9.8.2017

Simbergin Ateljeessa

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi

Kirjoitan Lahden museoiden blogiin pieniä juttuja alun perin ranskalaisista sanoista, joita olen kohdannut Lahden kaupunginmuseon sekä Päijät-Hämeen aluetaidemuseon ja maakuntamuseon taide- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien esineistössä. Nuo minua kiinnostavat sanat ovat usein matkanneet suomen kieleen ruotsin kautta. Tällä kertaa pohdin muun muassa ateljee- sanaa Orimattilan taidemuseon tunnelmallisen maalauksen innoittamana.

Hugo Simberg, Ateljeessa, nainen peilin edessä, 1901. 
Orimattilan taidemuseo. Kuva: Tiina Rekola / Lahden museot.
Orimattilan taidemuseossa voi pysähtyä hetkeksi Hugo Simbergin Ateljeessa, nainen peilin edessä -teoksen äärelle (1901) samalla tavoin kuin maalauksessa selin oleva nainen on seisahtunut kuvajaistaan katsomaan.

Länsimaisen taiteen historiassa on lukuisia teoksia, joissa nainen on peilin äärellä. Usein niissä nainen on yksityisessä tilassa, omassa makuu- tai pukeutumishuoneessaan. Simbergin maalauksessa ollaan taiteilijan työhuoneessa. Teoksen nimen lisäksi ateljeeympäristöstä kertovat peiliin heijastuva kattoikkuna ja lattialla seinään nojaava maalaus, josta katsoja näkee selkäpuolen kiilakehykset. Maalauksen aihe, ulkoasuaan tarkastelemaan syventynyt nainen, on helppo kuvitella taiteilijan malliksi. 

Simbergin maalaus innoittaa mielikuvitusta. Peili heijastuksineen ja selin oleva maalaus ovat kuin ”kuvia kuvassa”, jotka sijoittavat teoksessa kuvatun tilanteen työajan ulkopuolelle. Peili – ja sen myötä naisen pukeutumistila – sijaitsee varsinaisen maalausalueen sivussa. Kuvittelen seuraavaa: Taiteilijan ja mallin yhteinen työrupeama on siltä päivältä ohi. Taiteilija on halunnut kuvata mallinsa vielä kerran, eri näkökulmasta kuin työpäivän aikana: naisen omana itsenään, omissa askareissaan, mutta kuitenkin vielä yhteisellä työpaikalla. Tämä on päivän aikana istunut mallina, kenties alasti, kuten niin monissa taidehistoriasta tutuissa teoksissa, joissa nainen kuvastuu peiliin. Pois lähdön hetkellä taiteilija kuvaa hänet tuon ajan runsaaseen vaatetukseen pukeutuneena ja selin. Nainen ei ole malli jollekin asialle, hän ei ole töissä, hänen kuvansa kuvaa häntä itseään.

Suomen muotokuva-sana tuntuu tässä yhteydessä luontevalta. Sen kautta näemme henkilön olemuksen, muodon tai hahmon. Vielä 1893 muotokuvan synonyymi suomessa oli porträtti Kaarlo Forsmanin taidekielen sanojen luettelossa, jonka hän toimitti kääntämänsä W. Lübken Taiteen historia pääpiirteissään -teoksen liitteeksi. Porträtti tuli ruotsin porträtt-sanasta, jonka taustalla taas oli ranskan portrait [ʀtʀɛ].

Kaarlo Forsman itse käyttää käännöksessään sekä muotokuva- että porträtti-sanaa. Näin esimerkiksi Rafaelin maalaustaidetta kuvaavassa tekstissä: ”… on vielä mainittava, että Rafael myös kuuluu kaikkein aikain suurimpien porträttimaalaajien joukkoon, ja että hänen muotokuvissaan keskenään yhtyy perin historiallinen tosiaan tärkeiden kohtain käsitys, hienoimpiakin vivahduksia myöten liikkuva luonteenkuvaus ja joku usein Venezialaisista muistuttava värien heleys ja lämpö.” (Lübke, 259–260)

Poikkean pienelle sivupolulle sanojen lainautumisen maailmaan porträtin leikillisen version potretin houkuttelemana. Tänäkin kesänä on monessa suomalaisessa olohuoneessa otettu rippijuhlan kunniaksi perhepotretti. Juhlan päähenkilö on ehkä ottanut itsestään selfien. Englanninkielisen self-portrait-sanan (lyhennys selfie) loppuosa on lainautunut ranskasta Online etymologydictionaryn mukaan 1500-luvun loppupuolella. Self-portraitin koko muoto on saman lähteen mukaan kuitenkin saksalaista perua vuodelta 1821. Sanaliitto self + portrait on käännöslaina, jonka osat esiintyvät saksankielisessä ilmaisussa Selbstbildnis. Ranskan kielessä omakuva on autoportrait. Mutta selfie on sentään myös ranskaksi un selfie [sɛlfi]!

Palaan potrettipolulta takaisin Simbergin teoksen ääreen. Taiteilijan työhuone, ateljee, on muotoutunut ruotsin ateljé-sanasta, joka on hyvin lähellä ranskalaista alkuperäänsä atelier niin, että ruotsin sanan kirjoitusasu muistuttaa ranskankielisen sanan ääntämystä [atəlje]. Ruotsin kieleen sana on tullut 1770-luvulla (Seo). Ateljee on tullut suomen kirjakieleen 1800-luvun jälkipuoliskolla (Häkkinen, 2004). Muunnos, missä atelier-sanaan on lisätty i-kirjain, saattoi esiintyä taiteilijoiden työhuoneiden ja etenkin valokuvaamoiden nimissä 1800–1900-luvun vaihteessa. Tuolloin toimivat esimerkiksi Tampereen Uusi Valokuvaus Atelieri, Olga Oksasen Valokuva-atelieri Jyväskylässä sekä Fanny Hjelmin Valokuva-atelieri Kotkassa.

Ranskan kielessä un atelier ei viittaa ainoastaan taiteilijan tai valokuvaajan työpaikkaan, vaan se tarkoittaa yleensä työpajaa, -maata, -tilaa tai -huonetta. Sen taustalla on muinaisranskan (1300-luku) puusepän työpajaa tarkoittava astelier -sana, joka taas on tullut puunsälettä merkitsevästä sanasta astelle. Sanalle on tullut merkityksiä työpaikkojen muuttumisen myötä: un atelier voi olla myös korjaamo, tehdas tai tehtaan tuotanto-osasto.

1900-luvulla sana on laajentunut tarkoittamaan työryhmiä, esimerkiksi seminaariin osallistuvien työryhmä- tai työpajatyöskentelyä. Työpaja on käsitteenä laajentunut taiteilijan työhuoneesta pedagogisen toiminnan käsitteeksi. Museoissa järjestään työpajoja lapsille, koko perheille ja aikuisille. Louvren taidemuseon Ateliers sisältävät tällä kaudella muun muassa akvarellimaalausta.  

Hugo Simbergin ateljeihin ja hänen kiehtovaan taidemaailmaansa voi uppoutua Hugo Simbergin jäljillä – valokuvia, kirjeitä ja luonnoksia Kansallisgallerian kokoelmista -sivustolla. Sivuilla on valokuvia hänen perheestään, työstään ja ateljeistaan ja kirjeitä esimerkiksi Ateljeessa-maalauksen valmistumisvuodelta 1901 – på svenska.


Lähteitä ja kirjallisuutta:
Hellquist, Elof (toim.) 1922. Svensk etymologisk ordbok. Sähköinen versio: runeberg.org/svetym/
Häkkinen, Kaisa 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY.
Lübke, Wilhelm 1893. Taiteen historia pääpiirteissään. 2 osaa. Suom. Kaarlo Forsman. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino, Helsinki.
Rey-Debove, Josette; Ray, Alain 2015. Le Petit Robert de la langue française
Pirinen, Hanna 2011. ”Kuka keksi ”taiteen” ja ”taiteilijan”? Suomenkielisen taidehistoriallisen oppisanaston syntyvaiheita” teoksessa Suomen museo 2011. Sivut 86–105.

7.7.2017

Vesijärven vaiheet



 EETU SORVALI, tutkija

Vesijärven tulvimisesta kuulee aina puhuttavan, kun arkeologisia kaivauksia tai valvontaa tehdään Lahden keskustan alueella. Yleinen käsitys vaikuttaisi olevan, että vielä Lahden kylän loppuaikoina 1870-luvulla Vesijärvi olisi tulviessaan yltänyt kylän keskustaan, joka on siis sijainnut nykyisen kauppatorin ja Aleksanterinkadun alueella. Aihe tuntuu kiinnostavan ihmisiä, joten on hyvä tarkastella, miten Vesijärven korkeus on vuosituhansien aikana vaihdellut.

Viimeisimmän jääkauden aikana kilometrejä paksu jääpeite painoi maankuorta alaspäin. Jääkauden loppuvaiheessa jääpeitteen sulaminen puolestaan aiheutti maankuoren nousun, joka on käynnissä edelleen. Parhaiten ilmiö näkyy nykyisin Merenkurkun alueella, jossa maa kohoaa lähes senttimetrin vuodessa. Lahden seudulla maa kohoaa edelleen noin 3 millimetriä vuodessa. Maankohoaminen aiheutti Vesijärven alueella nopean vedenpinnan laskun, joka päättyi kun Vesijärvi kuroutui omaksi altaakseen Ancylusjärvestä noin 10 000 vuotta sitten, muutama sata vuotta ennen Päijännettä. Tällöin vedenpinta on ollut Vääksyssä noin 83–85 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella ja Lahden edustalla, Vesijärven eteläpäässä, noin 75–77 metrin korkeudella. Nykyisinhän Vesijärven pinta on keskimäärin noin 81 metrin korkeudella, eli järven pinta on ollut Lahden seudulla Vesijärven alkuaikoina kuusi metriä alempana kuin tällä hetkellä.

Maankohoaminen aiheuttaa järvialtaiden kallistumista. Esimerkkinä Muinais-Päijänne. Piirros Tapani Tervo.

Muinais-Päijänne kohosi Vääksyn kynnyksen yli noin 8 000 vuotta sitten, jolloin Vesijärvestä tuli osa Päijännettä. Muinais-Päijänteen ylin ranta on ollut Vesijärven eteläpäässä noin 85 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella ja Vääksyssä 88 metrin korkeudella. Muinais-Päijänteen vaihe Vesijärvellä päättyi noin 7 000 vuotta sitten Päijänteen murtaessa Heinolanharjun. Tällöin vesi laski nopeasti ja Vesijärvi kuroutui jälleen omaksi altaakseen. Vesijärvi laski tämän jälkeen jälleen Päijänteeseen Vääksynjoen kautta, ja Päijänne laski vedet edelleen Kymijokea pitkin Suomenlahteen

Vesijärven pinnan korkeuden muutoksia on voitu seurata myös kivikautisen löytömateriaalin perusteella. Kivikautiset asuinpaikat ovat usein sijainneet rannan tuntumassa, joten löytyneiden asuinpaikkojen perusteella on voitu päätellä millä korkeudella vesi on ollut. Vesijärven pinnan korkeudessa ei ole kivikautisten löytöjen perusteella tapahtunut suuria muutoksia viimeisen 5 000 vuoden aikana.

Koska maa ei kohoa kaikkialla samaa tahtia, aiheuttaa ilmiö veden pinnan nousua juuri Vesijärven eteläpäässä, Lahden alueella. Siksi järven pintaa on laskettu keinotekoisesti tulvimisen estämiseksi. Järven laskua on suunniteltu jo 1600-luvulla ja 1700-luvulla Vesijärveä tiedetään lasketun kaksi kertaa. Vuosien 1821 ja 1831 välillä Vesijärven pintaa laskettiin 8 jalkaa eli noin 2,5 metriä. Näiden laskujen johdosta järven pinta on nykyisin noin 81 metrin korkeudella merenpinnasta, kun sen luonnollinen korkeus olisi noin 2,5–3 metriä korkeammalla.

Pikku-Vesijärven alue 1870-luvun kartassa. Nykyinen Lahden keskusta sijaitsee kuvan oikeassa alakulmassa. Kansallisarkisto.

Kaikista tutkimuksista ja historiallisista lähteistä, kuten kartoista, päätellen on Vesijärven pinta ollut Lahden kylän aikana suhteellisen lähellä nykyistä korkeuttaan, etenkin kylän loppuvaiheessa 1870-luvulla. Uusimpien havaintojen mukaan vesi on tuohon aikaan voinut kovasti tulviessaan yltää Kisapuiston uusittavana olevan jalkapallokentän tienoille.

Vesijärven korkein pinta Lahden keskustan alueella.


Missään nimessä ei ole mahdollista, että järvi olisi tulviessaankaan ulottunut nykyisen torin alueelle, jossa maanpinta on kylän aikana ollut 95–96 metrin korkeudella. Näin suuri tulva olisi vaatinut yli kymmenen metrin vedenpinnan nousun ja se olisi havaittu myös Lahden torin arkeologisissa tutkimuksissa. Todennäköisesti tapahtuma olisi myös huomioitu aikalaislähteissä, sillä se olisi ollut selvästi suurempi katastrofi kuin Lahden kylän palo 1877.

Lisätietoja jääkausista ja vesistöjen muutoksista oheisesta linkistä: www.geologia.fi

22.6.2017

Juliste, tapahtuman syntymätodistus

HANNA SUIHKO, tutkija

Olen Hanna Suihko, Julistemuseon pitkäaikaisen tutkijan Kari Savolaisen manttelin perijä. Olen taustaltani taidehistorioitsija ja teollinen muotoilija ja työskentelin ennen Lahteen tuloani museoalalla Helsingin museoissa. Olen kuitenkin alun perin Lahesta. Lahden julistemuseon tutkijana olen toiminut nyt parisen vuotta ja hyppäsin käytännössä melkein suoraan liikkuvaan junaan tähän työhön tullessani: tänä kesänä Taidemuseossa esillä olevan Lahden 20. kansainvälisen julistetriennalen järjestelyt alkoivat jo puolitoista vuotta sitten, alkuvuodesta 2016.

Kuva: Tiina Rekola/Lahden museot

Lahden julistemuseo on valtakunnallisesti tunnettu erikoismuseo, mutta Lahden julistetriennale tunnetaan ympäri maailman. Vuonna 1975 järjestetyn ensimmäisen Lahden kansainvälisen julistebiennalen jälkeen katselmus on kokenut monenlaisia muutoksia. Esimerkiksi ympäristöjulisteiden sarja on ollut mukana Lahden kansainvälisessä julistetriennalessa vuodesta 1995 lähtien. Sarja perustettiin ympäristöministeriön entisen kansliapäällikön Lauri Tarastin aloitteesta. Ministeri Tarasti on edelleen henkilökohtaisesti mukana järjestämässä ympäristöjulistesarjaa. Sarjan voittajalle jaetaan 3000 euron suuruinen Lauri Tarasti Prix. Merkittävä muutos tapahtui myös vuonna 2011, kun vuorovuosin järjestetty julistebiennale muuttui kolmen vuoden välein järjestettäväksi julistetriennaleksi.

Kuva: Tiina Rekola/Lahden museot

Tänä vuonna otettiin ensimmäistä kertaa Lahden julistetriennalen historiassa käyttöön pieni rekisteröitymismaksu. Triennalen järjestelytoimikunta jännitti hiukan, kuinka maksullisuus otetaan vastaan. Ilmoittautumisia tuli hiukan edelliskertaa vähemmän, mutta pudotus ei onneksi kuitenkaan ollut mitenkään merkittävä. Sähköisessä muodossa toteutettu rekisteröityminen päättyi 15.12.2016. Määräaikaan mennessä ehdolle saapui 2100 julistetta noin 700 suunnittelijalta 60 maasta ympäri maailmaa. Kilpailutoimikunta valitsi näistä ehdokkaista näyttelyyn mukaan 345 julistetta 33 maasta. Erityisesti Kiina, Japani, Puola, Saksa, Sveitsi ja Iran ovat tämän vuoden näyttelyssä vahvasti edustettuina. Näissä maissa graafisella muotoilulla ja julistesuunnittelulla on muutenkin pitkä ja vahva traditio, julisteet ovat upeita ja painojälki vaikkapa iranilaisissa silkkipainetuissa julisteissa todella kaunis.

Muutoksia julistetriennalen järjestelyissä on siis vuosien varrella tapahtunut, mutta muuttumattomana on pysynyt triennalen korkea laatu. Mukaan on joka vuosi saatu erittäin korkeatasoinen valikoima julistetaiteen uusimpia teoksia maailman parhailta tekijöiltä kymmenistä maista, niin myös tänä vuonna. Julistetriennalen avajaisissa 8.6.2017 tuntui kuin olisi Sodankylän elokuvajuhlilla, avajaisiin kun saapuu perinteisesti isolla joukolla graafisia suunnittelijoita maailman joka kolkalta. He olivat kaikki tulleet avajaisiin iloisella ja rennolla mielellä toisiaan tapaamaan ja juhlimaan viimeisimmän julistesuunnittelun saavutuksia.

Kuva: Tiina Rekola/Lahden museot

Monesti pohditaan, onko juliste enää ajankohtainen tapa tiedottaa. Ovatko sähköiset mediat ajaneet perinteisen painetun julisteen ohi? Suunnittelijat itse ovat vahvasti toista mieltä:

Julisteet ovat graafisen suunnittelun ilmiö, joka on ollut monta vuotta käytännöllisesti katsoen pyhä kaikille suunnittelijoille. Tämä arvostettu ala herättää heissä erityisen halun ryhtyä julistesuunnittelijaksi. Muut graafisen suunnittelun alat eivät oletettavasti tarjoa samoja mahdollisuuksia saada julkisuutta ja tulla palkituksi kuin julistesuunnittelu.

Vaikka median muuttumisesta johtuen julisteet eivät ole enää yhtä paljon käytössä kuin aikaisemmin eikä yleisö näe niitä yhtä usein, mitään tapahtumaa tai näyttelyä ei voi vieläkään mainostaa kunnolla ilman julistetta.

Julisteet ovat taide- ja kulttuuritapahtumien sekä poliittisten tapahtumien syntymätodistuksia ja iloitsen siitä, että Lahden kaltainen aito julistetriennaali on edelleen suosittu ja pitää esillä julisteita ja niiden suunnittelijoita.”

Parisa Tashakori, Iran
Kansainvälisen tuomariston puheenjohtaja
Lahden 20. kansainvälinen julistetriennale 2017

29.5.2017

Metallinetsintäkausi käyntiin - vinkkejä vastuulliseen toimintaan

EETU SORVALI, tutkija

Ollessani kaivauksia suorittamassa kesäkuussa 1936 Hollolan pitäjän Untilan kylän Kirkailanmäessä ilmoitti eräs paikkakuntalainen, että naapurikylän, Vesalan Ojumäestä oli kesällä 1935 löydetty rautainen keihäänkärki. Ojumäki on noin 700 m Lahti - Hämeenlinna maantienristoksesta Hollolan kirkolle päin, tien vasemmalla puolella (ks. valokuvaa 10510 ja 10511). Sähköpylvästä varten kuoppaa kaivettaessa löydettiin noin ½ m syvyydestä keihäänkärki. Pyysin talon n. 12 v. poikaa piirtämään hiekkaan kuvan esineestä. Erittäin järkevältä vaikuttava poika piirsi selvän väkäsellisen putkikeihään, tyyppi, joka jäi maassamme pois käytännöstä 500-luvulla. Talon emäntä kertoi nähneensä piha-alueella nokea sisältäviä kohtia siellä täällä, muuta hän ei ollut huomannut. Paikkaa ei uhkaa mikään vaara.” - arkeologi Helmer Salmo 1936

Valveutuneet kansalaiset ovat tehneet ilmoituksia muinaisesineistä ja mahdollisista muinaisjäännöksistä siitä lähtien, kun tietoa näistä on ylipäätään ryhdytty hankkimaan. Kuten yllä oleva lainauskin paljastaa, ovat esinelöydöt aiemmin liittyneet suurelta osin peltotöihin ja muuhun maankäyttöön ja ilmoitus on usein ollut helpointa tehdä lähialueella liikkuville arkeologeille.

Nykyisin valtaosa esinelöydöistä tehdään metallinilmaisimella ja viileästä keväästä huolimatta on metallinetsintäkausi päässyt käyntiin tänäkin vuonna. Myös meille tänne Päijät-Hämeen maakuntamuseolle on ehditty lähettää ja tuoda muutamia löytöjä esimerkiksi Kärkölästä ja Sysmästä. Vuosi tulee todennäköisesti olemaan metallilöytöjen osalta erityisen runsas. Senpä vuoksi on tärkeää muistuttaa maakuntamuseon tarjoamista palveluista koskien arkeologista kulttuuriperintöä.

Järjestimme tämän vuoden helmikuussa metallinilmaisinharrastajille pienen työpajan, jonka tarkoituksena oli yhteistyömahdollisuuksien kartoittaminen ja hyvien käytäntöjen läpikäynti. Lisäksi konservaattori Anu Kinnunen antoi neuvoja löytöjen käsittelyyn. Osanotto yllätti järjestäjät positiivisesti. Tilaisuuteen osallistui sekä kokeneita että aloittelevia harrastajia aina Etelä-Karjalasta saakka. Työpajan jälkeen museolle on tullut useita pyyntöjä myös laajemman aiheeseen liittyvän kurssin pitämisestä. Toiveeseen pyritään vastaamaan täällä Päijät-Hämeessä mahdollisuuksien mukaan tämän vuoden syksyllä. Vastaavia kursseja on järjestetty esimerkiksi Espoon ja Vantaan kaupunginmuseoissa sekä Pirkanmaan maakuntamuseossa. Kesän aikana museon arkeologien on tarkoitus tehdä yhteistyötä harrastajien kanssa ainakin Lahden Urheilukeskuksen maastossa, missä metallinilmaisimella voidaan tutkia lukuisten alueelle kaivettujen kuoppien liittymistä sisällissodan aikaisiin taisteluihin.

Metallinilmaisin käytössä Lahden sisällissodan aikaisen taistelumaaston
tutkimuksessa. Kuva: Päivi Repo/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Päijät-Hämeen maakuntamuseosta saa ohjeita ja neuvoja metallinetsintään liittyvissä asioissa. Esimerkiksi kiinteitä muinaisjäännöksiä ja niiden rajausta koskevissa asioissa museolla on ajantasaisin tieto ja niinpä varsinkin epäselvissä tapauksissa kannattaa olla yhteydessä meihin museon arkeologeihin. Etsimiä koskevissa teknisissä ongelmissa tunnustamme kuitenkin vajavaisuutemme. Näihin kysymyksiin asiantuntijat ja ratkaisut löytyvät ehdottomasti parhaiten harrastajien keskuudesta.

Metallinilmaisinlöydöistä sekä muista muinaisesinelöydöistä ja mahdollisista kiinteistä muinaisjäännöksistä voi ilmoittaa suoraan Päijät-Hämeen maakuntamuseolle, jonne löydöt voi myös toimittaa. Lomakkeet ilmoittamista varten löytyvät kootusti Lahden museoiden nettisivuilta, jonne on koottu muitakin muinaisjäännöksiin ja arkeologiaan liittyviä ohjeita ja oppaita, joihin voi tutustua oman mielenkiinnon mukaan. Ennen maastoon lähtemistä kannattaa metallinilmaisinharrastajan ainakin lukaista läpi Museoviraston Muinaisjäännökset ja metallinetsin -opas, joka tarjoaa ohjeet vastuulliseen harrastamiseen ja perustietoja muun muassa arkeologisesta tutkimuksesta. 

Hyvää kesää ja hyviä löytöjä!

5.5.2017

Lahden kylän koulu - koulupojista taiteilijoihin

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahden kylän ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1871. Koulu oli yksityinen, yksi Lahden kartanon isännän August Fellmanin monista kansansivistyshankkeista. Kaksi vuotta myöhemmin koulu sai oman rakennuksen, ja se kunnallistettiin.

Uusi koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien äärelle, pienelle mäennyppylälle, männikön suojaan. Paikka oli ihanteellinen koulurakennukselle: se oli hyväkuntoisen tien äärellä, tuulilta suojassa. Fellman antoi koululle tontin, ja talolliset velvoitettiin pystyttämään se päivätöinään lahjoittamistaan peruskivistä ja hirsistä. Koulupihaan tehtiin myös ulkorakennus opettajien lehmiä varten sekä käymälät, liiterit ja aitta.  

Lahden kylässä oli näihin aikoihin vajaat 900 asukasta. He eivät olleet aluksi järin innostuneita uudesta opinahjosta, sillä koulunkäynnin arveltiin olevan haitaksi uskonnonharjoitukselle. Fellman houkutteli vanhempia lähettämään jälkikasvu kouluun lupaamalla puoli tynnyriä rukiita yhdestä, kaksi tynnyriä kahdesta lapsesta. Koulun suosio kasvoikin nopeasti, ja 1800-luvun lopulla sisään saatettiin ottaa enää vain noin puolet halukkaista.

Lahden kylän koulun oppilaat ryhmäkuvassa 1900-luvun alussa, miesopettaja
J. Partanen. Kuva Atelier Lumiere/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Koulussa oli aluksi 31 oppilasta, kaikki poikia. Pian myös tytöt pääsivät oppiin. Pojista käytettiin koulussa sukunimiä, tytöistä etunimiä. Koulun tunnetuin oppilas lienee ollut Juho Kusti Paasikivi, tuolloin vielä Johan Gustaf Hellstén. Nimi ilmenee koulun asiakirjoista ensi kertaa 15.10.1877, jolloin hän oli ollut poissa koulusta. Oppilas Hellstén osoitti erityistä lahjakkuutta matematiikassa.

Koulun ensimmäinen opettaja oli Juho Silvonen, jolla oli asianmukainen koulutuskin: hän oli käynyt seminaarin. Itse keisari päätti opettajan palkasta: se oli oleva 600 markkaa sekä vapaa asunto, lämpö ja valo. Opettaja asui ajan tapaan koulutalossa. Miesopettajille varattiin isommat asunnot kuin naisopettajille, koska heidän oletettiin olevan naimisissa toisin kuin naisten.

Koulutalossa oli kaksi kerrosta, joista alempi oli opetuskäytössä, ylempi opettajan asuntona. Yläkertaa ei saanut palomääräysten mukaan käyttää opetustarkoitukseen. Koulussa oli alun perin yksi luokkahuone, ja se kävikin ajan mittaan ahtaaksi. Vuonna 1902 rakennusta laajennettiin. Joitakin vuosia myöhemmin tehtiin erillinen lisärakennus, johon sijoitettiin opettajien asunnot, veistoluokka, sauna ja pesutupa, jonka padassa keitettiin ruoka. Oppilaat aterioitsivat höyläpenkeillä. Koululle anottiin myös valopistettä, koska koulua käytiin myös iltavuorossa, mutta pyyntö evättiin. Sähköt saatiin vuonna 1917.

Lahden kylän koulu 1950-luvulla, etualalla Hollolankatu.
 Kuva Valokuvausliike Erkki Halme/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Kansakoulu siirrettiin uuteen Läntiseen kouluun, nykyiseen Länsiharjun kouluun vuonna 1932, ja Lahden kylän kouluun muutti työväenopisto. Sodan aikana rakennuksessa majoitettiin sotilaita ja siirtoväkeä. Jonkin aikaa talossa toimi myös Lahden teknillinen koulu. Vuonna 1954 rakennuksessa aloitti lastentarha, ja vuonna 1980 se osoitettiin kaupunginmuseon varasto- ja konservointitiloiksi. Seuraavan vuosikymmenen alussa se kunnostettiin taiteilijoiden asuin- ja työskentelytiloiksi.

Entinen kylän koulu toimii nykyään taiteilijoiden asuin- ja työskentelytilana.
Kuva Tiina Rekola/Lahden museot.

Lahden kylän koulu on seissyt paikallaan pienellä männikköisellä mäellään lähes puolitoista vuosisataa. Moni lahtelainen lienee havainnut tämän pikku talon Hollolankadun mutkassa, mutta kivikaupungin keskellä pieni talo ei herätä suurta huomiota. Rakennuksella on kuitenkin tärkeä historia: se on keskusta-alueen vanhin rakennus ja ainoa kyläajalta säilynyt talo. Se on myös vanhin julkinen rakennuksemme.  

4.4.2017

Samppanjaa ja salusiineja – kielihistoriallisia pohdintoja kokoelmien keskellä

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi Lahden taidemuseo

Samppanjalaseja Itä-Hämeen museossa
Hartolan Koskipäässä. Kuva: Tiina Rekola/
Lahden museot
Olen Lahden taidemuseon amanuenssi, aiemmalta ammatiltani ranskan kielen ja ranskalaisen kirjallisuuden tutkija ja opettaja. Kokoelmaesineiden aineeton, kielihistoriallinen ulottuvuus kiehtoo mieltäni ja tarkastelenkin niitä usein tästä näkökulmasta. Kirjoitan Lahden museoiden blogiin pieniä juttuja alun perin ranskalaisista sanoista, joita olen kohdannut Lahden kaupunginmuseon sekä Päijät-Hämeen aluetaidemuseon ja maakuntamuseon taide- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien esineistössä.

Tässä ensimmäisessä kirjoitelmassa lähestyn asiaa yleisesti ja jatkossa tarkastelen etenkin taiteen sanastoon kuuluvia yksittäisiä ilmauksia. (Käytän puolilainausmerkkejä tai kursivointia kun puheenaiheena on sana ja sen merkitys. Lainausmerkkejä käytän sitaateissa.)

Joskus sanat voivat siirtyä ajasta, kielestä ja kulttuurista toiseen muotoineen ja merkityksineen miltei sellaisinaan. Esimerkiksi ranskan ’café’ on aksenttimerkkiään myöten levinnyt maailmanlaajuisesti ’kahvila’ merkityksessään, ja Champagnen maakunnan mukaan nimensä saanutta viiniä nautitaan lähes samannimisenä eri puolilla maailmaa. Joskus taas sanojen muoto muuttuu matkan varrella, ne voivat saada tulokielessä lisää merkityksiä tai menettää niistä osan.

Einari Levo: Päiväkahvilla, 1974. Lahden taidemuseon kokoelma.
Kuva: Tiina Rekola/Lahden museot.

Kulttuurivaikutteita


Suomen kieleen vakiintuneet kulttuurielämään liittyvät ranskalaiset sanat ovat usein tulleet meille ruotsin kautta. 1600-ja 1700-luvuilla kuningashuoneissa katsottiin mallia Ranskan hovista. Ludvig (ranskaksi Louis) XIV:n Versailles antoi virikkeitä niin arkkitehtuuriin ja puutarhatyyleihin kuin sisustamiseen, kalusteisiin, pukuihin ja henkiseen elämäänkin. Ranskalaista kulttuuria ja kirjallisuutta pidettiin suuressa arvossa, ja Ruotsissa ylemmät yhteiskuntaluokat puhuivat ja kirjoittivat ranskaa.

Ruotsin kuningatar Kristiina halusi perehtyä ajan ranskalaiseen ajatteluun ja pyysi René Descartes’in hoviinsa opettajakseen ja keskustelemaan filosofisista aiheista. Descartes saapui Tukholmaan vuoden 1649 syksyllä. Kartesiolaiset keskustelut käytiin aamuisin viideltä viileässä salissa. Pohjolan talvi vaikutti omalla tavallaan kulttuurivaihtoon: Descartes kirjoitti ystävälleen de Flesselille 15. tammikuuta 1650 myönteisesti yhteistyöstään kuningattaren kanssa, mutta sanoi samalla, että hänestä Tukholmassa ”ihmisten ajatukset tuntuivat talvella jäätyvän vesien lailla”. Matka koitui Descartes’in kohtaloksi – hän kuoli Tukholmassa 11. helmikuuta 1650.

Maiden välisten, eri alojen vilkkaiden suhteiden ansiosta ranskalaisen kulttuurin vaikutus Ruotsissa oli voimakasta 1700-luvun jälkipuolella. Kustaa III:n hovista – jonka seurustelukieli oli ranska – vaikutteet siirtyivät maalaisaatelin välityksellä väestön keskuuteen myös Ruotsi-Suomessa. Arkkitehtuurissa ja sisustuksessa niitä voi nähdä uusklassisessa, Kustaa III:n mukaan nimetyssä kustavilaisessa tyylissä.

Valistusajan ranskalaisten ajattelijoiden teoksia tapaa kartanoiden kirjastojen teosvalikoimissa. Esimerkiksi Fagervikin kirjaston valikoimiin kuului muun muassa 1700-luvun suuri ensyklopedia, näytelmäkirjailijoiden Corneille, Racine ja Molière -teoksia sekä filosofi Voltairen tuotantoa.


Muutama sana sanoista


Museokokoelmissa usein vastaan tulevia, ranskasta ruotsin kieleen 1600- ja 1700-luvuilla lainautuneita sanoja ovat esimerkiksi: ateljee (ru. ateljé, ra. atelier [atəlje]), emali (ru. emalj, ra. émail [emaj]), fasadi (ru. fasad, ra. façade [fasad]), fajanssi (ru. fajans, ra. faïence [fajɑ̃s], joka tulee ital. kaup. Faenzan nimestä), mansetti (ru. manschett, ra. manchette [mɑ̃ʃɛt]), salonki (ru. salong, ra. salon [salɔ̃]) ja serviisi (ru. servis, ra. service [sɛRvis]).

Mainitut sanat ovat vakiintuneet käyttöön ja ne voi nähdä nykymuseoiden kokoelmaluetteloissa. On mielenkiintoista, että lukuisten samalla tavalla lainautuneiden sanojen käyttö ja sävymerkitys on muuttunut. Puteli (ru. butelj, ra. bouteille [butɛ]), pakaasi (ru. bagage, ra. bagage [bagaʒ]) tai mööpeli (ru. möbel, ra. meuble [mœbl] latinan sanasta ‘mobilis’) eivät ole termejä, joilla esineitä nykyisin viedään tietokantaan. Ne ovat yleisiä arkikielen sanoja, joita käytetään puheessa ja joskus kenties humoristisissakin yhteyksissä, mutta niitä merkitsevillä asioilla on virallisemmassa kielessä toinen kielellinen ilmiasu.

Pasteurin lapsuuden koti, nykyinen museo,
sijaitsee Dole-nimisessä pikkukaupungissa.
Kuva: Tuija Vertainen.

Nykyisin suomenkielisissä medioissa vilahtelevat ranskalaissanat liittyvät usein ruokaan ja etenkin mainoksissa ne lisäävät mielikuvaa tuotteen korkeatasoisuudesta. Mainosten vinkit ”gurmeenautintoihin” (gourmet [guRmɛ], herkuttelija) antavat samanlaisen vaikutelman kuin entisajan ”reklaamit” (ru. reklam, ra. réclame), jotka korostivat laadukkaiden tuotteiden tulevan ”suoraan Pariisista”. Ravintoaineen ranskalaisuus, josta tuotteen nimessä käytetty ranskankielinen sana – kuten bonjour (hyvää päivää) tai chèvre (vuohi) – kertoo, tekee siitä houkuttelevan. Pastöroitu maito on tässä suhteessa poikkeus: se ei herätä samanlaisia mielikuvia, vaikka pastöroiminen jos mikä on ranskalainen, tuotteen korkealuokkaiseksi tekevä asia. Louis Pasteurin kehittämä ja hänen mukaansa nimetty kuumennusmenetelmä takaa paitsi maukkaan maidonjuontikokemuksen, myös tuotteen säilymisen pidempään.


Heinolan museon keittiön tunnelmaa
salusiiniverhoineen. Kuva: Sirpa
Juuti/Heinolan museo.
Kaikki mikä kuulostaa suomeksi ranskalaiselta ei aina ole sitä. Ranskalaisilla viivoilla ei ilmauksena ole ranskalaista vastinetta (ne saattavat viitata teatterisanaston repliikkimerkkeihin), ranskalaiset perunat ovat Ranskassa belgialaisia perunoita ja Ranskalaiset korot on Erik Lindströmin iskelmä 1950-luvulta.

Asia voi olla myös toisinpäin. Kaukana Pariisista tai Tukholmasta päijäthämäläisen kotiseutumuseon ikkunassa rauhallisesti lepuutteleva puoliverho nimeltään ’salusiini’ voikin kätkeä sisäänsä tulisia tunteita. ’Salusiini’ on tullut meille ruotsin sanasta jalusi [ʃalusi]. Ruotsin sanan taustalla on ranskan jalousie [ʒaluzi], joka tarkoittaa mustasukkaisuutta. Se antaa aavistaa kuinka joku voi piilosta, verhon raosta, seurata henkeään pidätellen mielitiettynsä liikkeitä, kenties tämän lähtöä tapaamiseen jonkun toisen kanssa.

Jalousie merkitsee myös kateutta. Sitäkin voi naapureiden kesken harjoittaa salusiinien raosta.


Salusiinit Hollolan kotiseutumuseon tuvan ikkunassa vuonna 1974.
Kuva: R. Lahdenranta/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.



Lähteitä:
Descartes’in kirje teoksessa Œuvres de Descartes, Correspondance V, lettre DLXXXIV. Toim. Adam, Charles ja Tannery, Paul. Pariisi, Librairie philosophique J. Vrin.

Hellquist, Elof (toim.) 1922. Svensk etymologisk ordbok. Sähköinen versio: runeberg.org/svetym/

Hruškar, Đ. ja Gadelii, K. 2015. ”Les mots d’emprunt et les transferts culturels : l’influence du français sur le suédois” teoksessa Cedergren, M. et Briens, S. (toim.) Médiations interculturelles entre la France et la Suède. Trajectoires et circulations de 1945 à nos jours. Stockholm: Stockholm University Press. DOI: http://dx.doi.org/10.16993/bad.t

1.3.2017

Mitä Lahden MM-kisoista ja Salpausselän kisoista tallentuu tuleville sukupolville?

SUVI KUISMA, tutkija Hiihtomuseo

Salpausselän kisat ja hiihdon maailmanmestaruuskisat Lahdessa ovat voimakkaasti Lahden kaupungin historiaa urheiluhistorian ohella. Lahti tunnetaan maailmalla talviurheilupaikkakuntana. Juuri alkaneet seitsemännet MM-kisat tekevät Lahdesta erityisen maailmassa, kun missään muulla paikkakunnalla ei ole järjestetty pohjoismaisten lajien MM-kisoja yhtä usein. Kisat ovat myös Lahden kaupungin näyteikkuna maailmalle. Lahti ja kisaorganisaatio ovat aina halunneet järjestää upeat ja toimivat kisat ja toivoneet kisavieraiden viihtyvän monin tavoin kisa-alueella ja kaupungilla.

Yksi Hiihtomuseon tärkeimmistä tehtävistä on tallentaa 1920-luvulta alkanutta Salpausselän ja Lahden MM-kisojen perinnettä ja tapahtumia tuleville sukupolville. Tämä perinne on olennainen osa suomalaista ja lahtelaista identiteettiä. Hiihtomuseon kokoelmista löytyy kisahistoriasta 1920-luvulta nykypäivään kertovia valokuvia, arkistoaineistoa, pienpainatteita ja esineistöä.

Millä tavoin sitten parhaiten saadaan kisojen eri puolet talteen? Kisat eivät ole vain urheilua, vaikkakin se on ollut tallentamisessa perinteisesti merkittävintä. Kisoja talletetaan lukuisien toimitsijoiden ja tietenkin myös suuren yleisön näkökulmasta. Monenlaiset kisailutunnelmat on haluttu talteen. Mikä tuo kisatunnelman? Onko toimitsijoiden kisatoppapuku lahtelainen talvikansanpuku?


Urheilijoiden palkintojen ja varusteiden lisäksi yleisöön liittyen maskotit ja niihin liittyvät tuotteet ovat olleet konkreettisia esineitä, joita kisahistoriasta on talletettu. Vuoden 1989 MM-kisojen Nestori-tonttuhahmo ja 2001 kisojen Harri-ilves näkyivät aikanaan joka puolella. Tänä vuonna virallinen maskotti jäi valitsematta ja se herätti suuressa yleisössä ihmetystä. Lahti2017 tunnuksia ja väriä sen sijaan on nähty runsaasti. Violetti on kisojen väri ja valkeat lumitähtikuviot violetilla taustalla loistavat stadionilla ja kaupungilla.



Lahti 2017 MM-kisojen avajaiset ja kisaväriin ja tunnuksiin verhottu lava. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseo.



1920- ja 1930-luvulla kisoihin liittyvää esineistöä ja aineistoa syntyi vähän verrattuna myöhemmin kisavuosiin. 1920-luvulta vuoden 1926 kongressikisoihin liittyvä esine oli kahdella hiihtäjällä – Matti Raiviolla ja Tapani Nikulla - ollut flanellikankainen naamari, joka suojasi noin 30 asteen pakkaselta. Pakkasrajoituksia ei tuolloin tunnettu. Toimitsijoiden varusteita olivat karvalakit ja pitkät palttootakit. Muistot ensimmäisistä MM-kisoista 1926 olivat lähinnä ohut käsiohjelma, pääsyliput, rintamerkki, postikortti ja muistomitali.

Maailma muuttui Lahden kisoissa erityisesti 1970-luvulla ja kisatuotteita alettiin tehdä runsaasti. Omaa maskottia ei vielä ollut 1978 MM-kisoissa, mutta graafikko Kyösti Variksen suunnittelema kolmen urheilijan podium -logo on muodissa edelleen samoin kuin mainos- ja julistemateriaalien värikkäät hahmot. Vuoden 1989 MM-kisoissa erilaisten maskottituotteiden kirjo oli valtava. Tehtiin tarroja, merkkejä, pelejä, avaimenperiä, kyniä, reppuja, vyölaukku jne.


Kisatapahtumien tallennusta Lahden kaupunginmuseo ja Hiihtomuseo hoitaa erityisesti kisojen valokuvadokumentoinnilla. Tämän vuoden MM-kisoissa museon valokuvaaja Tiina Rekola ahkeroi ja tallentaa kisatapahtumia, avajaiset, urheilijoita, katsojia, toimitsijoita työssään ja monenlaista oheistoimintaa. Lahden kaupunginmuseon ottaessa Hiihtomuseon hoitoonsa 1974 lähtien, alkoi myös säännöllinen valokuvadokumentointi kisoissa. Vuoden 1978 ja 1989 kisat on valokuvattu monipuolisesti sekä valokuvaaja Pirjo Kaarkosken toimesta että konservaattori Jorma Kuusisen ansiosta. Kuusinen keskittyi erityisesti vuoden 1978 kisojen aikana oheistapahtumiin ja näyteikkunoihin Lahden keskustassa ja esimerkiksi kisatansseihin Teivaalan tanssipaikalla.

Haastattelut kisoissa on yksi tapa kerätä tietoa ja tunnelmia kisoista. Attaseat eli Team Hostit olivat kohteena esikisoissa 2016. Myös myöhemmin kerättävillä haastatteluilla, muistelmilla ja keruukirjoituksilla saadaan eri kisatoimijoiden näkökulmia esille. Esimerkiksi Lahden kaupungin 100-vuotisjuhlan kunniaksi 2005 museo keräsi laajan kirjon kisamuistelmia kirjoituskilpailun avulla yhteistyössä Antti Kariston ja Pekka Laaksosen kanssa. Urheilijoihin otetaan yleensä yhteyttä vuosien jälkeen kisatapahtumasta. Hiihtäjä Hilkka Riihivuori lahjoitti museolle joitakin vuosia sitten mielenkiintoisen kokonaisuuden vuoden 1978 kisaedustusasuja, mm. Pi Sarpanevan ja Maj Kuhlefeltin suunnittelema toppatakki ja yöpaita, joissa on upea suomilippumainen kuviointi. Kisajärjestäjältä on yleensä saatu valikoitua aineistoa kuten pienpainatteita ja arkistoaineistoa.


Lahtelainen paikallinen media on osallistunut myös aktiivisesti kisahistorian tallentamiseen ja välittämiseen yleisölle jo viikkoja ja kuukausia ennen 2017 kisoja. On haastateltu entisiä toimitsijoita ja aktiivista yleisöä. Jutut ovat välittyneet radion ja lehtien välityksellä. Mediatalo Esan, Suomen Urheilumuseon ja Hiihtomuseon yhteishanke "MM-kisat 1926-2017 " -julkaisussa 2016 kisojen urheiluhistoria käytiin asiantuntevasti läpi laajan ja mielenkiintoisen kuva-aineiston kanssa.
Janne Ahonen lipunkantajana avajaisissa.
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseo
On jännittävä nähdä, mitkä asiat tulevat jäämään mieleen vuoden 2017 kisoista. Tyylikkyys on ollut tärkeä tavoite kisaorganisaatiolla ja siinä on onnistuttu. Lahtelaisten vanhat sukset ovat päätyneet koriste-elementeiksi kisoihin, mutta Hiihtomuseosta ei vanhoja suksia ole aitarakennelmiin luovutettu, kuten joku yleisöstä pelkäsi. Uudenlaiset katsomot kuten Mielensäpahoittajan katsomo, Röllimaa sekä lukuisat oheistoiminnat myös lämpimissä tiloissa ovat nykypäivää ja keränneet kiitosta yleisöltä.

Netissä ja somessa markkinointi on onnistunut tavoittamaan yleisön. Sponsorisopimukset ovat erittäin tärkeitä tänä päivänä, joka saattaa vaikeuttaa välillä pienten toimijoiden läsnäoloa. Kisoista talteen laitettava esine voi olla esimerkiksi urheilijoiden saama vesipurkki, joka on herättänyt runsaasti keskustelua, kun ruotsalaisen Tetrapakin pakkaama MM-kisavesi Brittein saarelta tuntuu lahtelaisesta kipeältä, kun Lahdessa on Suomen ja maailman parhaimmat vedet. Nyt kisojen aikaan on ollut ilo seurata, että urheilu on edelleen pääroolissa, kun suomalainen hiihto on menestyksekästä ja se kiinnostaa suurta yleisöä.