7.8.2018

"Sain kylmän sellin sekä kalterit" - lahtelaisten vankiloiden historiaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahtelaiset ovat aika ajoin keränneet mainetta huonolla elämällään. Varsinkin 1800-luvun loppupuolen nopeasti kasvava taajama ruokki sosiaalisia ongelmia ja juurettomuuden aiheuttamia järjestyshäiriöitä. Meno yltyi välillä niin villiksi, että kruununvouti katsoi välttämättömäksi kutsua kasakat pitämään järjestystä yllä. Hokmannin tippa haisi ja puukko heilui erityisesti markkina-aikaan. ”Siellä saa usein nähdä, kuinka kasakat raastavat juopuneita äsken rakennettuun putkaan, joka ei ole mikään hauska katseltava”, kirjoitti paikallinen sanomalehti vuonna 1879.

Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Putka sijaitsi nykyisellä Alatorilla, Rauhankadun varressa. Mitään muuta Alatorilla ei silloin ollutkaan, vaan arestihuone seisoi yksinään savisella aukealla. Kun rakennusta muutama vuosi myöhemmin korjattiin, siitä tehtiin palovakuutushakemus. Asiakirjasta käy ilmi, että puinen arestihuone käsitti kolme selliä, kaksi kamaria kyökkeineen, ruokasäiliön sekä kyljessään olevan ulkorakennuksen, joka sisälsi kaluvajan, puuliiterin ja puuseen.

Kauppalassa toimi aluksi yksi poliisi, Alfred Fernelius nimeltään, pystyväksi mainittu ammattimies. Ferneliuksen jälkeen poliisiksi tuli puutarhurin tointakin kauppalassa hoitanut nahkurimestari Henrik Rautell, jonka silmien kerrottiin kiinnittyneen huligaaneihin kuin kotkan silmät saaliiseensa.

Kun kaupungintalo valmistui vuonna 1912, keskitettiin kaupungin julkiset toimet sinne. Vanha arestihuone purettiin. Vankila sijoitettiin kaupungintalon pohjakerrokseen yhdessä kirjaston, lukusalin ja palokunnan kanssa. Kaupungintalossa työskenteli myös raastuvanoikeus, joten poliisikamari oli luontevassa yhteydessään.

Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Ahtaat sellit oli varustettu pienen pienillä ikkunoilla, joista ei juuri liene päivä sisään paistanut. Kaupungintalon ulkoasuun ne sen sijaan antoivat oivallisen rakennustaiteellisen lisän: arkkitehti Eliel Saarinen suunnitteli korkean graniittimuurin kapeine holvi-ikkunoineen linnamaisen rakennuksen perustukseksi.

Kaupungintalo paloi syksyllä 1981. Sen jälkeen se korjattiin osin entistäen kaupungin keskushallinnon käyttöön. Vankilan tiloihin sijoitettiin talon ruokala. Professori Antti Nurmesniemi suunnitteli entiseen poliisikamariin ja putkaan leikkimieliset kalterikalusteet, ja sellien vanhat ovet jätettiin paikoilleen. Peltikuppien ja -mukien kolina Tyrmäksi nimetystä ravintolasta kuitenkin nyt puuttuu.

Vankila ja poliisitoimi siirtyivät vuonna 1973 kaupungintalolta Loviisankadun ja Salininkadun kulmassa sijaitsevaan uuteen virastotaloon. Se ei nelisen vuosikymmentä palveltuaan kuitenkaan enää vastaa nykyaikaisen poliisitoiminnan tarpeita. Huonokuntoinen talo aiotaan nyt purkaa ja mustamaijojen käyttöön rakennetut rampit poistetaan kadulta.

Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Poliisi on parhaillaan asettumassa uusiin tiloihinsa Hennalan varuskunnan entiseen ruokalarakennukseen. Se on korjattu huipputekniikalla varustetuksi, kulkureiteiltään tarkoin säännellyksi, vahvan muurin ympäröimäksi turvallisuuskoneeksi, jonka rakenne ei voi paljastua edes poliisin vanhoille tutuille.         

1920-luvulla Lahti oli yhtenä vaihtoehtona valtion pohtiessa uuden keskusvankilan sijaintia. Tarkoituksena oli perustaa se eteläiseen Suomeen, rautatien varteen, asutuskeskuksen ääreen. Keskusvankila päätettiin rakentaa Riihimäelle. Lahteen sijoitettiin sen sijaan varavankila. Se ei tosin sijainnut lainkaan tuolloisen Lahden kaupungin alueella, vaan Nastolan Ahtialassa. Varavankilalla oli kaksi sivuosastoa, toinen Nastolan Mäkelässä, toinen Heinolan pitäjän Vierumäellä. 

Syksyllä 1928 joukko Helsingin keskusvankilan ja Keravan nuorisovankilan vartijoita ja vankeja tuotiin Ahtialaan rakentamaan parakkeja. Varavankila perustettiin Lahden ja Heinolan välisen rautatien rakentamista varten. Vankeja käytettiin töihin, jotka eivät vaatineet ammattitaitoa, ja samalla saatiin tyhjennettyä vankiloita, jotka etenkin talvikausina täyttyivät äärimmilleen eivätkä voineet tarjota riittävästi työtä vangeille.

Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Myöhemmin vangit työskentelivät vielä Vierumäen urheiluopiston työmaalla. Varavankila lopetettiin vuonna 1935 opiston alkaessa valmistua. Sekä vartijoiden että vankien kerrotaan viihtyneen Paavo Nurmen, Matti Järvisen, Gunnar Bärlundin ja muiden opistossa harjoitelleiden urheilutähtien joukossa. Lisäksi vankeinhoito raportoi Vierumäen luonnonkauneuden vaikuttaneen vankien henkiseen ja fyysiseen terveydentilaan erityisen myönteisesti.

Kuvat ovat Lahden museoiden kesäkuussa 2018 tekemästä dokumentoinnista Loviisankadun poliisitalossa. 

Lähteet:
Hausen, Marika 1988. Lahden kaupungintalo. Kukkila.
”30 vankia ratatöihin Lahteen”, Lahti 6.9.1928.
”Lahden – Heinolan ratatyöt”, Lahti 16.8.1928.
”Lahden varavankila. Omalaatuinen yritys”. Vankeinhoito. Vankeinhoidollinen aikakauslehti. Helsinki 1936. 
Nieminen, Kaarlo 1920. Lahden kauppalan historia. Lahti.
Tupala, Unto 1994. Kun Lahti rakennettiin. Lahden ydinkeskustan rakentuminen kauppalan ajoista nykypäivään. Lahti.
”Uusia vankilasuunnitelmia”. Vankeinhoito. Vankeinhoidollinen aikakauslehti. Helsinki 1928. 
Valenko, Olli, ylivartija, Lahti. Suullinen tiedonanto 11.6.2018.

4.7.2018

Museonäyttelyt muuttuvat virtuaalisiksi


TONI PUURTINEN, projektitutkija

Jo 1990-luvulla virtuaalitodellisuus- eli VR-teknologian povattiin muuttavan maailmaa internetin tavoin. Toistaiseksi puheet ovat olleetsuurempia kuin teot, mutta siitä huolimatta teknologiaan liittyy monia lupaavia mahdollisuuksia – niin myös museoalalla.

Lahdenmuseoissa on käynnissä opetus- ja kulttuuriministeriön tukema hanke, jossa teknologiaa on kokeiltu VR-laseilla katsottavassa Panda piilossa -näyttelyssä. Näyttely pohjautuu vuoden 2017 kansainväliseen julistetriennaleen. VR-toteutukseen on valikoitu joukko ilmastonmuutoksesta, muoviroskasta, ihmisoikeuksista ja propagandasta kertovia julisteita, jotka on sijoitettu tietokonesimulaatioina tuotettuihin keinotekoisiin ympäristöihin, kuten Pohjoisnavalle ja mielenosoitukseen.

Panda piilossa -näyttelyssä liikutaan mm. jäätiköllä.
Kuva Elias Outakivi/Lahden museot.

VR-näyttelyä on viety huhti-kesäkuussa 2018 Päijät-Hämeen alueen kouluihin, kirjastoihin ja palvelutaloihin, ja tähän mennessä sen on nähnyt jo yli 600 katsojaa. Kouluissa oppilaat ovat tehneet näyttelyn katsomisen yhteydessä myös julistekriitikkotehtäviä sekä käyttäneet Googlen virtuaalista Tilt Brush -piirustusohjelmaa. Museon projektitutkija on toiminut VR-näyttelyn ohjaajana.

Näyttelystä saatu palaute on ollut innostunutta. VR-toteutus on lisännyt huomattavasti oppilaiden kiinnostusta julisteita kohtaan, ja viisi kuudesta katsojasta suosittelisi näyttelyä kaverilleen. Kyselyn perusteella he olisivat myös valmiita käymään museoissa useammin, mikäli niissä olisi enemmän VR-näyttelyitä. Osittain näyttelyn suosioon saattaa vaikuttaa VR-teknologian uutuusarvo, sillä vain harva on käyttänyt VR-laseja aikaisemmin.

Parhaimmillaan VR-näyttelyt tarjoavat kävijälle uuden tavan kokea museoiden sisältöjä. Kolmiulotteisen kuvan ja äänimaailman avulla kävijä voi kokea kokonaisvaltaisen audiovisuaalisen elämyksen, jossa hän pääsee hetkeksi muusta maailmasta eroon.

Kiinnostavan VR-näyttelyn rakentaminen ei ole kuitenkaan helppoa. Etenkin nuoret ovat tottuneet tietokonepelien kuvanlaatuun – tällä hetkellä VR-sovellukset muistuttavat ulkoasultaan enemmän pelejä kuin elokuvia tai tv-ohjelmia –, joiden tekemiseen on käytetty usein monia kymmeniä miljoonia euroja. Museoilla ei ole tällaisia resursseja käytettävissään, minkä takia kuvallinen jälki ei voi olla koskaan samaa luokkaa. Toisaalta Minecraft-peli, jossa pelaaja voi luoda rakennelmia kolmiulotteisessa ”hiekkalaatikkomaailmassa”, on osoittanut, että silloin kun sisältö ja käytettävyys ovat kunnossa, pelaaja ei takerru liikaa ulkoasuun.

Samalla lailla myös VR-näyttelyn toimivuus rakentuu käytettävyyden ja kiinnostavien sisältöjen ympärille. Ikävä kyllä monet suomalaismuseoiden kehittelemät VR-näyttelyt tuovat mieleen 1990-luvun CD-ROM-multimediapaketit, joiden sisältö oli staattista ja jopa kuolleen oloista, eikä käyttäjällä ollut pedagogisen tuputuksen ohessa mielekästä tekemistä.

VR-näyttelyissä staattisuudesta ja ”kuolleisuudesta” pääsee eroon kuvan ja äänen avulla. Näyttelyssä pitää näkyä ja kuulua asioita, jotka herättävät kävijän mielenkiinnon. Toteutus voi muistuttaa esimerkiksi dokumenttielokuvaa tai opastettua museokierrosta, jossa kertoja johdattaa katsojan tarinassa vauhdikkaasti eteenpäin. Tai se voi muistuttaa peliä, jossa pelaaja pystyy tekemään tarinan aikana erilaisia asioita. Panda piilossa -näyttelyssä toiminnallisuus on tarkoittanut julisteiden ottamista käteen lähempää tarkastelua varten sekä niiden taskulampulla valaisemista. Kyse voi siis olla hyvin pienistäkin asioista.

Virtuaalista taidetta luomassa. Kuva Elias Outakivi/Lahden museot.

Vitriinissä olevien esineiden katselu ei riitä enää kovin monelle museossa kävijälle, vaan he haluavat päästä tekemään ja kokeilemaan museoissa erilaisia asioita. Näin ollen toiminnallisuus on VR-näyttelyissä lähes poikkeuksetta hyvä asia. Se asettaa näyttelyn rakentamiselle kuitenkin omat haasteensa, etenkin jos näyttelyä on tarkoitus tarjota kaikenikäisille katsojille. Nuoret oppivat VR-lasien ja -ohjainten käytön yleensä erittäin nopeasti, mutta iäkkäämmille katsojille yksikin toiminto voi olla liikaa. Esimerkiksi Panda piilossa -näyttelyssä käytössä on ollut vain yksi ja sama nappi toimintoja varten. Osalle käyttäjistä napin painalluksen ja osoittamisen hallinta on ollut vaikeaa tai se ei ole onnistunut. Näin ollen kysymykseksi nousee se, miten VR-näyttelystä saa rakennettua helposti käytettävän, mutta samaan aikaan myös toiminnallisen ja kiinnostavan.

Eräs tapa vähentää nappien painelusta johtuvia sekaannuksia on hyödyntää VR-laseissa olevaa katsetunnistusmenetelmää, jolloin valinta tapahtuu katsomalla aktivoitavaa kohdetta parin sekunnin ajan. Ensikertalaiselle sekään ei ole silti täysin varma menetelmä, ja ilman ohjaimia katsoja ei pysty tarttumaan esineisiin. Toisaalta kaikki käytettävyyteen liittyvät ongelmat eivät edes ole ratkaistavissa, minkä takia helppokäyttöisyyden ja toiminnallisuuden välille on vain etsittävä sopiva kompromissiratkaisu.

VR-näyttelyihin liittyy myös muita heikkouksia. VR-teknologian avulla katsoja pystyy uppoutumaan näyttelyyn poikkeuksellisella tavalla, mutta samalla se voi tehdä siitä ”yksinäisen” kokemuksen. Parhaissa tapauksissa mukavat ja vaikuttavan tuntuiset asiat pitäisi pystyä jakamaan muiden kanssa, mutta tällä hetkellä teknologia ei mahdollista muiden käyttäjien liittymistä samaan VR-näyttelyyn. Ensimmäisetmonipelit on kuitenkin kehitelty jo VR-laitteille, joten on vain ajan kysymys, milloin myös VR-näyttelyistä voi tehdä yhdessä katsottavia. Siihen asti VR-näyttelyitä joutuu kuitenkin katsomaan yksin.

”Yksinäistä” kokemusta pystyy kiertämään hieman videotykin avulla, kun VR-laseja käyttävän henkilön näkymä heijastetaan valkokankaalle kaksiulotteisena kuvana. Kokemus ei ole sama kuin jaetussa VR-maailmassa, mutta sen avulla muutkin pystyvät kommentoimaan ja osallistumaan näyttelyä katsovan henkilön kokemukseen. Panda piilossa -näyttelyn kouluvierailuilla projisoidusta kuvasta on ollut paljon iloa varsinkin Tilt Brush -ohjelmaa käytettäessä, kun muut oppilaat ovat voineet kommentoida sen avulla henkilön tekemää piirustusta ja ehdottaa siihen täydennyksiä.

Muita VR-teknologiaan liittyviä ongelmia ovat johdot, jotka aiheuttavat etenkin VR-lasien kohdalla kompastumisvaaran, ja huimausta aiheuttava käyttökokemus. Ensimmäiset langattomat VR-lasit ovat kuitenkin tulleet jo markkinoille, joten asia ratkennee lähitulevaisuudessa. Sen sijaan huimauksesta tuskin päästään ihan heti kokonaan eroon. Onneksi kyse on kuitenkin melko harvinaisesta asiasta, sillä yli kuudestasadasta Panda piilossa -näyttelyn katsojasta vain muutama ihminen on tuntenut huimausta.

Panda piilossa -näyttelyä on katsottu palvelukeskuksissa.
Kuva Anna-Riikka Vaden/Lahden museot.

VR:n tarkoitus ei ole korvata perinteisiä näyttelyitä vaan täydentää niitä. Osa katsojista nauttii vanhanaikaisesta museomiljööstä, mutta toiset odottavat kokevansa museoissa samankaltaisia elämyksiä kuin elokuvissa, teatterissa tai jopa huvipuistossa – olkoonkin, että viimeksi mainittu sana saa osan museotyöntekijöistä kavahtamaan. Silloin museoissa tulee olla tarjolla sisältöjä, joissa pedagogia ja viihdyttävyys yhdistyvät innostavalla ja ajatuksia herättävällä tavalla toisiinsa. VR-näyttelyt voivat olla eräs vastaus tähän haasteeseen.

VR-teknologian avulla näyttelyitä on myös mahdollista viedä museon ulkopuolelle suhteellisen pienillä resursseilla. Panda piilossa -näyttelyn kohdalla opettajat ovat olleet innoissaan siitä, että oppilaat ovat voineet tutustua museosisältöihin ilman, että heidän on tarvinnut lähteä museoon, mikä on usein aikaa vievää ja vaivalloista. Tulevaisuudessa museon näkökulmasta olisi ihanteellisinta, että VR-laitteet löytyisivät kouluista ja museot tarjoisivat niihin valmiita digitaalisia sisältöjä. Koulujen nykyisessä rahatilanteessa näin tuskin tulee tapahtumaan, minkä takia näyttelykiertueille on jatkossakin varmasti paljon kysyntää.

VR:n, samoin kuin lisätyn todellisuuden (AR), tarjoamista mahdollisuuksista on raapaistu museokäytössä toistaiseksi vain pintaa. Tulevaisuudessa ne tulevat kuitenkin tarjoamaan yhä enemmän mahdollisuuksia luoda museoiden asiakkaille elähdyttäviä ja ainutlaatuisia näyttelykokemuksia. Sen vuoksi Lahden museoidenkin kannattaa jatkaa VR-näyttelyiden kehittelyä etujoukoissa.

11.6.2018

Elämää Lahdessa – Launeen pikkulastenkoti

SARI KAINULAINEN, kokoelmapäällikkö

Sinä elämä, annoit minulle
tämän tehtävän.
Enkä minä rohjennut siitä kieltäytyä.

Hiukset ovat vielä kosteat, käsi haroo tyhjää.
Minun tehtäväni on
tarttua tähän käteen
ja taluttaa koko alkumatka.

Pieneksi tunnen minä itseni,
vielä pienemmäksi,
kuin tämä vastasyntynyt.

- Eeva-Liisa Kantola –

Lahden pikkulastenkoti perustettiin vuonna 1946 Lahden Jalkarannan kaupunginosaan. Nimensä mukaisesti siellä hoidettiin alle kaksivuotiaita lapsia, joista oma perhe ei voinut huolehtia. Aluksi lastenkoti oli mitoitettu kahdelletoista lapselle, mutta kun se siirtyi vuonna 1956 Launeen lastentaloon, paikkoja oli jo kolmellekymmenelle. Näiden lisäksi siellä oli ylipaikoilla vammaisia lapsia ja yli kaksivuotiaita, jotka jonottivat perheeseen tai vanhemmille lapsille tarkoitettuun lastenkotiin. 1960-luvun lopussa valmistui Ronnin keskuslaitos, jonne kehitysvammaiset lapset siirrettiin.

Lahden ensimmäinen pikkulastenkoti Jalkarannassa.
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Launeen lastentalossa oli pikkulastenkodin lisäksi myös lasten päiväkoti, neuvola, johtajattaren asunto sekä hoitajien asuntoja.

Arkkitehti Erik Castrénin suunnittelema Launeen lastentalon valmistui 1956.
 Kuva otettu Salpausselän kisojen aikaan 1962.
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Lastenkoti oli 1960–1970-luvuilla jakaantunut kahteen osaan, toisessa päässä oli makuuhuoneet noin parillekymmenelle 1-2 vuotiaalle ja toisessa päässä kymmenkunnalle alle vuoden ikäiselle vauvalle. Henkilökunta oli jakautunut näihin talon osastoihin. Työ oli vuorotyötä. Kello 20 alkaen yön yli kaikista lapsista vastasi vain yksi hoitaja. Hän aloitti työvuoronsa pienten vauvojen pulloruokinnalla, jota kesti iltakymmeneen. Vastasyntyneille vauvoille saatiin kaupunginsairaalasta äidinmaitoa, vähän isommille hoitajat keittivät talon ”maitokeittiössä” puolimaitoa, jossa oli puolet kauralientä ja puolet maitoa sekä vielä isommille 2/3 maitoa, joka valmistettiin vehnäjauhosta ja maidosta. Yöhoitaja ehti keittää ja steriloida lasiset tuttipullot ennen kun vauvat heräsivät uudelleen syötölle klo 1 yöllä. Yökkö keitti yöllä jossain välissä myös aamuvellin lapsille.

Lapset syömässä. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Aamulla ensimmäiset 1-2 vuotiaista nostettiin päivähuoneen pöydän ääreen velliä syömään. Kun päivävuorolainen tuli töihin puoli seitsemältä hän ruokki loput lapset. Sitten lapset nostettiin leikkikehään, jossa heidät istutettiin ”keijalle” tarpeilleen. Vilkkaimmat sidottiin leikkikehään kiinni valjailla.

Lapset potalla. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Lastentalossa oli oma keittäjä ja keittiö, josta ruoka meni sekä pikkulastenkotiin että päiväkotiin. Osa hoitajista kävi syömässä omassa ruokasalissa, osa söi lasten kanssa ja opetti ja ohjasi samalla lapsia ruokailussa.

Lapset kannettiin päiväunille ulos talon pitkälle parvekkeelle. Siellä he nukkuivat kukin omassa vuoteissaan ja makuupusseissaan kangasvöillä sänkyyn sidottuina. Pienet vauvat nukutettiin lastenvaunuissa.

Lapsia päiväunilla. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

1950-luvun lopussa hoitajat olivat valkoisissa hoitajan puvuissa ja päähineissä, aluksi jopa lastenhoitajan merkki rintataskussa. Sittemmin käyttöön tulivat värikkäämmät mekot, mikä oli lapsillekin kotoisempaa.

Lastenkodin laitosapulainen valmisti muiden töidensä ohella myös lasten vuodevaatteet ja asut. Lasten vaatteita varten ostettiin värikkäitä kankaita, joista ommeltiin samalla kaavalla monen värisiä nuttuja ja mekkoja. Myös muut hoitajat saattoivat ehtiessään neuloa ja ommella vaatteita. 1970-luvulta lähtien lastenkotiinkin alettiin ostaa enenevässä määrin valmisvaatteita, kun ne muutoinkin yleistyivät.

Lapsia leikeissä. Kuva  Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Välillä lastenkodissa pidettiin ristiäisiä, joissa kastettiin yleensä usea lapsi kerralla. Koska osalla lapsista ei ollut lainkaan omaisia, hoitajat keksivät nimetkin lapsille ja olivat heidän kummeinaan. Toisinaan hoitajan ja kummilapsen välille saattoi kehittyä elinikäinen suhde.

Kastetilaisuus. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

1950-luvun lopulla Launeen pikkulastenkodissa aloittanut ja siellä koko työuransa tehnyt hoitaja Kirsti Aro teki kolmen viikon periodityötä koko uransa. Periodi tarkoitti työviikon jakautumista ilta- ja aamuvuoroihin ja ”pätkäpäivään”, jolloin työskenneltiin neljä tuntia aamupäivällä ja neljä tuntia iltapäivällä, kello 19 asti. Erityisen hankala pätkäpäiväjärjestely oli silloin kun rouva Arolla oli 1960-luvulla omat pienet lapset kotona. Hän joutui noina päivinä palkkaamaan kotiinsa muutamaksi tunniksi hoitajan lapsilleen. Äitiyslomaa hän sai yhteensä kolme kuukautta, kuusi viikkoa ennen ja kuusi viikkoa jälkeen synnytyksen.

Hoitotyön kannalta erityisesti yövuorot olivat vaikeita, kun yöhoitaja vastasi yksin kaikista lapsista. Lisäksi joskus poliisi saattoi tuoda lastenkotiin yöllä lapsen, jolla oli tullut kotona vaikea tilanne.
Sosiaalitoimen lastenvalvoja korosti pikkulastenkodin hoitajille, että te hoidatte lapset ja hän hoitaa kirjalliset asiat. Hoitajat eivät siis tienneet lasten taustoja eikä sitä, minne lapset päätyivät pikkulastenkodista. Kun äiti luovutti lapsen 1950–1960-luvulla pois, ei hänkään tiennyt tämän jatkosta.

Kun raskauden keskeytys sosiaalisin perustein tuli vuonna 1970 lailliseksi, lastenkodeissa hoidettujen lasten määrä selvästi väheni. Tätä ennen lastenkotiin sijoittamisen taustalla oli usein tahaton raskaus ja vanhempien sosiaalinen tai taloudellinen kyvyttömyys huolehtia suunnittelemattomasti syntyneestä lapsestaan. Samaan aikaan aborttilain muutoksen kanssa myös Lahdessa lisääntyi tarve saada kunnallinen hoitopaikka vuorotyössä olevien vanhempien lapsille ja Launeen pikkulastenkodin yhteyteen perustettiin vuoropäiväkoti.

Seuraavilla vuosikymmenillä lastenkotiin päätymisen taustalla olivat yhä useammin perheen päihdeongelmat. Huostaan otettuja lapsia siirtyi lastenkodista paitsi adoptoitaviksi myös sijaisperheisiin, joista lapset saattoivat oman perheen tilanteen parannuttua palata alkuperäiseen kotiinsa. Tämä vaikutti myös hoitotyöhön, jossa huomioitiin entistä painokkaammin koko perheen tukeminen.

Joiltain vanhemmilta oli otettu jo useampi lapsi huostaan ja osa vanhemmista laiminlöi säännöllisiä tapaamisia. Pikkulastenkodin pitkäaikainen hoitaja, sosiaalikasvattaja Soile Virtanen toteaa kuitenkin, että olipa perheen tilanne miten heikko tahansa, oli vanhemmuutta kuitenkin aina jonkun verran jäljellä. Hän koki hyvin tärkeäksi vaalia lapsen mielikuvaa vanhemmista, keskustelemalla heistä lapsen kanssa ja kuvien avulla. ”Usein laitoin vanhempien kuvan kontaktimuoviin ja kuva oli lapsella mukana, kun hän meni nukkumaan ja muulloinkin, kun ikävä yllätti. Niiden vanhempien kohdalla, jotka kävivät harvakseltaan tapaamassa lastaan, koetin huolehtia, että käynnit olisivat säännöllisiä ja toteutuisivat suunnitelman mukaan, ettei lapsi kokisi pettymyksiä. Aina tämä ei toteutunut.”

Pikkulastenkoti toimi Lahdessa eri osoitteissa ja hieman eri paikkaluvuilla 71 vuotta, kunnes sen toiminta lakkautettiin vuonna 2017. Toiminnan keskeisenä tavoitteena oli kaikkien toimintavuosikymmenten aikana antaa lapsille kokonaisvaltainen hoito ja kasvatus, turvallinen kasvuympäristö, hellyyttä ja turvaa.

Kuukauden ilmiö Historiallisella museolla. Kuva Sari Kainulainen.

Lahden kaupunginmuseon kulttuurihistorialliseen kokoelmaan saatiin vuoden 2017 lopussa lahjoitukset, joissa on Lahden pikkulastenkodissa käytettyjä esineitä sekä valokuvakokonaisuus pikkulastenkodin toiminnasta. Kuvassa on Lahden historiallisen museon Kuukauden esine –vitriini kesäkuulta 2018.

Teksti perustuu lastenhoitaja Kirsti Aron ja sosiaalikasvattaja Soile Virtasen haastatteluihin sekä Lahden pikkulastenkodin toimintakertomuksiin.

17.5.2018

Unohdettu kaunotar - Mäntsälän Hietasen kartano

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Hietasen kartanon historia alkaa Kuhlefelt-suvusta. Sen kantaisä oli saksalaisen kultasepän poika Detlof Siwers, joka lähti kotikaupungistaan Osnabrückistä, pestautui sotilaaksi Ruotsin armeijaan ja yleni lopulta everstiluutnantiksi. Rahvaan parista nousseelle saavutus oli merkittävä eikä kovin tavallinen.

Hietasen kartano hallitsee mäellään pohjoismäntsäläläistä viljelysmaisemaa.
Kuva oikean laidan ulkopuolella sijaitsee vanha puisto. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto/Tiina Rekola.

Korkeat upseerit korotettiin yleensä säätyyn, ja kuningatar Kristiina aateloi Siwersin vuonna 1645 nimellä Kuhlefelt. Siwersin lapset käyttivät nimestä muotoa Kugelfelt, ja suvun aatelisvaakunassa onkin kaksi pulskaa tykinkuulaa nimen kunniaksi. Detlof Kuhlefelt sai rälssimaata Savitaipaleelta sekä Inkerinmaalta. Hän palveli sittemmin Pähkinälinnan päällikkönä ja kuoli siellä vuonna 1655. Hänellä oli puolisonsa, kauppiaan lesken Margareta Andersdotterin kanssa kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.

Detlof Siwersin vanhemman pojan kerrotaan olleen mielenvikainen, nuoremman murhaaja. Pojanpojan, Detlof Herman Kuhlefeltin kohtalo oli valoisampi; vuonna 1703 hän nai ratsumestarin tyttären Helena Horn af Rantzienin, jonka suvun kartanot Mäntsälässä, Hautjärvi ja Hermanonkimaa, siirtyivät avioliiton myötä hänen omistukseensa. Kuhlefeltien lähes kaksisataavuotinen kausi Hautjärven kartanossa alkoi.

Kartano oli varaton, vaikka herrasväen sanottiin eläneen raittiina ja Herran pelossa. Miehensä kuoltua Helena-rouva joutui anomaan elatusta kruunulta. Detlof Herman Kuhlefeltin ainoa aikuiseksi elänyt lapsi Georg Reinhold palveli sukunsa perinteiden mukaisesti armeijassa, mutta erosi sieltä vuonna 1748 antautuakseen tilustensa hoitamiselle. Hän perusti Hautjärvelle ensin kotitarvesahan, mutta laajensi sitä liikekumppaneidensa kanssa niin, että laitoksessa oli lopulta kaksi kymmenteräistä raamia. Tavoitteena oli jopa sahapuun vienti.

1700-luku oli suomalaisen puutarha- ja puistokulttuurin yleistymisen aikaa.
Hietasen puistosuunnitelma vaikuttaa olleen varsin kunnianhimoinen tekolampineen
 ja -saarineen. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto / Tiina Rekola.

Georg Reinhold Kuhlefelt jakoi maansa kahdelle pojalleen, Henrik Johanille, joka jäi vanhaan kartanoon, sekä Detlof Gustaville, joka rakennutti Hietasen kartanon. Yksikerroksinen, aluksi suhteellisen vaatimaton päärakennus nousi komealle mäelle viitisen kilometriä vanhasta kartanokeskuksesta etelään. Kartanon nykyisen omistajan tutkimusten mukaan tämä tapahtui 1770-luvun puolivälissä. Muutamaa vuotta myöhemmin rakennusta jatkettiin kummastakin päästään ja siihen lisättiin kuisti. Kartanokeskuksen länsipuoleinen maisemapuisto tekolampineen ja -saarineen pantiin alulle. Detlof Gustav Kuhlefelt lienee ryhtynyt myös polttamaan tervaa, koska alueelta on löytynyt tervanpolttouunin jäännökset. 

Työt keskeytyivät Detlof Gustav Kuhlefeltin kuolemaan 1791. Samalla päättyi Hautjärven sahan toiminta. Vainaja oli vain 48-vuotias, ja kuolinsyyksi ilmoitettiin riutumus. Arvailuksi jää, johtuiko sairaus lapsettomaksi osoittautuneesta avioliitosta. Se oli solmittu samoihin aikoihin kartanon perustamisen kanssa. Viisi vuotta myöhemmin leski luovutti kartanon miehensä sisaren pojalle, vänrikki Karl Reinhold Krakaulle. Tämä oli veloissa ja luopuikin pian Hietasesta. Detlof Gustav Kuhlefeltin veli Henrik Johan osti Hietasen itselleen vuonna 1805 ja yhdisti sen vanhaan Hautjärveen. Hän rakennutti Hautjärvelle uuden päärakennuksen, ja tilan painopiste siirtyi sinne.

Hietasen lyhyt kukoistuskausi oli nyt ohi, vaikka siellä ajoittain asuttiin. Hietanen säilyi Kuhlefelt-suvun omistuksessa vielä vuoteen 1888, jolloin Hautjärven kartano kokonaisuudessaan päätyi pahasti velkaantuneena pois säätyläisomistuksesta.

Hautjärveläisiä lapsia kiertokoulussa Hietasen kartanon kuistin edessä 1900-luvun alussa.
Kuva: Finna/Vihtori Paloniemi/Mäntsälän museotoimi.

Hietanen jäi unohduksiin, eikä sitä kirjattu Mäntsälässä 1900-luvun lopulla laadittuihin rakennusinventointeihinkaan. Päärakennuksessa asuttiin ja sitä korjattiinkin ajoittain, mutta Ruususen kaksisataavuotinen uni päättyi vasta 2013, kun kartanon uusi omistaja aloitti päärakennuksen entistämis- ja korjaustyöt sekä sattumalta löytämänsä maisemapuutarhan raivauksen.

Päärakennuksen katto on nyt korjattu, ja näin on turvattu talon tulevaisuus. Ulkoseinistä hävinnyt rappaus on suunnitteilla palauttaa, samoin eräitä suljettuja ikkuna-aukkoja. Kartanon sisätiloista on paljastunut aarteita: vuosikymmenten aikana kertyneitä tapettikerroksia, joista voi lukea 1800- ja 1900-luvun sisustusmuoteja. Puutarhan tekolampea koristavat jo kaarisillat, ja istutustyöt ovat hyvällä alulla.

Hietasen seinistä löytyy monien aikakausien tyyli-ihanteita ja eri sisustajien mieltymyksiä.
Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto/Tiina Rekola.

Laiminlyöty kaunotar on kohentunut ja elpynyt. Jo vuonna 2015 Hietasen kartano oli valmis liitettäväksi Uudenmaan maakunnallisesti arvokkaiden kohteiden luetteloon.


Lähteet:
Carpelan, Tor 1958. Ättartavlor för de på Finlands riddarhus inskrivna ätterna. Andra bandet H–R. Helsingfors.
Oksanen, Eeva-Liisa 1991. ”Mäntsälän historia Ruotsin vallan aikana”. Mäntsälän historia I. Jyväskylä.
Pylkkänen, Ali 1991. ”Hämeen Jalkaväkirykmentin ja Hämeen–Uudenmaan Ratsuväkirykmentin vuoden 1641 päällystön palvelusura”. Sotahistoriallinen aikakauskirja 10/1991.
Rosenberg, Antti 1993. ”Väestö Suomen sodasta itsenäisyyden ajan alkuun”. Mäntsälän historia II. Jyväskylä.
Suomen kartanot ja suurtilat. Toim. Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander. Helsinki 1939.
Suvanto Seppo & Mäkelä-Alitalo, Anneli 2004. ”Horn”. Suomen kansallisbibliografia 4. Päätoim. Matti Klinge. Hämeenlinna. 
www.hietais.fi
www.runeberg.org. Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden


16.4.2018

Pakolla sotaan?

HANNU TAKALA, tutkimuspäällikkö

Tätä kirjoitettaessa (15.4.2018) on kulunut tasan sata vuotta siitä, kun Punakaartin miehittämässä Lahdessa toteutettiin yleinen liikekannallepano, eli kaikki 16–55 vuotiaat miehet määrättiin Punakaartiin poliittisesta kannasta tai mielipiteestä riippumatta.

Saksalaiset olivat jo tuolloin nousseet maihin Loviisassa ja lähestyivät Lahtea. Tampere oli menetetty ja Länsi-Suomesta lähteneiden punapakolaisten karavaani kulki kaupungin halki kohti itää. Tässä tilanteessa Punakaarti toteutti siis pakko-oton, jolla se täydensi rivejään.

Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Itse kuulun juuri ja juuri siihen ikäryhmään, joka sata vuotta sitten olisi pakolla otettu punakaartiin ja olen monta kertaa miettinyt, mitä itse tai lähipiirini olisi tuolloin miettinyt.

Ensimmäisenä en olisi tietenkään voinut uskoa ilmoitusta todeksi. Kuinka punakaarti voi väkisin ottaa ketään riveihinsä tutkimatta ensi motivaatiota, luotettavuutta tai poliittista kantaa?

Toiseksi olisi mieleeni tullut punakaartin epätoivo, jos se ei enää saa sotilaita muuten kuin pakottamalla. Toisaalta mieleeni olisi muistunut, että olivathan valkoiset jo toteuttaneet yleisen asevelvollisuuden valloittamillaan alueilla, joten ei tilanne Lahdessa olisikaan niin ennen kuulumaton. Vanha sanonta siitä, että ”kenellä vielä voi suussa sulaa” kelpaa sotimaan, näyttäisi siis pitävän paikkansa.

Kolmanneksi olisin miettinyt itseni ja läheisteni tilannetta. Mitä minulle kävisi: kuolisinko vai selviäisinkö sodasta hengissä? Jos joutuisiin valkoisten vangiksi, mitä minulle, pako-otetulle silloin tapahtuisi? Jos punaiset sittenkin voittaisivat, mitä sitten tapahtuisi? Vai joutuisinko muiden pakolaisten mukana Venäjälle, ja mitä siellä tapahtuisi? Mitä omaiseni ja läheiseni tekisivät ja miltä kohtaloni heistä tuntuisi?

Pää täynnä sekavia ajatuksia ja sydän kylmänä olisin siis sata vuotta sitten tuijottanut lyhtypylvääseen kiinnitettyä määräystä, tietämättä mitä on tulossa.

Pakko-oton jälkeen tapahtumat etenivät Lahden seudulla nopeasti. Saksalaiset valtasivat Orimattilan Pennalan 18.4. ja Lahden 19.–20.4. Seuraavat kymmenen päivää taistelut riehuivat Lahden länsipuolen harjukukkuloilla, kunnes punaiset antautuivat vapun päivänä.

Lahtelaiset punakaartilaiset, myös pakolla värvätyt, pakenivat sodan loppuvaiheessa suureksi osaksi Kaakkois-Suomeen, jossa tulivat vangituiksi. Sodan päätyttyä Hennalan kasarmeille koottiin yli 10 000 punavankia epäinhimillisiin oloihin. Hennala suljettiin syksyllä 1919, jolloin viimeinen konkreettinen muisto sodasta katosi Lahdesta. Sadan vuoden jälkeen sodasta muistuttavat kaupunkikuvassa muutamat sota-aikaiset rakennukset, muistomerkit ja patsaat, haudat sekä taistelupaikkojen poterot ja juoksuhaudat. Niihin tutustumalla on yhä mahdollista kosketus sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Lahden museot toteuttaa 16.–26.4.2018 sisällissodan muistoviikot, joiden aikana on useita luentoja sekä opastettuja kävelyjä. Ohjelmaan voit tutustua Lahden museoiden sivuilla.

22.3.2018

Pakinaa turhuudesta

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää” -kiinalainen sanalasku.

Florencia that flower shopin ja Jatta Lavin Lahden
taidemuseon Simberg-saliin luoma puutarha.
Kuva Tiina Rekola/Lahden museot

Avasimme Lahden taidemuseossa 15.2.2018 Hymyilevä Kuolema -näyttelyn, jossa suurta teemaa lähestytään Meksikon designmuseon eli MUMEDI:n julisteiden, suomalaisen nykytaiteen ja Hugo Simbergin piirustusten välityksellä.

Hugo Simberg, Kuoleman puutarha, piirustus. 
Lahden taidemuseo / Suomen Taidepiirtäjäin Liiton kokoelma. 
Kuva Tiina Rekola/Lahden museot.

Näyttely vie ajatukset elämän rajallisuuteen ja ajankuluun. Niistä kertovat erityisesti Annika Dahlstenin Vanitas-sarjan valokuvat ja samaa teemaa kauniisti elävöittävä animaatio nimeltä Yöperhonen.

Simbergin Kuoleman puutarhasta taas siirryn tässä pakinassa omien ajatusteni pihapiiriin. Noudatan Voltairen aikoinaan teoksensa Candide viimeisiksi sanoiksi kirjoittamaa kehotusta: ”Meidän tulee viljellä puutarhaamme”.

Annika Dahlsten, Yöperhonen, 2015.
Kuva Annika Dahlsten.

Candide oli vankkumaton optimisti, jonka avosydämistä ja vilpitöntä mieltä ironian mestari Voltaire koetteli tarinan edetessä. Hänelle vastakohtaista näkemystä edustaa Raamatun Sananlaskujen Saarnaaja, jonka latinankielisistä sanoista vanitas-teokset ovat saaneet nimensä: ”Vanitas vanitatum et omnia vanitas”, ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” 

Vanitas-maalaukset eli kaiken loppumisesta ja maallisen mammonan keräämisen turhuudesta muistuttavat asetelmat olivat suuressa suosiossa 1600-luvun Alankomaissa. Niiden kuva-aiheisiin kuuluivat pääkallojen, ajanosoittimien ja sammuneiden kynttilöiden lisäksi muun muassa lahoamisvaiheensa alkuun siirtyneet hedelmät ja lakastuvat kukat.

Tämä tuo mieleeni taidehistoriasta useita teoksia, joissa ihmisen elämänkaarta kuvataan vuodenaikasymboliikalla. Kevät edustaa nuoruutta, syksy vanhuutta. Symboleihin sisältyvät luonnonilmiöt ovat tuttuja pihani puutarhatöistä, ja vanitas-maalausten lahoavat hedelmät ja kukat löydän helposti omasta kompostistani. Komposti-sanan alkuperä, latinan verbi componere viittaa asioiden yhdistämiseen, yhteen asettamiseen. Sama sana on kuvataiteen kompositio-termin taustalla. Kompositio tarkoittaa sommittelua, teoksen elementtien yhdistämistä kokonaisuudeksi esimerkiksi asetelmissa, joita vanitas-teokset ovat.

Asetelma Hymyilevä kuolema -näyttelyssä olevasta Tapani Kokon
veistoskokonaisuudesta. Kuva Tuija Vertainen/Lahden museot.

Puutarhan kompostin pyörittäminen ei ole turhuutta, sillä se muodostaa maaperää uudelle elämälle. Ellei vehnänjyvä, kaupan basilikapuskan kanta tai banaaninkuori kuole, ei uusiakaan tule. Kukan kuolema ei kompostin uumenissa ole kaiken loppu, kuten lineaarisesti ajatellaan, vaan vaihe kiertokulussa. Kompostia möyhiessäni näen miten maailma pyörii. Sittenkin.

Vuodenaikojen mukaan vaihtuvien pihatöiden selvin vanitas-asia ovat mielestäni lumityöt. Onko mitään turhauttavampaa kuin puskea otsansa hiessä penkkaa ylös ainetta, joka tänään tukkii kulkureitit ja ajotiet, mutta joka parin kuukauden päästä sulaa kokonaan pois? Mielestäni tehtävä on kaikella kunnioituksella vielä turhempi kuin Sisyfoksen kohtalokseen saama askare. Ensinnäkin hän joutui puskemaan kivenmurikkaansa ihan syystä. Hänen ikuisuusprojektinsa oli rangaistus siitä, että hän oli kuningas, joka petkutti kuolemaa. Toiseksi hänen mäen harjalle työntämänsä mötikkä, joka toki raivostuttavasti vieri aina rinnettä alas odottamaan uutta matkaa takaisin mäelle, säilyi kuitenkin kivenä, konkreettisena haasteena ja voiman mittana. Sen sijaan selät märkinä ja täysin ilman omaa syytään suomalaiset kolaavat, auraavat, lapioivat ja työntävät talvisin miljoonia kiloja lunta, joka – vanitas vanitatum – kevätauringon ilmestyessä vain haihtuu ilmaan. Sisufokset. 

A la Muerte con una sonrisa -katselmuksen juliste Lahden taidemuseon näyttelyssä,
tekijä Olivia Filburn, Yhdysvallat, 2017.


1.3.2018

Hiihtoa ja politiikkaa noin sata vuotta sitten

SUVI KUISMA, tutkija Hiihtomuseo

Urheilu ja politiikka ovat kulkeneet käsi kädessä kautta vuosikymmenten. Etelä-Koreassa kuluvana talvena järjestetyt Pyeongchangin talviolympialaiset ovat saaneet sotaisan Pohjois-Korean markkinoimaan itseään positiivisesti kisoissa. Kisojen avajaisissa Koreat marssivat yhdessä vuosikymmenien tauon jälkeen. Venäjän valtiollisen dopingtoiminnan harjoittamisen vuoksi Venäjän valtio on suljettu Pyeongchangin talviolympialaisista pois. Tämän venäläiset saattavat kokea poliittisena toimenpiteenä.

Onko hiihtourheilu ollut vapaata politiikasta Suomessa? 1800-luvun lopulta vuoteen 1917 ei ollut tarvetta politikoinnille urheilun puolella, vaikkakin ihmiset olivat tuolloin erittäin aktiivisia poliittisesti. Millaisia hiihtokisoja järjestettiin Suomessa 1910-luvulla? Hiihtokilpailut hiihdettiin tasamaalla eli jäällä ja pelloilla. Merkittävimmät kisat Suomessa olivat vuonna 1889 aloitetut Oulun hiihdot. Päämatka oli 30 km. Naiset pääsivät mukaan 5 km:n matkalla vasta vuonna 1922. Suomen mestaruuskisat aloitettiin miesten 30 km:n matkalla 1909 ja naisten kilpailut alkoivat 5 km:n kisalla 1911.

Naishiihtäjiä hiihtokilpailussa Tampereen Kalevassa Hippoksen raviradalla 1914.
Kuvaaja I.V. Arranmaa/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto

Ketkä osallistuivat hiihtokilpailuihin noin sata vuotta sitten? Suomessa asuttiin 1900-luvun alussa pääasiassa maaseudulla ja sieltä hiihtäjätkin pääosin tulivat.  Metsätyöt ja raskaat maataloustyöt olivat aikanaan parasta harjoitusta hiihtämisen lisäksi aktiivisille hiihtokilpailuihin osallistujille. Kilpailijoiden taustat vaihtelivat työväestä talollisen lapsiin. Pääasiassa miehet hiihtivät kilpaa, mutta naisten 5 km:n hiihtokilpailu kuului yleisesti eri hiihtokisojen ohjelmaan. Kansainvälisesti Suomi oli edelläkävijä Ruotsin rinnalla naisten maastohiihtokilpailuissa.

Parhaat hiihtäjät tulivat yleensä suksiseppien perheistä. Eri puolella Suomea tehtiin suksipajoissa omia malleja kotiteollisena aikakautena 1900-luvun alussa. Osa suksisepistä lähti laajentamaan ja koneellistamaan tuotantoaan 1920- ja 1930-luvulla. Millaisia sitten olivat hiihtovarusteet 1910-luvulla? Sukset olivat pitkiä, kokopuisia, koivuisia ja tervattuja suksia. Sauvat olivat puisia ja pitkiä, bamburuoko materiaalina alkoi yleistyä 1900-luvun alussa. Kajaanilaiset ja haapavetiset sukset olivat tasamaahiihdon alkuvaiheessa parhaimpina pidettyjä kilpasuksia. Myöhemmin kymenlaaksolaiset suksisepät nousivat esille, kun Ihanne-suksimallista tuli suosittu. Sarka- tai muut villakankaiset hiihtohousut ja naisilla hameet sekä villapuserot olivat tyypillisiä hiihtovaatteita. Leudommalla talvisäällä myös flanellialusasut toimivat hiihtopukuina.

Viipurin suksimiesten seuran antama kunniakirja kolmanneksi parhaista suksista suksinäyttelyssä Viipurissa 1910. Hiihtomuseon kokoelma. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Murtomaalle mäkisiin maastoihin nykyaikaisiin kisoihin siirryttiin Suomessa erityisesti Salpausselän hiihtojen eli kisojen myötä 1920-luvulla, mutta ensimmäiset murtomaahiihtokilpailut järjestettiin Puijolla 1916. Salpausselän maasto oli ihanteellinen murtomaahiihdolle vaativine nousuineen ja laskuineen. Näin saatiin norjalaisetkin kisoihin mukaan, kun laduilla oli tarpeeksi korkeuseroja. Norja toimi esikuvana tuolloin kaikkien hiihtokilpalajien kehittämisessä ja jo vuonna 1892 aloitetut Holmenkollenin kisat olivat esikuva Pohjoismaissa ja muuallakin hiihtävässä maailmassa.

Suomen urheilun isää Lauri ”Tahko” Pihkalaa voidaan pitää myös Salpausselän kisojen isänä. Hänen sekä Lahden päättäjien ansiosta kisat saatiin Lahteen 1923. Pihkala oli urheilun propagoija, joka toimi myös erittäin aktiivisesti sekä suojeluskuntien perustamisessa että sisällissodassa. Tammikuussa 1918 Pihkala avusti Itä-Hämeen valkoisten joukkojen johtajaa majuri Hans Kalmia propagandatoiminnassa. Hän laati lentolehtisiä, joita hiihtopartiot kävivät levittämässä punaisten puolelle. Pihkala osallistui myös taisteluihin.

Hiihtomuseon Hiihdon henkeä –perusnäyttelystä löytyy hiihtäjähahmo 1920-luvulta, Salpausselän kisojen alkuvuosilta. Naamari kertoo siitä, ettei pakkasrajoja tunnettu. Kisa järjestettiin, oli pakkasta kuinka paljon tahansa. Hiihtäjä Tapani Nikun varusteita.
Kuva Tiia Tiainen/Lahden museot. 

Sisällissota 1918 repi kahtia suomalaisen urheilun ja kilpahiihdon.  Urheilu jakaantui ns. porvarillisiin (SVUL) ja työväen urheiluseuroihin (TUL) sodan jälkeen. Nykyisin ei enää muisteta, että Salpausselän kisatkin alkoivat valkoisen puolen ja SVUL:n urheilijoiden kisoina. Salpausselän kisoihin tai edes Suomen mestaruuskilpailuihin TUL:n alaiset työväen urheiluseurojen urheilijat eivät saaneet osallistua ennen vuotta 1939.

Myös olympialaiset olivat jakaantuneet 1920- ja 1930-luvulla. Työväenurheiluseurojen urheilijoita ei valittu olympialaisiin edustamaan Suomea. Joku urheilija saattoi vaihtaa seuraa TUL:n alaisista SVUL:n alaisiin. Työväen urheilijat osallistuivat työväen omiin olympialaisiin.  Suomalaisten urheilijoiden menestys oli niissä kisoissa loistava, kun esimerkiksi Schreiberhaun talvikisoissa 1925 TUL:n suomalaiset miehet valtasivat kuusi ensimmäistä sijaa sekä 15 että 30 kilometrin hiihdossa. Myös naisten hiihtolajit olivat mukana näissä työläisten olympialaisissa jo 1920-luvulla, kun naisten maastohiihto tuli varsinaisesti olympialajiksi vasta Oslon 1952 talvikisoissa.

Lähteet: 
Hentilä, Seppo 2010: Siniristilippu punaisissa olympialaisissa. Esitelmä XI Suomalaisilla historiapäivillä 
Lahdessa 13.2.2010. 
Eljanko, Harri – Kirjavainen, Jussi 1969:  Suomen hiihdon historia 1886-1968. Porvoo.
Jussila, Pentti 1998: Suomen hiihto. Keuruu.
Kuisma, Suvi 2008: Kevyesti mutta voimalla: naisten hiihto Salpausselän kisoissa 1923-1952. SUHS vuosikirja 2008.
Seppälä, Raimo 1982: Tahko. Otava.