen aihe – näin etenkin, kun tutkija itse on syntynyt ja kasvanut Hyvinkäällä Uudenmaan ja Hämeen rajalla, tehnyt uraansa Helsingissä ja töölöläistynyt, mutta jolla on voimakas hämäläisidentiteetti.

Lähteet: 
Aalto, Seppo & Rentola, Kimmo 1992. Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven entisen Pahajärven ihmisten historia. Karkkilan kaupunki.
Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka 2010. ”Paikallishistorian pitkä kaari – ja tulevan akateemikon kriittinen katse.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.
Ahtiainen Pekka Tervonen Jukka & Teräs Kari 2010: ”Johdanto: Perinteen paino ja muutoksen paine paikallishistoriassa.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Vastapaino, Tampere.
Lahtinen, Anu 2017. Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää.
Rentola, Kimmo 2010. ”Karkkilan historia silloin ja nyt”. Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.
Ylikangas, Heikki 2010. ”Kohdealueen erityispiirteet paikallishistorian ytimenä.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.

16.1.2018

Museoitava vuosi 2018

TIMO SIMANAINEN, museonjohtaja

Museoitava vuosi 2018 on vielä käytännöllisesti katsoen edessä. Yksi tulos on jo kuitenkin aikaansaatu: 67 vuoden jälkeen taidemuseo siirtyy uusiin tiloihin Päijänteenkadulle. Kaupunginvaltuusto päätti eilen maanantaina edetä asiassa selkein äänin: 45 puolesta – 14 vastaan. Ennen kuin avajaisia uudessa taidemuseossa päästään pitämään, rakentaminen ja tilojen viimeistely toimintakuntoon kestänee arviolta pyöreät kaksi vuotta.

Tässä vaiheessa kiitän Päijät-Hämeen liittoa Tajumo-hankeen muodossa saadusta tuesta. Hankkeen avulla saimme puolessa vuodessa toteutettua asioita, jotka tulivat näkyviin taidemuseon tilaratkaisua päätettäessä. Teimme tehokkaasti konseptisuunnittelua, jota viemme tulevan talven ja kevään aikana vielä eteenpäin. Teimme Business Model Canvasin mukaista liiketoimintasuunnitelmaa, jota myös tarkennamme jatkossa.

Taidemuseo on sijainnut väliaikaisissa tiloissa Vesijärvenkadulla vuodesta 1950.
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Päijät-Hämeen taidemuseoyhdistys on jaksanut uskoa ja tehdä työtä uuden taidemuseon eteen lähes 40 vuotta. – Lopussa kiitos seisoo, sanonta toteutui.

Alkuvuosi 2018 museolla varmasti menee uuteen toimitilaan liittyvissä selvityksissä ja suunnittelussa. Taidemuseosta pitää tulla sellainen kuin käyttäjä haluaa. Tarvittava museotekniikka ei tiloihin tule ilman museolaisten tekemää suunnittelua. Ehkä vieläkin enemmän suunnittelupaineita kohdistuu taidemuseon tulevaan toimintaan. Toimintatapa ja taidemuseon tarjoamat sisällöt tulevat olemaan tuloksen teossa avainasemassa. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto vaan kaikki tehdään varmistaen hyvä tulos. – Itse keksimäni slogan kuuluu: Amerikkalainen myy ensin ja tekee tuotteen vasta sitten.

Meidän pitää olla 100% varmoja, että aikomamme palvelukokonaisuus toimii ja ihmiset kiinnostuvat siitä. Jos ennen muinoin tehtiin hyviä palveluja, jotka eivät kiinnostaneet suurta yleisöä, niin tänä päivänä on tehtävä vain sellaisia sisältöjä, jotka varmasti saavat ihmiset liikkeelle. - Museon on tehtävä houkuttelevia sisältöjä ja erinomaisia palveluja. Keskiverrolla ei koskaan menestytä.

Miten saamme museon talouden toimimaan niin, että suoritteet vastaavat korkeita päämääriä? – Me opimme uusia ratkaisuja, toimintamalleja ja -tapoja. Teemme yhteistyötä osaavissa verkostoissa. Löydämme hyviä kontakteja maailmalta ja Lahdesta. Olemme aktiivisia ja opimme työtä tehdessämme jatkuvasti paljon uutta.

Museon henkilökunta tutustumassa tuleviin tiloihin Malskilla Päijänteenkadulla.
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Museoon on tullut uusia työntekijöitä vuosittain jokunen. Muutos jatkuu edelleen, sillä lähivuosina on eläköitymässä pitkän työsaran tehneitä museolaisia. Uudistuminen toteutuu näinkin.

Edessä on myös Historiallisen museon uudistuminen. Ensin peruskorjaus jota seuraa uuden perusnäyttelyn teko: Tehdään ”Lahti 10.000 vuotta” – näyttely! – Vihdoin saamme maakuntamuseolle itsekunnioitusta kohottavan pitkäaikaisemman näyttelyn, joka kertoo Suomen, maakunnan ja Lahden kehitysvaiheista.

Hyvää alkanutta vuotta museokävijät ja museoväki! – Teidän työtänne tarvitaan hyvän tulevaisuuden tekemiseen.

18.12.2017

Todelliset sudenkuopat

PIRITTA HÄKÄLÄ, tutkija

Joulukuussa 2016 Lahden kaupunginmuseolle tuli ilmoitus Lahdessa Viuhan luonnonsuojelualueella sijaitsevasta isosta kaivannosta, jota pidettiin mahdollisena sudenkuoppana. Kesällä museon arkeologit kävivät paikalla ja löysivät sieltä ison kuopan, jonka syvyys on 1,7 metriä leveyden vaihdellessa yläosan viidestä metristä pohjan vajaaseen kolmeen metriin. Kuoppa on alkujaan ollut selkeästi syvempi, sillä kuopan reunat ovat ajan saatossa jonkin verran sortuneet ja täyttäneet pohjaa. Kaivannon pohjalta tai reunoilta ei havaittu merkkejä säilyneistä puurakenteista. Maaperä on alueella helposti kaivettavaa hiekkaa, minkä ovat huomanneet myös alueella nykyisin asustelevat metsäneläimet – kaivannon pohjalla on nimittäin supikoiran, mäyrän tai ketun pesäkolon suuaukko. Sijaintinsa ja kokonsa perusteella kaivantoa voi täydellä syyllä pitää sudenkuoppana, mihin viittaa myös ilmoittajan mainitsema paikannimi Sudenkangas. Tosin itse emme ole vielä löytäneet alueesta sellaista karttaa, jossa tällainen paikannimi esiintyy.

Viuhan sudenkuoppa. Kuva Piritta Häkälä/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Sudenkuopalla tarkoitetaan suden pyynnissä käytettyä maahan kaivettua ansakuoppaa. Varhaisimmat kirjalliset tiedot sudenkuopista Suomessa ovat 1400-luvulta ja yleisintä niiden käyttö on ollut 1800-luvulla, jolloin niitä esimerkiksi Hämeessä on ollut lähes kaksi sataa. Kuopat ovat olleet neliömäisiä tai pyöreitä, ja niiden syvyys on ollut kolmisen metriä leveyden vaihdellessa viiden ja kuuden metrin välillä. Kaivannot vuorattiin joko halkaistuilla puilla tai kivillä. Vuorauksen tarkoituksena oli estää sutta kiipeämästä kuopasta ylös. Joissain tapauksissa kuopan suuaukon ympärille kiinnitettiin teroitettuja puita eräänlaiseksi kaulukseksi, jolla myös pyrittiin estämään suden poispääsy. Valmis kuoppa peitettiin oksista ja havuista tehdyllä kevyellä katteella. Joskus saatettiin käyttää myös puusta tehtyä saranallista kantta, joka pyörähti ympäri kun susi astui sen päälle. Kuoppaan susi yritettiin saada houkutuseläimen avulla. Kuopan keskelle tai reunalle pystytettiin paalu, jonka päälle asetettiin lava tai häkki, johon syöttinä käytetty eläin laitettiin. Houkutuseläiminä käytettiin esimerkiksi ankkoja, kissoja ja koiria.

Sudenkuoppa Punkalaitumen Yli-Kirrassa. 
Kuva Jari Heiskanen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kirjallisissa lähteissä Hollolan pitäjässä mainitaan 1800-luvun alussa olleen 12 sudenkuoppaa sekä neljä sudentarhaa, ja pitäjässä mainitaan tällöin tapetun 130 sutta. Määrää voi verrata tietoon, jonka mukaan 1858–1862 koko Suomessa ilmoitettiin tapetun 3428 sutta. Tähän lukuun voi puolestaan verrata nykyiseen arvioon susien määrästä, joka on noin 150–180 yksilöä. Kaiken kaikkiaan sudenkuopat ovat olleet tehokas ja taloudellinen tapa susikannan pienentämiseen varsinkin, kun petoeläinten surmaamisesta on maksettu joissain tapauksissa erillistä tapporahaa.

Susikuopan rakentaminen oli kylän tai useamman talon hanke, ja usein sellainen kaivettiin lähelle asutusta helppojen yhteyksien päähän tai jopa tien varteen. Viuhankin sudenkuoppa sijaitsee lähellä tietä, joka on kulkenut Ahtialan kylästä Kukkilan ja Paimelan kautta Asikkalan Anianpeltoon. Viuhan Sudenkuopalta on ollut matkaa lähimpään kylään, Ahtialaan, noin kaksi ja puoli kilometriä.

Mallipiirros sudenkuopista. Sirelius 1919.

Sudenkuopat ovat lähtökohtaisesti lain suojaamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Museoviraston ylläpitämään muinaisjäännösrekisteriin on tällä hetkellä merkitty kaikkiaan 19 sudenkuoppaa, joista kolme on Päijät-Hämeessä. Viuhan kuopan lisäksi sudenkuoppia on Hollolassa ja Orimattilassa. Muinaisjäännösrekisterissä oleva sudenkuoppien lukumäärä ei tietenkään vastaa metsissämme edelleen näkyvien sudenkuoppien määrää. Yksinkertaisella netin kuvahaullakin tulee esille useita susikuoppia myös täältä Päijät-Hämeestä.

Kansanperinteen tarinoissa ja sanonnoissa susi edustaa usein pahaa. Joulunajan tarinaperinteessä sudella ja muilla pedoilla on peloteltu Tapaninpäivän ajoihin liittyvissä tavoissa. Heinolasta on tallennettu seuraava ”Tapanin laulun” osa:

Täst on karhu kaurat syönny
Rutto ruumenet rulassu.
Susi sun lehmäs syököön
Karhu hevoses kaatakoon
Korppi luillas ronkkikoon
Harakka ikkunallas hassikoon.
Sontas soraks muuttukoon
Peltos peiposia kasvakoon
Honkas lepäks muuttukoon
Niittus muroks muuttukoon.

Näin toivotettiin niille, jotka eivät Tapaninajelijoille antaneet suuhunpantavaa, esimerkiksi olutta tai viinaryyppyä. Vauhdikasta Tapaninpäivää odotellessa!

Kirjallisuutta:
Nieminen, Kaarlo 1920. Lahden kauppalan historia. Lahti.
Peltonen, Jukka 2000. Ansapolulla. Suomen metsästysmuseon julkaisuja 7.
Sirelius, Uuno Taavi 1919. Suomen kansanomaista kulttuuria I. Helsinki.
Sorvali, Eetu 2017. Lahti. Raportti arkeologisista tarkastuksista 4.7.2017. Lahden kaupunginmuseon arkisto.
Suomen kansan vanhat runot, Suomalaisen kirjallisuuden seura
Suurpedot.fi, Metsähallitus