Siirry pääsisältöön

Nastolalaisen kotiseutuhengen vaiheita

VILLE EEROLA, tutkija Nastolan historia -hanke

Nastola juhlii 9.5.2019 Nastola-päivää kunnan itsehallinnon 150-vuotispäivänä. Vaikka itsenäistä Nastolan kuntaa ei enää ole, kotiseutuhenki elää ja voi hyvin – kenties paremmin kuin pitkään aikaan.

Ensimmäisiä nastolalaisia perinteen tallentajia oli Kalle Kustaa Lindeberg Kumialta. Hän aloitti 1800-luvun lopulla kotiseudulliset harrastuksensa merkitsemällä muistiin säätiloja ja hoidellen paikakuntalaisten erilaista ”paperisotaa”. Nastolalainen Markus Lehtinen puolestaan kiinnostui 1940-luvulla kotipitäjänsä vaiheista opiskellessaan Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa. Lehtisen teos Nastolan erä- ja rajahistoria I–II (1950) laajeni Suomen historian laudaturtyöstä paikallishistorialliseksi tutkimukseksi. Hän olisi käyttänyt tutkimustaan väitöskirjansa runkona, mutta menehtyi vaikeaan sairauteen keväällä 1949.

Mittavimpiin saavutuksiin nastolalaisen kansaperinteen keräämisen saralla ylsi emäntä Bertta Takala, joka keräsi nastolalaista muistitietoperinnettä muun muassa Turun yliopistoon, Seurasaariarkistolle ja Kansallismuseolle. Hänet kutsuttiin työnsä johdosta Kansallismuseon kansanperinteen suurkerääjäin harvalukuiseen ja arvostettuun jäsenkuntaan.

Elävää perinnettä Nastolan torilla vappuna 1984. Kuva Erkki Hämäläinen.

Karjalaisuudella on viime sodista lähtien ollut tärkeä asema nastolalaisuudessa. Siirtokarjalaisten saapuminen näyttää kuitenkin eräässä valossa vaikuttaneen kotiseutuhenkeen Nastolassa eri tavoin kuin muualla. Pian sotien jälkeen, vuonna 1945 oli perustettu Hollolan Kotiseutuyhdistys ja seuraavana vuonna Lahti-Seura ja Orimattila-Seura. Etenkin Lahti-Seuran järjestäytymisessä siirtokarjalaisten tausta oli selvä, sillä yhdistyksen jäsenyydelle asetettiin ehto, että hakija oli asunut vähintään 10 vuotta Lahdessa.

Nastola-seura perustettiin vasta vuonna 1957. Vuotta aikaisemmin Nastolan Ahtialasta ja Koiskalasta oli liitetty merkittävät alueet Lahteen. Toisaalta jo hieman aikaisemmin oli kunnanvaltuustossa ajettu kotiseutumuseohanketta, josta tuli Nastola-seuran keskeinen työsarka. Pian tässä myös onnistuttiin, kun manttaalikunta lahjoitti lainajyvämakasiininsa Nastola-seuralle muodostettavaa kotiseutumuseota varten. Suomen Museoliitto teki muutospiirustukset syksyllä 1958 ja Nastolan kunta toteutti muutostyöt seuraavana kevättalvena. Vuoden 1959 kesällä suoritettiin varsinainen esinekeräys museoon.  Ruuhijärveläinen Lassi Kunnas lahjoitti sukunsa vanhan päärakennuksen museolle perustettavaa talomuseota varten. Kopoon tupa sijoitettiin makasiinin viereen kirkonmäelle erikoisen operaation myötä. Ruuhijärven koulun oppilaat opettajansa, kotiseutulautakunnan ja Nastola-seuran puheenjohtajan Antero Parosen johdolla tekivät kovapahvista lipukkeet, joihin tussilla numeroitiin hirret, laput naulattiin hirsiin. Näin ei tarvinnut käyttää rumia maalimerkkejä hirsissä. Kasauksen jälkeen voitiin laput taas poistaa. Rakennuksen purkivat talkoilla ja ajoivat traktoreillaan kirkonkylään Ruuhijärven isännät ja muu miesväki.

Uutta kerrostumaa nastolalaisessa kotiseutuhengessä on edustanut 1960-luvun puolivälistä alkanut kehitys, jolloin kunnan väkiluku kasvoi räjähdysmäisesti teollistumisen myötä. Jälleen väkeä saapui idästä, Savosta ja Karjalasta sekä pohjoisemmasta. Kysymykseksi nousi se, mikä nastolalaisia yhdisti. Mitä merkitsi ”nastolalaisuus?”

Tältä ajalta on peräisin Nastola-päivän viettäminen. Ensimmäistä kertaa päivää vietettiin lokakuun lopussa 1970. Seurakuntatalolla pidetyn tilaisuuden kerrottiin keränneen ”yllättävän paljon” väkeä.  Ohjelmistoon kuului muun muassa Nastola-seuran puheenjohtaja Parosen pitämä esitelmä kirjailija Anni Kasteesta.  Tilaisuutta arvioitiin Nastola-lehden toimituksen palstalla: ”Nastola-päivän vietossa on itua. Enemmän kuin päältä päin näkisikään. Kun nyt mukana näkyi runsaasti ’paikkakunnan näkyvimpiä patriarkkoja’ on toivottava että järjestelytoimikunnan keskuudessa ryhdytään yhä vakavammin puhumaan, miten mukaan saataisiin yhä laajemmat piirit. Mieleen juolahtaa jokin Helsinki-päivän vietto. Kotiseututunne se elää pääkaupungissakin. Nuorison ja yhä laajempien kansankerrosten mukaan saaminen päivän viettoon olkoon järjestäjien ensisijaisena tehtävänä. Tutut paikkakuntalaiset me istumme kyllä tilaisuudessa kuin tilaisuudessa. Päivien ei tarvitse olla ns. kotiseutuhenkisiä. Kunhan vain saadaan yhä laajempia kerroksia mukaan kulkekoon tilaisuus millä nimikkeellä tahansa. Tämä lienee tavoite. Nastola-henki löytyy sen jälkeen kuin itsestään.”

Markkinat Nastolan kirkonkylällä 1980-luvulla. Kuva Erkki Hämäläinen.

1960- ja 1970-luvulla Nastolassa näyttää muutenkin herännyt erityinen perinnetietoisuus. Eräs esille nostamisen arvoinen, jo unohduksiin painunut yhdistys oli marraskuussa 1976 perustettu Päijät-Hämeen Perinneseura. Nimestään huolimatta yhdistyksestä muodostui huomattavan nastolalaisväritteinen, sillä se perustettiin Nastolassa ja sen puheenjohtajaksi valittiin nastolalainen kirjaltaja Jaakko Kivi.

Yhdistyksen perustamisen taustalla oli muuttoaalto, ja tämän myötä herännyt huoli paljasjalkaisen nastolalaisen kansankulttuurin säilyttämisestä ja keräämisestä.  Puheenjohtaja Jaakko Kivi käsitteli puheessaan kutsuvieraille ja tiedotusvälineiden edustajille heinäkuussa 1979 yhdistyksen perustamiseen johtaneita syitä: ”Tänä päivänä toiminta-alueemme asujaimistosta melkoisen osan muodostavat muualta tulleet, joiden kulttuurin säilyttäminen erilaisen kulttuurin vaikutusalueella on vaikeampaa kuin paikkakuntalaisten. On kuitenkin selkeästi havaittavissa, että nämä ’siirtolaiset’ pyrkivät paljon aktiivisemmin säilyttämään omaa kulttuuriaan kuin ’paljasjalkaiset’.”

Vuodesta 1978 lähtien Päijät-Hämeen Perinneseura näkyi ja kuului katukuvassa, kun se alkoi järjestää omia kotiseututilaisuuksiaan, joiksi valittiin vanhan kansan markkinat. Kiven mukaan markkinat valittiin, sillä tarkoituksena oli tuoda esiin alueellista kansankulttuuria ja toisaalta tapahtuma sisälsi itsessään jo perinteisiä aineksia.

Kotiseutuhenki eli kultakauttaan vielä 1970-luvun lopulle asti. 1980-luvulle tultaessa Nastola-seurassa tapahtui sukupolvenvaihdos vanhojen aktiivien ikäännyttyä ja merkittävän toimijan Tapio Leppäsen poismenon myötä. Lisäksi vaikutti kirkonkylässä tapahtunut kehitys. Seuran merkittävimpiin aikaansaannoksiin kuulunut kotiseutumuseo oli jäämässä vilkastuvan liike-elämän jalkoihin. Yhdistyksen vuosikokous päätti huhtikuussa 1981 puheenjohtajansa Endel Nordin johdolla ehdottaa seuran omistuksessa olevan kotiseutumuseon siirtämistä kunnan omistukseen. Muutosta ei pidetty kovin suurena, sillä kunnallisella avulla oli jo aikaisemmin ollut ratkaisevan suuri merkitys museon ylläpitämiselle.

Kotiseutumuseo siirrettiin kunnalle seuraavana vuonna. Melko pian, kesällä 1988, museo kuitenkin päätettiin siirtää tilalle tulevan virastorakennuksen tieltä. Ratkaisu oli poikkeuksellinen. Arvokas rakennus oli lähes 150-vuotias ja natina sen mukainen. Tähän päättyi eräs kausi nastolalaisen kotiseututyön historiassa, niin keskeisellä paikalla museo oli kirkonkylässä seissyt.

Nastolan kotiseutumuseota siirretään kirkonmäeltä nykyiselle paikalleen 1988. Kuva Erkki Hämäläinen.

Nastolalaisen kotiseutuhengen aineksia ovat sotien jälkeisenä aikana olleet kylien vahvat identiteetit, karjalaisuuden merkitys, merkittävät yksittäiset persoonat ja Nastola paikkana, jonne on muutettu työn perässä kaukaakin. Näiden lisäksi tulee vielä Lahden läheisyys. Kuntaliitoksen jälkeen kotiseutuhenki näyttää selvästi aktivoituneen uuteen kukoistuksen kauteensa. Vuoden 2019 Nastola-päivänä on liian aikaista sanoa, millaisia konkreettisia muotoja se vielä saa. Varmaa on vain yksi asia. Paikallisen merkitys muuttuu, mutta ei häviä.

Lähteet: 
Arkistolähteet
Päijät-Hämeen Perinneseuran arkisto.
Kirjallisuus
Nuutinen, Aaro I 1950: Markus Lehtisen muistokirjoitus teoksessa Nastolan erä- ja rajahistoria.  Osat I–II. Lahden kirjapaino- ja sanomalehti Oy. 5–8. 
Tupala, Unto 1996: 50-vuotias Lahti-Seura. Puoli vuosisataa työtä Lahden parhaaksi. Lahti-Seura ry. Lahden kaupunginmuseo. Piirteitä Lahden historiaan XIX.
Väinölä, Martti 1951: Pellervolaiset osuuskaupat menetetyssä Karjalassa. Pellervo-seura, Helsinki.
Lehdet
Etelä-Suomen Sanomat.
Nastola-lehti.
Pitäjäsanomat.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lahden kylän koulu - koulupojista taiteilijoihin

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Lahden kylän ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1871. Koulu oli yksityinen, yksi Lahden kartanon isännän August Fellmanin monista kansansivistyshankkeista. Kaksi vuotta myöhemmin koulu sai oman rakennuksen, ja se kunnallistettiin. Uusi koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien äärelle, pienelle mäennyppylälle, männikön suojaan. Paikka oli ihanteellinen koulurakennukselle: se oli hyväkuntoisen tien äärellä, tuulilta suojassa. Fellman antoi koululle tontin, ja talolliset velvoitettiin pystyttämään se päivätöinään lahjoittamistaan peruskivistä ja hirsistä. Koulupihaan tehtiin myös ulkorakennus opettajien lehmiä varten sekä käymälät, liiterit ja aitta.   Lahden kylässä oli näihin aikoihin vajaat 900 asukasta. He eivät olleet aluksi järin innostuneita uudesta opinahjosta, sillä koulunkäynnin arveltiin olevan haitaksi uskonnonharjoitukselle. Fellman houkutteli vanhempia lähettämään jälkikasvu kouluun lupaamalla puoli tynnyriä rukiita yhdestä, kaksi

Unohdettu kaunotar - Mäntsälän Hietasen kartano

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Hietasen kartanon historia alkaa Kuhlefelt-suvusta. Sen kantaisä oli saksalaisen kultasepän poika Detlof Siwers, joka lähti kotikaupungistaan Osnabrückistä, pestautui sotilaaksi Ruotsin armeijaan ja yleni lopulta everstiluutnantiksi. Rahvaan parista nousseelle saavutus oli merkittävä eikä kovin tavallinen. Hietasen kartano hallitsee mäellään pohjoismäntsäläläistä viljelysmaisemaa. Kuva oikean laidan ulkopuolella sijaitsee vanha puisto. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto/Tiina Rekola. Korkeat upseerit korotettiin yleensä säätyyn, ja kuningatar Kristiina aateloi Siwersin vuonna 1645 nimellä Kuhlefelt. Siwersin lapset käyttivät nimestä muotoa Kugelfelt, ja suvun aatelisvaakunassa onkin kaksi pulskaa tykinkuulaa nimen kunniaksi. Detlof Kuhlefelt sai rälssimaata Savitaipaleelta sekä Inkerinmaalta. Hän palveli sittemmin Pähkinälinnan päällikkönä ja kuoli siellä vuonna 1655. Hänellä oli puolisonsa, kauppiaan lesken Margareta Andersdotterin ka

Kasvun aika - lahtelaista kouluhistoriaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Nykyisen Lahden alueen kouluhistoria alkaa kolmesta 1870-luvulla perustetusta yksityisestä koulusta, Koiskalan kartanon, Lahden kartanon ja Seestan kartanon kouluista. Vuonna 1881 perustettiin vielä Mytäjäisten varikolle ruotsin- ja suomenkielinen koulu rautatieläisten lapsia varten. Kartanoiden ja patruunoiden yksityiset koulut olivat Suomessa yleisiä, mutta se, että mikään alueemme kouluista ei ollut yhteiskunnan hanke, oli tuiki harvinaista. Lahden kartanon isännän August Fellmanin perustama koulu kunnallistettiin ja se sai oman koulutalon vuonna 1873. Koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien varrelle, männikköiselle mäennyppylälle. Jo vuoden 1866 kansakouluasetuksista lähtien esivalta oli kaitsenut paitsi opetusta myös koulurakennuksia, niiden sijoitusta ja rakentamistapaa. Fellmanin lahjoittama tontti ja rakennus täyttivät määräykset: koulu näkyi kauas, mutta oli tuulten ulottumattomissa, hyväkuntoisen tien varrella, ja sen ympäristössä oli rii