Hyvyyttä ja totuutta etsimässä – Uuno Alangon syntymästä 140 vuotta

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Uno Alanco, vuodesta 1925 Uuno Alanko, oli insinööri, arkkitehti ja taidemaalari, jonka elämäntyön eri puolet kytkeytyvät voimakkaasti Lahteen. Hän teki monivaiheisen ja pitkän uran taiteilijana ja opettajana. Alanco oli myös muovaamassa nuoren Suomen tasavallan taide-elämää ja koulutuspolitiikkaa.

Alanko syntyi Mäntsälässä 12.10.1878, mutta perhe muutti Lahteen isän Isac Alancon ryhtyessä johtamaan Pallaksen rullatehdasta Jalkarannassa. Isän toivomuksesta poika hakeutui aikanaan Polyteekkiin insinöörioppiin ottaakseen sitten yrityksen johdon itselleen. Piirtäessään eräänä päivänä kiertokankea Alanco lumoutui sen täydellisestä muodosta. Hän kertoo eläneensä silloin kauneuden määritelmän: se muoto on kaunein, joka parhaiten vastaa tarkoitustaan. Alanco valmistui insinööriksi vuonna 1901, mutta päätti jatkaa opiskeluaan arkkitehtiosastolla tutkiakseen kauneuden olemusta. Neljä vuotta myöhemmin hän valmistui arkkitehdiksi.

Suoritettuaan arkkitehdin tutkinnon Alanco halusi täyttää velvollisuutensa ja isänsä toiveen. Hän tuli Pallaksen tehtaan palvelukseen Lahteen. Keväällä 1906 hänen elämänsä sai uuden suunnan. Alanco oli kävelemässä tehtaalleen, kun hän näki työntekijöidensä kulkevan päivällistunnille. Luonnon kauneus ja auringonpaiste täyttivät Alancon onnella, mutta havaitessaan apaattiset työläiset hän käsitti näiden olevan raskaan palkkatyön orjia. Siitä paikasta hän päätti luopua tehdastyöstään ja antautua kokonaan taiteelle. Alanco lähti Pariisiin opiskellakseen piirustusta ja maalausta. Pian hänen oli kuitenkin palattava Lahteen perhehuolien takia.

Lahdessa Alanco tapasi kauppiaan, joka pyysi häntä suunnittelemaan itselleen talon. Pyyntöä seurasi toinen, ja pian Alanco perusti arkkitehtitoimiston, jonka tuotolla hän arveli saavansa rahoitetuksi taideopintonsa Pariisissa. Yritys toimi syksyyn 1910, ensin Pallaksen rullatehtaan yhteydessä, sitten Torikadulla. Toimisto menestyi, ja ajoittain Alanco palkkasi sinne myös avustajia.

Sairaalasuunnittelu vaati arkkitehdilta 1900-luvun alun lääketieteen nopean kehityksen, kuten  tekniikan, hygienian ja tehokkuuden lisääntymisen ymmärtämistä. Lahden kunnallissairaalaa pidettiin syntyaikanaan 1910-luvun alussa yhtenä maamme nykyaikaisimmista maaseutusairaaloista.
Takana tohtori Zweygbergin lapsenpäästölaitos.
Kuva: V. A. Rautell / Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Alanco oli ensimmäinen Lahdessa asunut ja toimistoa pitänyt arkkitehti. Hänellä oli suuri merkitys arkkitehdin ammatin ja rakentamisen laadun istuttamisessa vasta kaupunkistatuksen saaneelle paikkakunnalle. Kahden ja puolen vuoden aikana Alanco suunnitteli Lahteen toistakymmentä rakennusta, muun muassa kunnallissairaalan rakennukset Sairaalanmäelle, tohtori von Zweygbergin lapsenpäästölaitoksen kunnallissairaalan viereen, kansanopiston itäisen siiven, Vuorikadun koulun lisärakennuksen, Anttilanmäen ja Niemen koulut, Vuorikadun ja Rautatienkadun kulman asuinkerrostalon, Myllysaaren purjehduspaviljongin sekä joukon yksityistaloja, kaikki pelkistettyyn myöhäisjugendin henkeen. Monet hänen töistään on purettu, mutta joitakin, kuten lapsenpäästölaitos, koulurakennukset, asuinkerrostalo ja purjehduspaviljonki, on jäljellä, tosin muuttuneina.

Myllysaaren purjehduspaviljonki on Suomen vanhimpia, ellei vanhin säilynyt järvipaviljonki. Sen rakennuttamisessa olivat aikanaan mukana lahtelaiset silmäätekevät, muun muassa pankinjohtaja Johan Kemp, Uno Alancon lanko.
Kuva: Elon valokuvaamo / Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

”Mutta koko ajan painoi tyytymättömyys sieluani”, kirjoitti Alanco julkaisemattomissa muistelmissaan. Rakennustyömaiden riidat masensivat herkkää arkkitehtia. Venäläisten tarjotessa hänelle uuden Hennalan varuskunnan suunnittelutehtävää Alanco kieltäytyi omantunnon syistä. Hän kertoo aavistaneensa venäläisten aikeet, eikä halunnut auttaa niiden toteuttamisessa. Samalla hän hylkäsi rahakkaan tulevaisuuden. Alancoa poltti taide. Syksyllä 1910 hän palasi Pariisiin.

Matka kesti neljä vuotta. Alanco kertoo joutuneensa keskelle ismejä. Paul Cézannen taide tarjosi huimia oivalluksia. Abstraktiokin kiinnosti Alancoa, mutta sellaiseen kykenivät hänen mielestään vain nerot. Henri Matissen Alanco sen sijaan tuomitsi humpuukimaakariksi.

Alanco sai Pariisissa opetusta kaikkiaan kahdeltatoista taiteilijalta, joukossa Paul Sérusier ja André Lhote, jota Alanco piti parhaana kaikista, älykkäänä taiteilijana ja hyvänä ihmisenä. Lhoten ohella Alanco katsoi oppineensa eniten Pariisissa näkemistään egyptiläisistä veistoksista, keskiajan primitivisteiltä ja Cézannelta. Tämän matkan seurauksena Alangosta tuli ensimmäisiä suomalaisia kubisteja. Lahden taidemuseon kokoelmissa on kaksi työtä tältä kaudelta. Kubismin opit tuntuivat kuitenkin teoreettisilta ja kylmiltä, ja Alanco palasi intiimiin realismiin, erityisesti luontonäkymiin. Tämäkin vaihe on edustettuna museossa ja myös Mäntsälän, synnyinpaikkakunnan, taidekokoelmissa.

Uno Alancon maalaus Kaksi tyttöä on vuodelta 1914,
ajalta, jolloin taiteilija teki kubistisia kokeiluja Ranskassa.
Teos kuuluu Lahden taidemuseon kokoelmiin.
Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto / Tiina Rekola.

Taiteen ohessa Alanco tutkiskeli myös pariisilaiselämää. Ihmisarka, hermoherkkä, uskonnollisuuteen taipuvainen taiteilija tunsi suurta inhoa ja surua sen varjopuolet nähdessään. Vuonna 1919 hänen elämäntiensä sai jälleen uuden käänteen, hän tutustui serkkuunsa Martta Haapalaan. Lyhyen tuttavuuden jälkeen pari avioitui, ja vaimosta tuli taiteilijan tasapainottaja ja suuri tuki.

Alanko oli paitsi taiteilija, myös pitkäaikainen ja vaikutusvaltainen opettaja. Hän jakoi taitojaan aluksi ilmaiseksi perustamassaan vapaassa taidekoulussa, myöhemmin hän opetti nykyisissä Kuvataideakatemiassa ja Aalto-yliopistossa. Alankon näkemystä taiteesta ja elämästä sävyttivät Lahden vuosina herännyt sosiaalinen omatunto, tolstoilaisuus, vakaumuksellinen hyvän puolustaminen ja taiteen universaalit lait.

Lähteet:

Lahden kaupunginmuseo, Kulttuuriympäristöyksikön arkisto, Uno Alancon arkisto

Niskanen, Riitta 2012. ”Kaupunki syntyy – lahtelaista jugendia”. Kuusenoksa ja lukinlanka. Sata vuotta jugendtunnelmaa. Helsinki.   

Reitala, Aimo 2003. ”Uuno Alanko”. Suomen kansallisbiografia 1. Helsinki.

Poimintoja Urajärven kartanon Lilly von Heidemanin matkapäiväkirjoista

HENNA MERO, museoharjoittelija

Kiinnostuin ensimmäisen kerran Urajärven kartanosta ja sen historiasta jo pikkutyttönä. Muistan elävästi, kuinka osallistuin isovanhempieni kanssa opastetulle museokierrokselle ja kuinka kartanon asukkaiden paikoin hurjatkin kohtalot herättivät mielenkiintoni. Toki myös kartanon kummitustarinat jäivät nuoren tytön mieleen. Kukapa ei kummituksista innostuisi!

Myöhemmällä iällä sain mahdollisuuden tutustua itse lukuisiin muihin Urajärven kartanon tarinoihin opiskelujeni myötä. Kirjoitin myös Pro -gradu-tutkielmani Urajärven kartanon aatelisnaisesta Lilly von Heidemanista (1849–1917). Kartanon historia herää toden teolla henkiin, kun saa itse lukea, tutkia ja ihmetellä sen asukkaiden jälkeensä jättämää aineistoa.

Gradussani tutkin Lillyn elämänpiiriä, maailmankuvaa sekä identiteettejä. Tutkimustyötä varten kävin läpi Lillyn puheita, kirjeenvaihtoa ja keskeneräisiä muistelmia. Tutkin myös hänen matkapäiväkirjojaan ulkomaanmatkoilta. Matkapäiväkirjat osoittautuivat lopulta niin kiinnostaviksi, että ne nousivat tutkielmani keskiöön. Lillyn matkoista ja päiväkirjoista riittäisi niin paljon kerrottavaa, että aikaa siihen kuluisi helposti päivä jos toinenkin.

Mutta kuka sitten on tämä aatelisnainen kiinnostavien matkapäiväkirjojen takana?

Axelina Fredrika Amalia, eli Lilly von Heideman syntyi Urajärven kartanolla vuonna 1849. Hän oli yhteiskunnallisesti valveutunut naisasianainen sekä raittiusliikkeen ja lastenkasvatuksen puolestapuhuja. Hän eli Urajärven kartanolla kaksi vuotta nuoremman veljensä Hugon (1851–1915) kanssa koko elämänsä. Molemmat sisarukset pysyivät naimattomina ja he asuivat toisistaan erillään ainoastaan opiskeluaikoinaan. Luonnollisesti sisarukset myös matkustivat yhdessä.

Lilly von Heideman.
Kuva Museovirasto, Suomen Kansallismuseo,
Urajärven kartanon arkisto.

Museoviraston Urajärven kartanoa koskevasta aineistosta löytyy kolme Lilly von Heidemanin kirjoittamaa matkapäiväkirjaa. Kaksi niistä on kirjoitettu Euroopan matkoilta ja kolmas päiväkirja on peräisin Lähi-itään suuntautuneelta matkalta.

Ensimmäinen matkapäiväkirja on vuodelta 1901, jolloin sisarukset matkustivat junalla Pietariin, siitä edelleen Berliiniin, Dresdenistä Wieniin ja lopulta Italiaan saakka. Vuonna 1904 sisarukset lähtivät uudemman kerran matkalle Eurooppaan. Tällä kertaa reitti kulki Helsingistä vesiteitse Tallinnaan, josta he siirtyivät pikaisesti Szczecinin kautta Berliiniin ja Dresdeniin. Vuonna 1907 he tekivät kaikista pisimmän ulkomaanmatkansa, joka ylettyi aina Egyptiin ja Palestiinaan asti.

Ulkomaanmatkoja on ollut enemmänkin, mutta vain näistä matkoista on säilynyt Lillyn kirjoittamia matkapäiväkirjoja. Päiväkirjojen käsiala on paikoitellen yliviivattua ja suttuista lyijykynäjälkeä, mikä kertoo siitä, että päiväkirjaa on kirjoitettu ”tien päällä”. Matkapäiväkirja toimi Lillyllä dokumentoinnin välineenä, jotta hän itse muistaisi tapahtumat, ja voisi kertoa niistä myöhemmin myös muille.

Päiväkirjat ovat hyvin erilaiset johtuen matkakohteiden erilaisuudesta. Yksi Lähi-idän matkakohteista oli Egypti. Maa oli tuolloin läntisten maiden silmin miltei kehitysmaa, mutta sen tuhansia vuosia vanha historia veti eurooppalaisia puoleensa. Eurooppaan suuntautuneiden matkojen osalta Saksan keisarikunta sen sijaan edusti kulttuurin kehtoa ja edistystä, ja täten vierailut museoissa ja puistoissa olivat matkan suurinta antia.

Tämä yksinäisyyden ja kaipuun tunne kasvoi vain lisää kun Hugo, lähestyessämme Lahtea, sanoi: ”Nyt olemme sopivan lähellä kotia”. Koti – nyt ymmärsin ensinnäkin kuinka rakas se minulle oli, kuinka kaikki sen osat olivat kasvaneet sydämeeni – pienet koiratkin, jotka surusilmin katselivat pakattuja matkalaukkuja. ’Juuresi ovat siellä missä kehtosi on’ – 

Näin Lilly kuvailee vuoden 1901 matkapäiväkirjan alussa matkalle lähdön tuskaa ja alkavaa koti-ikävää. Monet nähtävyydet odottivat heitä Euroopassa, mutta lähtö tuntui haikealta, sillä he tulisivat olemaan monta viikkoa poissa kotoa.

Ulkomailla koti-ikävä väistyi kuitenkin hetkeksi, sillä nähtävää ja koettavaa riitti paljon. Berliiniin saapuessaan von Heidemanit majoittuivat Hotelli Kronprinziin, joka oli Lillyn mukaan erityisen hieno ja miellyttävä hotelli. Sisarukset aloittivat kaupungissa myös museokierrokset, joiden kohteena olivat muun muassa Altes- ja Neus museum. Matkan varrella ihastusta osakseen saivat erityisesti taulut ”Filip II valtaistuimellaan” sekä ”Jeesus parantaa sairaan lapsen”. Sisarukset matkustivat myös Dresdeniin, jossa Lilly näki Sikstuksen Madonnan:

Nyt saan nähdä paljon puhutun ja ihaillun Sixt. Madonnan. Minun täytyy tunnustaa, että kopiot eivät pysty kuvaamaan hänen ”taivaallista kauneuttaan”. […] Kaunis hän on, todella kaunis […] mutta mitään taivaallista kuningatarta en hänessä näe.

Museoiden lisäksi he kävivät Dresdenissä renessanssiajan linnassa, barokkityylisessä katolisessa kirkossa, sekä Sofian kirkossa, joista jälkimmäisen goottilainen torni teki suuren vaikutuksen Lillyyn. Monet historialliset kohteet kertovat sisarusten kiinnostuksesta historiaa sekä arkkitehtuuria kohtaan. Päiväkirjoista välittyy kuva Lillystä kultturellina ja ympäristöstään kiinnostuneena matkaajana.

Vuonna 1904 sisarukset suuntasivat jälleen Saksan keisarikuntaan. Kohteeksi valikoituivat muun muassa kolme vuotta aikaisemmin hyviksi todetut museot:

[…] lähdimme Altes Museumiin […] täällä näimme harvinaisen kauniin ja miellyttävän nuoren neidon, jonka hiusletti ylettyi polviin saakka! Hugo ihastui heti niin valtavasti, että me seurasimme tyttöä salista saliin. 

Sisarukset kävivät jälleen myös Neues Museumissa, jossa Hugo pääsi ihailemaan naiskauneutta, tosin tällä kertaa taulun muodossa:

[…] siellä Hugo vielä kerran sai riemun nähdä hänen kauniin punaisensa / nuori nainen oli nimittäin pukeutunut punaiseen / ja minä sain tarkastella suosikkejani: ”Kristus parantaa sairaan lapsen” ja suuri taulu Filip II:sta tuolillaan.

He tutustuivat arvatenkin myös uusiin kohteisiin, kuten Körnerin museoon Dresdenissä. Lilly mainitsee Theodor Körnerin olleen hänen nuoruutensa suosikkirunoilija: Ihailin häntä valtavasti runoilijana sekä ihmisenä. Hänen ennenaikainen kuolemansa isänmaan puolesta heitti hänen päälleen romanttisen hohteen. Lilly mainitsee Hugon jopa saaneen näppäillä muutaman soinnun hänen pianollaan. Wienissä sisarukset kävivät Kapusiinikirkossa ihastelemassa Maria Theresian ja hänen puolisonsa sarkofageja ja Salzburgiin suunnatessaan he tutustuivat Mozartin synnyinkotiin.

Vuonna 1907 sisarukset lähtivät pisimmälle matkalleen, joka vei heidät aina Lähi-itään saakka. He matkustivat Kööpenhaminalaisen Réen matkatoimiston mukana. Matkan aikana kirjoittamassaan matkapäiväkirjassa Lilly tuo erityisesti esiin yhteiskunnan epäkohtia, kuten köyhyyden ja naisten huonon aseman:

[…] Siellä ajelee hunnutettuja naisia aasin vetämissä rattaissa. Noiden pitkien rattaiden vierellä kulkee mies haaremiaan vartioiden. Mutta antaahan hän sentään silloin tällöin Herramme ilman ja tuulen leyhytellä naisparkoja. Muuan tuollainen haaremiaan kuljettava nauroi täydestä sydämestä, kun näki millä mielenkiinnolla katselimme hänen aarteenkärräystään.

Turistivalokuva Egyptistä.
Lilly istuu kuvan oikeassa reunassa aasin selässä, Hugo keskellä kamelin selässä.
Kuva Museovirasto, Suomen Kansallismuseo, Urajärven kartanon arkisto.

Egypti oli hyvin erilainen maa, kuin missä sisarukset olivat aiemmin matkustaneet. Heidän matkansa olivat aiemmin suuntautuneet pääasiallisesti Eurooppaan, eivätkä he tätä ennen olleet käyneet kertaakaan Lähi-idässä. Matkapäiväkirjasta voi huomata, kuinka hurjalta ympäröivä maailma saattoi turistin silmissä näyttää. Lilly korostaa oppaan läsnäolon merkitystä kuvaillessaan liikkumista pienessä kylässä: Oppaani piti minusta koko ajan huolta yrittäen parhaansa mukaan pysyttää loitommalla mies-, vaimo- ja lapsijoukon, joka kirkuen ja huutaen seurasi minua.

Matkan painopiste oli nähtävyyksissä sekä uskonnollisissa ja historiallisissa kohteissa. Sisarukset näkivät pyramideja, kuninkaiden laakson sekä esimerkiksi Luxorin temppelin, joista erityisesti jälkimmäinen teki Lillyyn suuren vaikutuksen: Illalla menimme katsomaan Luxorin temppeliä kuutamossa. Se oli komeinta ja mystisintä mitä koskaan olen nähnyt. Päiväkirjan mukaan he kävivät myös museossa, jossa he näkivät kastelulaitosten pienoismalleja.

Vaikka pitkä ulkomaanmatka aiheutti koti-ikävää, tuntui kotiin lähtö kuitenkin haikealta: Tämän kaiken jättää nyt hienoisella kaipauksella. Ja sitten nuo viihtyisät illat herrojen laulaessa. Harvoin, tuskin koskaan ennen olivat gluntit, ”Suomen laulu”, ”Rauhaisana järvi päilyy” ja ”Tuoll’ on mun kultani” kaikuneet Niilinhöyryn kannelta. 

Eurooppa ja Lähi-itä tarjosivat sisaruksille hienoja elämyksiä, mutta kotimaa pysyi kuitenkin aina tärkeimpänä. Tämän osoittaa myös seuraava lainaus:

Pimenee, tähdet loistavat Niilin yllä. Niiden mukana lähetin terveiset pieneen, nyt kinosten peitossa olevaan kotimaahan. Pian hohtavat siellä tuhannet timantit maaliskuisilla hangilla ensimmäisinä merkkeinä raikkaasta vihreydestä joka sinne saapuu. Suomen kevättä en tahtoisi vaihtaa koko etelän loistoon.

Urajärven kartanon vieraita puutarhaan kokoontuneina vuonna 1909.
Istumassa kolmas vasemmalta Lilly von Heideman, vieressä oikealla Hjalmar Frey,
hänen vieressään Hugo von Heideman. 
Kuva Edward Weidenbrück/Museovirasto, Suomen Kansallismuseo, Urajärven kartanon arkisto.

"Sain kylmän sellin sekä kalterit" - lahtelaisten vankiloiden historiaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahtelaiset ovat aika ajoin keränneet mainetta huonolla elämällään. Varsinkin 1800-luvun loppupuolen nopeasti kasvava taajama ruokki sosiaalisia ongelmia ja juurettomuuden aiheuttamia järjestyshäiriöitä. Meno yltyi välillä niin villiksi, että kruununvouti katsoi välttämättömäksi kutsua kasakat pitämään järjestystä yllä. Hokmannin tippa haisi ja puukko heilui erityisesti markkina-aikaan. ”Siellä saa usein nähdä, kuinka kasakat raastavat juopuneita äsken rakennettuun putkaan, joka ei ole mikään hauska katseltava”, kirjoitti paikallinen sanomalehti vuonna 1879.

Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Putka sijaitsi nykyisellä Alatorilla, Rauhankadun varressa. Mitään muuta Alatorilla ei silloin ollutkaan, vaan arestihuone seisoi yksinään savisella aukealla. Kun rakennusta muutama vuosi myöhemmin korjattiin, siitä tehtiin palovakuutushakemus. Asiakirjasta käy ilmi, että puinen arestihuone käsitti kolme selliä, kaksi kamaria kyökkeineen, ruokasäiliön sekä kyljessään olevan ulkorakennuksen, joka sisälsi kaluvajan, puuliiterin ja puuseen.

Kauppalassa toimi aluksi yksi poliisi, Alfred Fernelius nimeltään, pystyväksi mainittu ammattimies. Ferneliuksen jälkeen poliisiksi tuli puutarhurin tointakin kauppalassa hoitanut nahkurimestari Henrik Rautell, jonka silmien kerrottiin kiinnittyneen huligaaneihin kuin kotkan silmät saaliiseensa.

Kun kaupungintalo valmistui vuonna 1912, keskitettiin kaupungin julkiset toimet sinne. Vanha arestihuone purettiin. Vankila sijoitettiin kaupungintalon pohjakerrokseen yhdessä kirjaston, lukusalin ja palokunnan kanssa. Kaupungintalossa työskenteli myös raastuvanoikeus, joten poliisikamari oli luontevassa yhteydessään.

Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Ahtaat sellit oli varustettu pienen pienillä ikkunoilla, joista ei juuri liene päivä sisään paistanut. Kaupungintalon ulkoasuun ne sen sijaan antoivat oivallisen rakennustaiteellisen lisän: arkkitehti Eliel Saarinen suunnitteli korkean graniittimuurin kapeine holvi-ikkunoineen linnamaisen rakennuksen perustukseksi.

Kaupungintalo paloi syksyllä 1981. Sen jälkeen se korjattiin osin entistäen kaupungin keskushallinnon käyttöön. Vankilan tiloihin sijoitettiin talon ruokala. Professori Antti Nurmesniemi suunnitteli entiseen poliisikamariin ja putkaan leikkimieliset kalterikalusteet, ja sellien vanhat ovet jätettiin paikoilleen. Peltikuppien ja -mukien kolina Tyrmäksi nimetystä ravintolasta kuitenkin nyt puuttuu.

Vankila ja poliisitoimi siirtyivät vuonna 1973 kaupungintalolta Loviisankadun ja Salininkadun kulmassa sijaitsevaan uuteen virastotaloon. Se ei nelisen vuosikymmentä palveltuaan kuitenkaan enää vastaa nykyaikaisen poliisitoiminnan tarpeita. Huonokuntoinen talo aiotaan nyt purkaa ja mustamaijojen käyttöön rakennetut rampit poistetaan kadulta.

Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Poliisi on parhaillaan asettumassa uusiin tiloihinsa Hennalan varuskunnan entiseen ruokalarakennukseen. Se on korjattu huipputekniikalla varustetuksi, kulkureiteiltään tarkoin säännellyksi, vahvan muurin ympäröimäksi turvallisuuskoneeksi, jonka rakenne ei voi paljastua edes poliisin vanhoille tutuille.         

1920-luvulla Lahti oli yhtenä vaihtoehtona valtion pohtiessa uuden keskusvankilan sijaintia. Tarkoituksena oli perustaa se eteläiseen Suomeen, rautatien varteen, asutuskeskuksen ääreen. Keskusvankila päätettiin rakentaa Riihimäelle. Lahteen sijoitettiin sen sijaan varavankila. Se ei tosin sijainnut lainkaan tuolloisen Lahden kaupungin alueella, vaan Nastolan Ahtialassa. Varavankilalla oli kaksi sivuosastoa, toinen Nastolan Mäkelässä, toinen Heinolan pitäjän Vierumäellä. 

Syksyllä 1928 joukko Helsingin keskusvankilan ja Keravan nuorisovankilan vartijoita ja vankeja tuotiin Ahtialaan rakentamaan parakkeja. Varavankila perustettiin Lahden ja Heinolan välisen rautatien rakentamista varten. Vankeja käytettiin töihin, jotka eivät vaatineet ammattitaitoa, ja samalla saatiin tyhjennettyä vankiloita, jotka etenkin talvikausina täyttyivät äärimmilleen eivätkä voineet tarjota riittävästi työtä vangeille.

Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Myöhemmin vangit työskentelivät vielä Vierumäen urheiluopiston työmaalla. Varavankila lopetettiin vuonna 1935 opiston alkaessa valmistua. Sekä vartijoiden että vankien kerrotaan viihtyneen Paavo Nurmen, Matti Järvisen, Gunnar Bärlundin ja muiden opistossa harjoitelleiden urheilutähtien joukossa. Lisäksi vankeinhoito raportoi Vierumäen luonnonkauneuden vaikuttaneen vankien henkiseen ja fyysiseen terveydentilaan erityisen myönteisesti.

Kuvat ovat Lahden museoiden kesäkuussa 2018 tekemästä dokumentoinnista Loviisankadun poliisitalossa. 

Lähteet:
Hausen, Marika 1988. Lahden kaupungintalo. Kukkila.
”30 vankia ratatöihin Lahteen”, Lahti 6.9.1928.
”Lahden – Heinolan ratatyöt”, Lahti 16.8.1928.
”Lahden varavankila. Omalaatuinen yritys”. Vankeinhoito. Vankeinhoidollinen aikakauslehti. Helsinki 1936. 
Nieminen, Kaarlo 1920. Lahden kauppalan historia. Lahti.
Tupala, Unto 1994. Kun Lahti rakennettiin. Lahden ydinkeskustan rakentuminen kauppalan ajoista nykypäivään. Lahti.
”Uusia vankilasuunnitelmia”. Vankeinhoito. Vankeinhoidollinen aikakauslehti. Helsinki 1928. 
Valenko, Olli, ylivartija, Lahti. Suullinen tiedonanto 11.6.2018.

Museonäyttelyt muuttuvat virtuaalisiksi

TONI PUURTINEN, projektitutkija

Jo 1990-luvulla virtuaalitodellisuus- eli VR-teknologian povattiin muuttavan maailmaa internetin tavoin. Toistaiseksi puheet ovat olleetsuurempia kuin teot, mutta siitä huolimatta teknologiaan liittyy monia lupaavia mahdollisuuksia – niin myös museoalalla.

Lahdenmuseoissa on käynnissä opetus- ja kulttuuriministeriön tukema hanke, jossa teknologiaa on kokeiltu VR-laseilla katsottavassa Panda piilossa -näyttelyssä. Näyttely pohjautuu vuoden 2017 kansainväliseen julistetriennaleen. VR-toteutukseen on valikoitu joukko ilmastonmuutoksesta, muoviroskasta, ihmisoikeuksista ja propagandasta kertovia julisteita, jotka on sijoitettu tietokonesimulaatioina tuotettuihin keinotekoisiin ympäristöihin, kuten Pohjoisnavalle ja mielenosoitukseen.

Panda piilossa -näyttelyssä liikutaan mm. jäätiköllä.
Kuva Elias Outakivi/Lahden museot.

VR-näyttelyä on viety huhti-kesäkuussa 2018 Päijät-Hämeen alueen kouluihin, kirjastoihin ja palvelutaloihin, ja tähän mennessä sen on nähnyt jo yli 600 katsojaa. Kouluissa oppilaat ovat tehneet näyttelyn katsomisen yhteydessä myös julistekriitikkotehtäviä sekä käyttäneet Googlen virtuaalista Tilt Brush -piirustusohjelmaa. Museon projektitutkija on toiminut VR-näyttelyn ohjaajana.

Näyttelystä saatu palaute on ollut innostunutta. VR-toteutus on lisännyt huomattavasti oppilaiden kiinnostusta julisteita kohtaan, ja viisi kuudesta katsojasta suosittelisi näyttelyä kaverilleen. Kyselyn perusteella he olisivat myös valmiita käymään museoissa useammin, mikäli niissä olisi enemmän VR-näyttelyitä. Osittain näyttelyn suosioon saattaa vaikuttaa VR-teknologian uutuusarvo, sillä vain harva on käyttänyt VR-laseja aikaisemmin.

Parhaimmillaan VR-näyttelyt tarjoavat kävijälle uuden tavan kokea museoiden sisältöjä. Kolmiulotteisen kuvan ja äänimaailman avulla kävijä voi kokea kokonaisvaltaisen audiovisuaalisen elämyksen, jossa hän pääsee hetkeksi muusta maailmasta eroon.

Kiinnostavan VR-näyttelyn rakentaminen ei ole kuitenkaan helppoa. Etenkin nuoret ovat tottuneet tietokonepelien kuvanlaatuun – tällä hetkellä VR-sovellukset muistuttavat ulkoasultaan enemmän pelejä kuin elokuvia tai tv-ohjelmia –, joiden tekemiseen on käytetty usein monia kymmeniä miljoonia euroja. Museoilla ei ole tällaisia resursseja käytettävissään, minkä takia kuvallinen jälki ei voi olla koskaan samaa luokkaa. Toisaalta Minecraft-peli, jossa pelaaja voi luoda rakennelmia kolmiulotteisessa ”hiekkalaatikkomaailmassa”, on osoittanut, että silloin kun sisältö ja käytettävyys ovat kunnossa, pelaaja ei takerru liikaa ulkoasuun.

Samalla lailla myös VR-näyttelyn toimivuus rakentuu käytettävyyden ja kiinnostavien sisältöjen ympärille. Ikävä kyllä monet suomalaismuseoiden kehittelemät VR-näyttelyt tuovat mieleen 1990-luvun CD-ROM-multimediapaketit, joiden sisältö oli staattista ja jopa kuolleen oloista, eikä käyttäjällä ollut pedagogisen tuputuksen ohessa mielekästä tekemistä.

VR-näyttelyissä staattisuudesta ja ”kuolleisuudesta” pääsee eroon kuvan ja äänen avulla. Näyttelyssä pitää näkyä ja kuulua asioita, jotka herättävät kävijän mielenkiinnon. Toteutus voi muistuttaa esimerkiksi dokumenttielokuvaa tai opastettua museokierrosta, jossa kertoja johdattaa katsojan tarinassa vauhdikkaasti eteenpäin. Tai se voi muistuttaa peliä, jossa pelaaja pystyy tekemään tarinan aikana erilaisia asioita. Panda piilossa -näyttelyssä toiminnallisuus on tarkoittanut julisteiden ottamista käteen lähempää tarkastelua varten sekä niiden taskulampulla valaisemista. Kyse voi siis olla hyvin pienistäkin asioista.

Virtuaalista taidetta luomassa. Kuva Elias Outakivi/Lahden museot.

Vitriinissä olevien esineiden katselu ei riitä enää kovin monelle museossa kävijälle, vaan he haluavat päästä tekemään ja kokeilemaan museoissa erilaisia asioita. Näin ollen toiminnallisuus on VR-näyttelyissä lähes poikkeuksetta hyvä asia. Se asettaa näyttelyn rakentamiselle kuitenkin omat haasteensa, etenkin jos näyttelyä on tarkoitus tarjota kaikenikäisille katsojille. Nuoret oppivat VR-lasien ja -ohjainten käytön yleensä erittäin nopeasti, mutta iäkkäämmille katsojille yksikin toiminto voi olla liikaa. Esimerkiksi Panda piilossa -näyttelyssä käytössä on ollut vain yksi ja sama nappi toimintoja varten. Osalle käyttäjistä napin painalluksen ja osoittamisen hallinta on ollut vaikeaa tai se ei ole onnistunut. Näin ollen kysymykseksi nousee se, miten VR-näyttelystä saa rakennettua helposti käytettävän, mutta samaan aikaan myös toiminnallisen ja kiinnostavan.

Eräs tapa vähentää nappien painelusta johtuvia sekaannuksia on hyödyntää VR-laseissa olevaa katsetunnistusmenetelmää, jolloin valinta tapahtuu katsomalla aktivoitavaa kohdetta parin sekunnin ajan. Ensikertalaiselle sekään ei ole silti täysin varma menetelmä, ja ilman ohjaimia katsoja ei pysty tarttumaan esineisiin. Toisaalta kaikki käytettävyyteen liittyvät ongelmat eivät edes ole ratkaistavissa, minkä takia helppokäyttöisyyden ja toiminnallisuuden välille on vain etsittävä sopiva kompromissiratkaisu.

VR-näyttelyihin liittyy myös muita heikkouksia. VR-teknologian avulla katsoja pystyy uppoutumaan näyttelyyn poikkeuksellisella tavalla, mutta samalla se voi tehdä siitä ”yksinäisen” kokemuksen. Parhaissa tapauksissa mukavat ja vaikuttavan tuntuiset asiat pitäisi pystyä jakamaan muiden kanssa, mutta tällä hetkellä teknologia ei mahdollista muiden käyttäjien liittymistä samaan VR-näyttelyyn. Ensimmäisetmonipelit on kuitenkin kehitelty jo VR-laitteille, joten on vain ajan kysymys, milloin myös VR-näyttelyistä voi tehdä yhdessä katsottavia. Siihen asti VR-näyttelyitä joutuu kuitenkin katsomaan yksin.

”Yksinäistä” kokemusta pystyy kiertämään hieman videotykin avulla, kun VR-laseja käyttävän henkilön näkymä heijastetaan valkokankaalle kaksiulotteisena kuvana. Kokemus ei ole sama kuin jaetussa VR-maailmassa, mutta sen avulla muutkin pystyvät kommentoimaan ja osallistumaan näyttelyä katsovan henkilön kokemukseen. Panda piilossa -näyttelyn kouluvierailuilla projisoidusta kuvasta on ollut paljon iloa varsinkin Tilt Brush -ohjelmaa käytettäessä, kun muut oppilaat ovat voineet kommentoida sen avulla henkilön tekemää piirustusta ja ehdottaa siihen täydennyksiä.

Muita VR-teknologiaan liittyviä ongelmia ovat johdot, jotka aiheuttavat etenkin VR-lasien kohdalla kompastumisvaaran, ja huimausta aiheuttava käyttökokemus. Ensimmäiset langattomat VR-lasit ovat kuitenkin tulleet jo markkinoille, joten asia ratkennee lähitulevaisuudessa. Sen sijaan huimauksesta tuskin päästään ihan heti kokonaan eroon. Onneksi kyse on kuitenkin melko harvinaisesta asiasta, sillä yli kuudestasadasta Panda piilossa -näyttelyn katsojasta vain muutama ihminen on tuntenut huimausta.

Panda piilossa -näyttelyä on katsottu palvelukeskuksissa.
Kuva Anna-Riikka Vaden/Lahden museot.

VR:n tarkoitus ei ole korvata perinteisiä näyttelyitä vaan täydentää niitä. Osa katsojista nauttii vanhanaikaisesta museomiljööstä, mutta toiset odottavat kokevansa museoissa samankaltaisia elämyksiä kuin elokuvissa, teatterissa tai jopa huvipuistossa – olkoonkin, että viimeksi mainittu sana saa osan museotyöntekijöistä kavahtamaan. Silloin museoissa tulee olla tarjolla sisältöjä, joissa pedagogia ja viihdyttävyys yhdistyvät innostavalla ja ajatuksia herättävällä tavalla toisiinsa. VR-näyttelyt voivat olla eräs vastaus tähän haasteeseen.

VR-teknologian avulla näyttelyitä on myös mahdollista viedä museon ulkopuolelle suhteellisen pienillä resursseilla. Panda piilossa -näyttelyn kohdalla opettajat ovat olleet innoissaan siitä, että oppilaat ovat voineet tutustua museosisältöihin ilman, että heidän on tarvinnut lähteä museoon, mikä on usein aikaa vievää ja vaivalloista. Tulevaisuudessa museon näkökulmasta olisi ihanteellisinta, että VR-laitteet löytyisivät kouluista ja museot tarjoisivat niihin valmiita digitaalisia sisältöjä. Koulujen nykyisessä rahatilanteessa näin tuskin tulee tapahtumaan, minkä takia näyttelykiertueille on jatkossakin varmasti paljon kysyntää.

VR:n, samoin kuin lisätyn todellisuuden (AR), tarjoamista mahdollisuuksista on raapaistu museokäytössä toistaiseksi vain pintaa. Tulevaisuudessa ne tulevat kuitenkin tarjoamaan yhä enemmän mahdollisuuksia luoda museoiden asiakkaille elähdyttäviä ja ainutlaatuisia näyttelykokemuksia. Sen vuoksi Lahden museoidenkin kannattaa jatkaa VR-näyttelyiden kehittelyä etujoukoissa.

Elämää Lahdessa – Launeen pikkulastenkoti

SARI KAINULAINEN, kokoelmapäällikkö

Sinä elämä, annoit minulle
tämän tehtävän.
Enkä minä rohjennut siitä kieltäytyä.

Hiukset ovat vielä kosteat, käsi haroo tyhjää.
Minun tehtäväni on
tarttua tähän käteen
ja taluttaa koko alkumatka.

Pieneksi tunnen minä itseni,
vielä pienemmäksi,
kuin tämä vastasyntynyt.

- Eeva-Liisa Kantola –

Lahden pikkulastenkoti perustettiin vuonna 1946 Lahden Jalkarannan kaupunginosaan. Nimensä mukaisesti siellä hoidettiin alle kaksivuotiaita lapsia, joista oma perhe ei voinut huolehtia. Aluksi lastenkoti oli mitoitettu kahdelletoista lapselle, mutta kun se siirtyi vuonna 1956 Launeen lastentaloon, paikkoja oli jo kolmellekymmenelle. Näiden lisäksi siellä oli ylipaikoilla vammaisia lapsia ja yli kaksivuotiaita, jotka jonottivat perheeseen tai vanhemmille lapsille tarkoitettuun lastenkotiin. 1960-luvun lopussa valmistui Ronnin keskuslaitos, jonne kehitysvammaiset lapset siirrettiin.

Lahden ensimmäinen pikkulastenkoti Jalkarannassa.
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Launeen lastentalossa oli pikkulastenkodin lisäksi myös lasten päiväkoti, neuvola, johtajattaren asunto sekä hoitajien asuntoja.

Arkkitehti Erik Castrénin suunnittelema Launeen lastentalon valmistui 1956.
 Kuva otettu Salpausselän kisojen aikaan 1962.
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Lastenkoti oli 1960–1970-luvuilla jakaantunut kahteen osaan, toisessa päässä oli makuuhuoneet noin parillekymmenelle 1-2 vuotiaalle ja toisessa päässä kymmenkunnalle alle vuoden ikäiselle vauvalle. Henkilökunta oli jakautunut näihin talon osastoihin. Työ oli vuorotyötä. Kello 20 alkaen yön yli kaikista lapsista vastasi vain yksi hoitaja. Hän aloitti työvuoronsa pienten vauvojen pulloruokinnalla, jota kesti iltakymmeneen. Vastasyntyneille vauvoille saatiin kaupunginsairaalasta äidinmaitoa, vähän isommille hoitajat keittivät talon ”maitokeittiössä” puolimaitoa, jossa oli puolet kauralientä ja puolet maitoa sekä vielä isommille 2/3 maitoa, joka valmistettiin vehnäjauhosta ja maidosta. Yöhoitaja ehti keittää ja steriloida lasiset tuttipullot ennen kun vauvat heräsivät uudelleen syötölle klo 1 yöllä. Yökkö keitti yöllä jossain välissä myös aamuvellin lapsille.

Lapset syömässä. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Aamulla ensimmäiset 1-2 vuotiaista nostettiin päivähuoneen pöydän ääreen velliä syömään. Kun päivävuorolainen tuli töihin puoli seitsemältä hän ruokki loput lapset. Sitten lapset nostettiin leikkikehään, jossa heidät istutettiin ”keijalle” tarpeilleen. Vilkkaimmat sidottiin leikkikehään kiinni valjailla.

Lapset potalla. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Lastentalossa oli oma keittäjä ja keittiö, josta ruoka meni sekä pikkulastenkotiin että päiväkotiin. Osa hoitajista kävi syömässä omassa ruokasalissa, osa söi lasten kanssa ja opetti ja ohjasi samalla lapsia ruokailussa.

Lapset kannettiin päiväunille ulos talon pitkälle parvekkeelle. Siellä he nukkuivat kukin omassa vuoteissaan ja makuupusseissaan kangasvöillä sänkyyn sidottuina. Pienet vauvat nukutettiin lastenvaunuissa.

Lapsia päiväunilla. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

1950-luvun lopussa hoitajat olivat valkoisissa hoitajan puvuissa ja päähineissä, aluksi jopa lastenhoitajan merkki rintataskussa. Sittemmin käyttöön tulivat värikkäämmät mekot, mikä oli lapsillekin kotoisempaa.

Lastenkodin laitosapulainen valmisti muiden töidensä ohella myös lasten vuodevaatteet ja asut. Lasten vaatteita varten ostettiin värikkäitä kankaita, joista ommeltiin samalla kaavalla monen värisiä nuttuja ja mekkoja. Myös muut hoitajat saattoivat ehtiessään neuloa ja ommella vaatteita. 1970-luvulta lähtien lastenkotiinkin alettiin ostaa enenevässä määrin valmisvaatteita, kun ne muutoinkin yleistyivät.

Lapsia leikeissä. Kuva  Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Välillä lastenkodissa pidettiin ristiäisiä, joissa kastettiin yleensä usea lapsi kerralla. Koska osalla lapsista ei ollut lainkaan omaisia, hoitajat keksivät nimetkin lapsille ja olivat heidän kummeinaan. Toisinaan hoitajan ja kummilapsen välille saattoi kehittyä elinikäinen suhde.

Kastetilaisuus. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

1950-luvun lopulla Launeen pikkulastenkodissa aloittanut ja siellä koko työuransa tehnyt hoitaja Kirsti Aro teki kolmen viikon periodityötä koko uransa. Periodi tarkoitti työviikon jakautumista ilta- ja aamuvuoroihin ja ”pätkäpäivään”, jolloin työskenneltiin neljä tuntia aamupäivällä ja neljä tuntia iltapäivällä, kello 19 asti. Erityisen hankala pätkäpäiväjärjestely oli silloin kun rouva Arolla oli 1960-luvulla omat pienet lapset kotona. Hän joutui noina päivinä palkkaamaan kotiinsa muutamaksi tunniksi hoitajan lapsilleen. Äitiyslomaa hän sai yhteensä kolme kuukautta, kuusi viikkoa ennen ja kuusi viikkoa jälkeen synnytyksen.

Hoitotyön kannalta erityisesti yövuorot olivat vaikeita, kun yöhoitaja vastasi yksin kaikista lapsista. Lisäksi joskus poliisi saattoi tuoda lastenkotiin yöllä lapsen, jolla oli tullut kotona vaikea tilanne.
Sosiaalitoimen lastenvalvoja korosti pikkulastenkodin hoitajille, että te hoidatte lapset ja hän hoitaa kirjalliset asiat. Hoitajat eivät siis tienneet lasten taustoja eikä sitä, minne lapset päätyivät pikkulastenkodista. Kun äiti luovutti lapsen 1950–1960-luvulla pois, ei hänkään tiennyt tämän jatkosta.

Kun raskauden keskeytys sosiaalisin perustein tuli vuonna 1970 lailliseksi, lastenkodeissa hoidettujen lasten määrä selvästi väheni. Tätä ennen lastenkotiin sijoittamisen taustalla oli usein tahaton raskaus ja vanhempien sosiaalinen tai taloudellinen kyvyttömyys huolehtia suunnittelemattomasti syntyneestä lapsestaan. Samaan aikaan aborttilain muutoksen kanssa myös Lahdessa lisääntyi tarve saada kunnallinen hoitopaikka vuorotyössä olevien vanhempien lapsille ja Launeen pikkulastenkodin yhteyteen perustettiin vuoropäiväkoti.

Seuraavilla vuosikymmenillä lastenkotiin päätymisen taustalla olivat yhä useammin perheen päihdeongelmat. Huostaan otettuja lapsia siirtyi lastenkodista paitsi adoptoitaviksi myös sijaisperheisiin, joista lapset saattoivat oman perheen tilanteen parannuttua palata alkuperäiseen kotiinsa. Tämä vaikutti myös hoitotyöhön, jossa huomioitiin entistä painokkaammin koko perheen tukeminen.

Joiltain vanhemmilta oli otettu jo useampi lapsi huostaan ja osa vanhemmista laiminlöi säännöllisiä tapaamisia. Pikkulastenkodin pitkäaikainen hoitaja, sosiaalikasvattaja Soile Virtanen toteaa kuitenkin, että olipa perheen tilanne miten heikko tahansa, oli vanhemmuutta kuitenkin aina jonkun verran jäljellä. Hän koki hyvin tärkeäksi vaalia lapsen mielikuvaa vanhemmista, keskustelemalla heistä lapsen kanssa ja kuvien avulla. ”Usein laitoin vanhempien kuvan kontaktimuoviin ja kuva oli lapsella mukana, kun hän meni nukkumaan ja muulloinkin, kun ikävä yllätti. Niiden vanhempien kohdalla, jotka kävivät harvakseltaan tapaamassa lastaan, koetin huolehtia, että käynnit olisivat säännöllisiä ja toteutuisivat suunnitelman mukaan, ettei lapsi kokisi pettymyksiä. Aina tämä ei toteutunut.”

Pikkulastenkoti toimi Lahdessa eri osoitteissa ja hieman eri paikkaluvuilla 71 vuotta, kunnes sen toiminta lakkautettiin vuonna 2017. Toiminnan keskeisenä tavoitteena oli kaikkien toimintavuosikymmenten aikana antaa lapsille kokonaisvaltainen hoito ja kasvatus, turvallinen kasvuympäristö, hellyyttä ja turvaa.

Kuukauden ilmiö Historiallisella museolla. Kuva Sari Kainulainen.

Lahden kaupunginmuseon kulttuurihistorialliseen kokoelmaan saatiin vuoden 2017 lopussa lahjoitukset, joissa on Lahden pikkulastenkodissa käytettyjä esineitä sekä valokuvakokonaisuus pikkulastenkodin toiminnasta. Kuvassa on Lahden historiallisen museon Kuukauden esine –vitriini kesäkuulta 2018.

Teksti perustuu lastenhoitaja Kirsti Aron ja sosiaalikasvattaja Soile Virtasen haastatteluihin sekä Lahden pikkulastenkodin toimintakertomuksiin.

Unohdettu kaunotar - Mäntsälän Hietasen kartano

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Hietasen kartanon historia alkaa Kuhlefelt-suvusta. Sen kantaisä oli saksalaisen kultasepän poika Detlof Siwers, joka lähti kotikaupungistaan Osnabrückistä, pestautui sotilaaksi Ruotsin armeijaan ja yleni lopulta everstiluutnantiksi. Rahvaan parista nousseelle saavutus oli merkittävä eikä kovin tavallinen.

Hietasen kartano hallitsee mäellään pohjoismäntsäläläistä viljelysmaisemaa.
Kuva oikean laidan ulkopuolella sijaitsee vanha puisto. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto/Tiina Rekola.

Korkeat upseerit korotettiin yleensä säätyyn, ja kuningatar Kristiina aateloi Siwersin vuonna 1645 nimellä Kuhlefelt. Siwersin lapset käyttivät nimestä muotoa Kugelfelt, ja suvun aatelisvaakunassa onkin kaksi pulskaa tykinkuulaa nimen kunniaksi. Detlof Kuhlefelt sai rälssimaata Savitaipaleelta sekä Inkerinmaalta. Hän palveli sittemmin Pähkinälinnan päällikkönä ja kuoli siellä vuonna 1655. Hänellä oli puolisonsa, kauppiaan lesken Margareta Andersdotterin kanssa kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.

Detlof Siwersin vanhemman pojan kerrotaan olleen mielenvikainen, nuoremman murhaaja. Pojanpojan, Detlof Herman Kuhlefeltin kohtalo oli valoisampi; vuonna 1703 hän nai ratsumestarin tyttären Helena Horn af Rantzienin, jonka suvun kartanot Mäntsälässä, Hautjärvi ja Hermanonkimaa, siirtyivät avioliiton myötä hänen omistukseensa. Kuhlefeltien lähes kaksisataavuotinen kausi Hautjärven kartanossa alkoi.

Kartano oli varaton, vaikka herrasväen sanottiin eläneen raittiina ja Herran pelossa. Miehensä kuoltua Helena-rouva joutui anomaan elatusta kruunulta. Detlof Herman Kuhlefeltin ainoa aikuiseksi elänyt lapsi Georg Reinhold palveli sukunsa perinteiden mukaisesti armeijassa, mutta erosi sieltä vuonna 1748 antautuakseen tilustensa hoitamiselle. Hän perusti Hautjärvelle ensin kotitarvesahan, mutta laajensi sitä liikekumppaneidensa kanssa niin, että laitoksessa oli lopulta kaksi kymmenteräistä raamia. Tavoitteena oli jopa sahapuun vienti.

1700-luku oli suomalaisen puutarha- ja puistokulttuurin yleistymisen aikaa.
Hietasen puistosuunnitelma vaikuttaa olleen varsin kunnianhimoinen tekolampineen
 ja -saarineen. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto / Tiina Rekola.

Georg Reinhold Kuhlefelt jakoi maansa kahdelle pojalleen, Henrik Johanille, joka jäi vanhaan kartanoon, sekä Detlof Gustaville, joka rakennutti Hietasen kartanon. Yksikerroksinen, aluksi suhteellisen vaatimaton päärakennus nousi komealle mäelle viitisen kilometriä vanhasta kartanokeskuksesta etelään. Kartanon nykyisen omistajan tutkimusten mukaan tämä tapahtui 1770-luvun puolivälissä. Muutamaa vuotta myöhemmin rakennusta jatkettiin kummastakin päästään ja siihen lisättiin kuisti. Kartanokeskuksen länsipuoleinen maisemapuisto tekolampineen ja -saarineen pantiin alulle. Detlof Gustav Kuhlefelt lienee ryhtynyt myös polttamaan tervaa, koska alueelta on löytynyt tervanpolttouunin jäännökset. 

Työt keskeytyivät Detlof Gustav Kuhlefeltin kuolemaan 1791. Samalla päättyi Hautjärven sahan toiminta. Vainaja oli vain 48-vuotias, ja kuolinsyyksi ilmoitettiin riutumus. Arvailuksi jää, johtuiko sairaus lapsettomaksi osoittautuneesta avioliitosta. Se oli solmittu samoihin aikoihin kartanon perustamisen kanssa. Viisi vuotta myöhemmin leski luovutti kartanon miehensä sisaren pojalle, vänrikki Karl Reinhold Krakaulle. Tämä oli veloissa ja luopuikin pian Hietasesta. Detlof Gustav Kuhlefeltin veli Henrik Johan osti Hietasen itselleen vuonna 1805 ja yhdisti sen vanhaan Hautjärveen. Hän rakennutti Hautjärvelle uuden päärakennuksen, ja tilan painopiste siirtyi sinne.

Hietasen lyhyt kukoistuskausi oli nyt ohi, vaikka siellä ajoittain asuttiin. Hietanen säilyi Kuhlefelt-suvun omistuksessa vielä vuoteen 1888, jolloin Hautjärven kartano kokonaisuudessaan päätyi pahasti velkaantuneena pois säätyläisomistuksesta.

Hautjärveläisiä lapsia kiertokoulussa Hietasen kartanon kuistin edessä 1900-luvun alussa.
Kuva: Finna/Vihtori Paloniemi/Mäntsälän museotoimi.

Hietanen jäi unohduksiin, eikä sitä kirjattu Mäntsälässä 1900-luvun lopulla laadittuihin rakennusinventointeihinkaan. Päärakennuksessa asuttiin ja sitä korjattiinkin ajoittain, mutta Ruususen kaksisataavuotinen uni päättyi vasta 2013, kun kartanon uusi omistaja aloitti päärakennuksen entistämis- ja korjaustyöt sekä sattumalta löytämänsä maisemapuutarhan raivauksen.

Päärakennuksen katto on nyt korjattu, ja näin on turvattu talon tulevaisuus. Ulkoseinistä hävinnyt rappaus on suunnitteilla palauttaa, samoin eräitä suljettuja ikkuna-aukkoja. Kartanon sisätiloista on paljastunut aarteita: vuosikymmenten aikana kertyneitä tapettikerroksia, joista voi lukea 1800- ja 1900-luvun sisustusmuoteja. Puutarhan tekolampea koristavat jo kaarisillat, ja istutustyöt ovat hyvällä alulla.

Hietasen seinistä löytyy monien aikakausien tyyli-ihanteita ja eri sisustajien mieltymyksiä.
Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto/Tiina Rekola.

Laiminlyöty kaunotar on kohentunut ja elpynyt. Jo vuonna 2015 Hietasen kartano oli valmis liitettäväksi Uudenmaan maakunnallisesti arvokkaiden kohteiden luetteloon.


Lähteet:
Carpelan, Tor 1958. Ättartavlor för de på Finlands riddarhus inskrivna ätterna. Andra bandet H–R. Helsingfors.
Oksanen, Eeva-Liisa 1991. ”Mäntsälän historia Ruotsin vallan aikana”. Mäntsälän historia I. Jyväskylä.
Pylkkänen, Ali 1991. ”Hämeen Jalkaväkirykmentin ja Hämeen–Uudenmaan Ratsuväkirykmentin vuoden 1641 päällystön palvelusura”. Sotahistoriallinen aikakauskirja 10/1991.
Rosenberg, Antti 1993. ”Väestö Suomen sodasta itsenäisyyden ajan alkuun”. Mäntsälän historia II. Jyväskylä.
Suomen kartanot ja suurtilat. Toim. Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander. Helsinki 1939.
Suvanto Seppo & Mäkelä-Alitalo, Anneli 2004. ”Horn”. Suomen kansallisbibliografia 4. Päätoim. Matti Klinge. Hämeenlinna. 
www.hietais.fi
www.runeberg.org. Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden

Pakolla sotaan?

HANNU TAKALA, tutkimuspäällikkö

Tätä kirjoitettaessa (15.4.2018) on kulunut tasan sata vuotta siitä, kun Punakaartin miehittämässä Lahdessa toteutettiin yleinen liikekannallepano, eli kaikki 16–55 vuotiaat miehet määrättiin Punakaartiin poliittisesta kannasta tai mielipiteestä riippumatta.

Saksalaiset olivat jo tuolloin nousseet maihin Loviisassa ja lähestyivät Lahtea. Tampere oli menetetty ja Länsi-Suomesta lähteneiden punapakolaisten karavaani kulki kaupungin halki kohti itää. Tässä tilanteessa Punakaarti toteutti siis pakko-oton, jolla se täydensi rivejään.

Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Itse kuulun juuri ja juuri siihen ikäryhmään, joka sata vuotta sitten olisi pakolla otettu punakaartiin ja olen monta kertaa miettinyt, mitä itse tai lähipiirini olisi tuolloin miettinyt.

Ensimmäisenä en olisi tietenkään voinut uskoa ilmoitusta todeksi. Kuinka punakaarti voi väkisin ottaa ketään riveihinsä tutkimatta ensi motivaatiota, luotettavuutta tai poliittista kantaa?

Toiseksi olisi mieleeni tullut punakaartin epätoivo, jos se ei enää saa sotilaita muuten kuin pakottamalla. Toisaalta mieleeni olisi muistunut, että olivathan valkoiset jo toteuttaneet yleisen asevelvollisuuden valloittamillaan alueilla, joten ei tilanne Lahdessa olisikaan niin ennen kuulumaton. Vanha sanonta siitä, että ”kenellä vielä voi suussa sulaa” kelpaa sotimaan, näyttäisi siis pitävän paikkansa.

Kolmanneksi olisin miettinyt itseni ja läheisteni tilannetta. Mitä minulle kävisi: kuolisinko vai selviäisinkö sodasta hengissä? Jos joutuisiin valkoisten vangiksi, mitä minulle, pako-otetulle silloin tapahtuisi? Jos punaiset sittenkin voittaisivat, mitä sitten tapahtuisi? Vai joutuisinko muiden pakolaisten mukana Venäjälle, ja mitä siellä tapahtuisi? Mitä omaiseni ja läheiseni tekisivät ja miltä kohtaloni heistä tuntuisi?

Pää täynnä sekavia ajatuksia ja sydän kylmänä olisin siis sata vuotta sitten tuijottanut lyhtypylvääseen kiinnitettyä määräystä, tietämättä mitä on tulossa.

Pakko-oton jälkeen tapahtumat etenivät Lahden seudulla nopeasti. Saksalaiset valtasivat Orimattilan Pennalan 18.4. ja Lahden 19.–20.4. Seuraavat kymmenen päivää taistelut riehuivat Lahden länsipuolen harjukukkuloilla, kunnes punaiset antautuivat vapun päivänä.

Lahtelaiset punakaartilaiset, myös pakolla värvätyt, pakenivat sodan loppuvaiheessa suureksi osaksi Kaakkois-Suomeen, jossa tulivat vangituiksi. Sodan päätyttyä Hennalan kasarmeille koottiin yli 10 000 punavankia epäinhimillisiin oloihin. Hennala suljettiin syksyllä 1919, jolloin viimeinen konkreettinen muisto sodasta katosi Lahdesta. Sadan vuoden jälkeen sodasta muistuttavat kaupunkikuvassa muutamat sota-aikaiset rakennukset, muistomerkit ja patsaat, haudat sekä taistelupaikkojen poterot ja juoksuhaudat. Niihin tutustumalla on yhä mahdollista kosketus sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Lahden museot toteuttaa 16.–26.4.2018 sisällissodan muistoviikot, joiden aikana on useita luentoja sekä opastettuja kävelyjä. Ohjelmaan voit tutustua Lahden museoiden sivuilla.