Kesäisiä päiviä Jalkarannassa – Ainolan historiaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Herrasväen kesänviettotavat alkoivat muuttua kaupungistumisen myötä. Suomalaisen maalaismaiseman kauneus avautui uudella tavalla. Höyrylaivat kuljettivat väkeä suvisiin maisemiin, ja rautatieverkon laajetessa junakyydilläkin oli mahdollista päästä vilpeiden vesien äärelle. 1800-luvun loppupuolella rannoille alkoi nousta porvariston huviloita, joihin talous palvelijoineen kaikkineen siirrettiin yleensä koko kesän ajaksi.

Lahden seudun ensimmäisiä huviloita oli apteekkari Aron Grönmarkin Jalkarantaan rakennuttama Merilä. Arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1901. Talon takan piirsi taiteilija Akseli Gallen-Kallela, joskin tieto on epävarma.

Eliel Saarisen suunnittelema Merilä vuonna 1904 lähetetyssä postikortissa. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Suomalaismielinen Grönmark halusi huvilansa suunnittelijaksi suomalaisuuden manifestiksi vuonna 1900 nousseen Pariisin maailmannäyttelypaviljongin arkkitehdin. Merilässä voi nähdä monia suomalaisen tyylin piirteitä, joita tuolloin kansallisen kulttuurin ja itsenäisyyspyrkimysten rakennuspuiksi innokkaasti etsittiin. Tällaisia olivat esimerkiksi valtava graniittinen jalusta, paanupäädyt sekä luhtiaitoista aineksia saanut talon levyinen veranta. Huvilan nimi tuli luultavasti apteekkarin tyttäreltä Meriltä, joka avioitui myöhemmin säveltäjä Aarre Merikannon kanssa.

Grönmarkin apteekkarikausi Lahdessa oli varsin lyhyt, ja hän siirtyi pian Helsinkiin. Vuonna 1904 Merilän osti professori Jaakko Karvonen. Hän oli arvostettu lääkäri, kansainvälistäkin mainetta nauttinut syfilistutkija ja vakuutuslääketieteen pioneeri, myöhemmin lääkintöhallituksen pääjohtaja ja arkkiatri.

Professori Karvonen rakennutti Merilän pihapiiriin niin kutsutun pikkuhuvilan. Se oli tarkoitettu hänen puolisonsa, hammaslääkäri Anna Robina eli Robbi Karvosen vastaanottotilaksi. Robbi Karvonen oli ensimmäinen akateemisen hammaslääkäritutkinnon Suomessa suorittanut nainen, jolla oli vastaava tutkinto myös Norjasta. Hän oli alansa uranuurtajia muutoinkin, sillä hammaslääkärit olivat 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Suomessa vielä suuri harvinaisuus.

Merilän pikkuhuvila Ainola vuonna 1975. Kuva Hannu Bask, Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Kun Karvoset saapuivat kesänviettoon Jalkarantaan, avasi Robbi Karvonen vastaanottonsa lahtelaisille. Potilasjonot olivat usein pitkiä, sillä alan palveluja ei paikkakunnalla juuri ollut. Kiertelevien hammaslääkäreiden tiedetään silloin tällöin vierailleen Lahdessa, mutta hoitoa tarvitsevien oli yleensä matkustettava Helsinkiin apua saadakseen. Robbi Karvonen oli pidetty lääkäri, joka tunnettiin erityisesti sorminäppäryydestään. Hänen vastaanottonsa toimi kesäkuukausina Merilän pikkuhuvilassa aina vuoteen 1915 asti.

Karvosten jälkeen Merilän omistajaksi tuli eversti Arvid Selin, sitten lääkäri Emil Niemi. Vuonna 1925 Niemi perusti Merilään lepokodin, jonka nimeksi tuli Honkapirtti. Suurimman osan tohtorin potilaista kerrotaan olleen hermostollisia oireita poteneita naisia, joita hoidettiin bromilla. Tunnetuin vieras lienee keuhkotuberkuloosista kärsinyt runoilija Kaarlo Sarkia.

Honkapirtti paloi huhtikuussa 1948. Pikkuhuvilan historia puolestaan jatkui Gunnar Åhfelt-Arjamon perheen kesäkotina. Åhfelt-Arjamo oli 1900-luvun ensipuoliskolla vaikuttanut legendaarinen liikemies, Lahden Keskinäisen Puhelinyhdistyksen ja Mallasjuoma Oy:n johtaja, joka toimi myös kaupunginorkesterin viulistina ja lahtelaisen seuraelämän keskipisteenä.

Åhfelt-Arjamo antoi huvilalle nimeksi Ainola varhain edesmenneen puolisonsa muistoksi. Hänen viisilapsinen perheensä vietti Jalkarannassa aina koko kesän. Lapset velvoitettiin töihin; he perkasivat loman aluksi rannan ja päättivät kesän poimimalla puutarhan marjat ja omenat talteen. Välillä oltiin piilosilla huvilan vinttisokkeloissa.

Lahden kaupunki kiinnostui Ainolasta Åhfelt-Arjamon kuoltua 1964. Tontti haluttiin pakkolunastaa vedenottamolle. Kaupunki osti huvilan vuonna 1968 ja rakensi rannalle pumppaamon. Huvilarakennus oli sen jälkeen vuokralla yhdistyksillä. 2010-luvun taitteessa vuokralaiset irtisanottiin, kun Lahti Aqua päätti ottaa Ainolan omaan käyttöönsä.

Ainola nykyisessä asussaan vuonna 2019. Kuva Tiina Rekola, Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Vesiyhtiö tarttui Ainolaan karkein ottein. Satavuotias huvila ja sen suloinen puutarha kohtasivat korjaustöissä voittajansa. Lumous katosi, mutta rikas, monipolvinen historia ei.

LÄHTEET:
Forsius, Arno 1990. ”Honkapirtti, entinen Merilä”. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 1990. Toim. Esa Hassinen. Lahti.
Forsius, Arno 1993. Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. Lahden kaupunki. Vammala.
Lahden kaupunginmuseo, rakennustutkimusyksikön arkisto, Lahti. Reino Mäkelä, Ainolan historiaa. Moniste.
Leikola, Anto 2005. ”Karvonen, Jaakko (1863–1943)”. Suomen kansallisbiografia 5. Päätoimittaja Matti Klinge. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Studia Biografia 3:5. Hämeenlinna.
Nieminen, Anja & Vuorela, Heikki 2019. Naishammaslääkärin opintie Pohjoismaissa 150 vuotta sitten. www.hammaslaakarilehti.fi (katsottu 27.6.2019)
Tammilehto, Olavi 1998. ”ÅFA – Kahden firman johtaja, myyntitykki ja huvimestari”. Tauno Juhana Lahtinen. Kehityksen vuosisata liikemiesten Lahdessa. Lahden Liikemiesyhdistys ry. Hämeenlinna.
Valto, Tytti 1990. ” Työluettelo – arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu”. Hausen, Marika – Mikkola, Kirmo – Amberg, Anna-Lisa – Valto, Tytti. Eliel Saarinen. Suomen aika. Suomen rakennustaiteen museo. Keuruu.


Kommentit