5.5.2017

Lahden kylän koulu - koulupojista taiteilijoihin

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahden kylän ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1871. Koulu oli yksityinen, yksi Lahden kartanon isännän August Fellmanin monista kansansivistyshankkeista. Kaksi vuotta myöhemmin koulu sai oman rakennuksen, ja se kunnallistettiin.

Uusi koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien äärelle, pienelle mäennyppylälle, männikön suojaan. Paikka oli ihanteellinen koulurakennukselle: se oli hyväkuntoisen tien äärellä, tuulilta suojassa. Fellman antoi koululle tontin, ja talolliset velvoitettiin pystyttämään se päivätöinään lahjoittamistaan peruskivistä ja hirsistä. Koulupihaan tehtiin myös ulkorakennus opettajien lehmiä varten sekä käymälät, liiterit ja aitta.  

Lahden kylässä oli näihin aikoihin vajaat 900 asukasta. He eivät olleet aluksi järin innostuneita uudesta opinahjosta, sillä koulunkäynnin arveltiin olevan haitaksi uskonnonharjoitukselle. Fellman houkutteli vanhempia lähettämään jälkikasvu kouluun lupaamalla puoli tynnyriä rukiita yhdestä, kaksi tynnyriä kahdesta lapsesta. Koulun suosio kasvoikin nopeasti, ja 1800-luvun lopulla sisään saatettiin ottaa enää vain noin puolet halukkaista.

Lahden kylän koulun oppilaat ryhmäkuvassa 1900-luvun alussa, miesopettaja
J. Partanen. Kuva Atelier Lumiere/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Koulussa oli aluksi 31 oppilasta, kaikki poikia. Pian myös tytöt pääsivät oppiin. Pojista käytettiin koulussa sukunimiä, tytöistä etunimiä. Koulun tunnetuin oppilas lienee ollut Juho Kusti Paasikivi, tuolloin vielä Johan Gustaf Hellstén. Nimi ilmenee koulun asiakirjoista ensi kertaa 15.10.1877, jolloin hän oli ollut poissa koulusta. Oppilas Hellstén osoitti erityistä lahjakkuutta matematiikassa.

Koulun ensimmäinen opettaja oli Juho Silvonen, jolla oli asianmukainen koulutuskin: hän oli käynyt seminaarin. Itse keisari päätti opettajan palkasta: se oli oleva 600 markkaa sekä vapaa asunto, lämpö ja valo. Opettaja asui ajan tapaan koulutalossa. Miesopettajille varattiin isommat asunnot kuin naisopettajille, koska heidän oletettiin olevan naimisissa toisin kuin naisten.

Koulutalossa oli kaksi kerrosta, joista alempi oli opetuskäytössä, ylempi opettajan asuntona. Yläkertaa ei saanut palomääräysten mukaan käyttää opetustarkoitukseen. Koulussa oli alun perin yksi luokkahuone, ja se kävikin ajan mittaan ahtaaksi. Vuonna 1902 rakennusta laajennettiin. Joitakin vuosia myöhemmin tehtiin erillinen lisärakennus, johon sijoitettiin opettajien asunnot, veistoluokka, sauna ja pesutupa, jonka padassa keitettiin ruoka. Oppilaat aterioitsivat höyläpenkeillä. Koululle anottiin myös valopistettä, koska koulua käytiin myös iltavuorossa, mutta pyyntö evättiin. Sähköt saatiin vuonna 1917.

Lahden kylän koulu 1950-luvulla, etualalla Hollolankatu.
 Kuva Valokuvausliike Erkki Halme/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Kansakoulu siirrettiin uuteen Läntiseen kouluun, nykyiseen Länsiharjun kouluun vuonna 1932, ja Lahden kylän kouluun muutti työväenopisto. Sodan aikana rakennuksessa majoitettiin sotilaita ja siirtoväkeä. Jonkin aikaa talossa toimi myös Lahden teknillinen koulu. Vuonna 1954 rakennuksessa aloitti lastentarha, ja vuonna 1980 se osoitettiin kaupunginmuseon varasto- ja konservointitiloiksi. Seuraavan vuosikymmenen alussa se kunnostettiin taiteilijoiden asuin- ja työskentelytiloiksi.

Entinen kylän koulu toimii nykyään taiteilijoiden asuin- ja työskentelytilana.
Kuva Tiina Rekola/Lahden museot.

Lahden kylän koulu on seissyt paikallaan pienellä männikköisellä mäellään lähes puolitoista vuosisataa. Moni lahtelainen lienee havainnut tämän pikku talon Hollolankadun mutkassa, mutta kivikaupungin keskellä pieni talo ei herätä suurta huomiota. Rakennuksella on kuitenkin tärkeä historia: se on keskusta-alueen vanhin rakennus ja ainoa kyläajalta säilynyt talo. Se on myös vanhin julkinen rakennuksemme.  

4.4.2017

Samppanjaa ja salusiineja – kielihistoriallisia pohdintoja kokoelmien keskellä

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi Lahden taidemuseo

Samppanjalaseja Itä-Hämeen museossa
Hartolan Koskipäässä. Kuva: Tiina Rekola/
Lahden museot
Olen Lahden taidemuseon amanuenssi, aiemmalta ammatiltani ranskan kielen ja ranskalaisen kirjallisuuden tutkija ja opettaja. Kokoelmaesineiden aineeton, kielihistoriallinen ulottuvuus kiehtoo mieltäni ja tarkastelenkin niitä usein tästä näkökulmasta. Kirjoitan Lahden museoiden blogiin pieniä juttuja alun perin ranskalaisista sanoista, joita olen kohdannut Lahden kaupunginmuseon sekä Päijät-Hämeen aluetaidemuseon ja maakuntamuseon taide- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien esineistössä.

Tässä ensimmäisessä kirjoitelmassa lähestyn asiaa yleisesti ja jatkossa tarkastelen etenkin taiteen sanastoon kuuluvia yksittäisiä ilmauksia. (Käytän puolilainausmerkkejä tai kursivointia kun puheenaiheena on sana ja sen merkitys. Lainausmerkkejä käytän sitaateissa.)

Joskus sanat voivat siirtyä ajasta, kielestä ja kulttuurista toiseen muotoineen ja merkityksineen miltei sellaisinaan. Esimerkiksi ranskan ’café’ on aksenttimerkkiään myöten levinnyt maailmanlaajuisesti ’kahvila’ merkityksessään, ja Champagnen maakunnan mukaan nimensä saanutta viiniä nautitaan lähes samannimisenä eri puolilla maailmaa. Joskus taas sanojen muoto muuttuu matkan varrella, ne voivat saada tulokielessä lisää merkityksiä tai menettää niistä osan.

Einari Levo: Päiväkahvilla, 1974. Lahden taidemuseon kokoelma.
Kuva: Tiina Rekola/Lahden museot.

Kulttuurivaikutteita


Suomen kieleen vakiintuneet kulttuurielämään liittyvät ranskalaiset sanat ovat usein tulleet meille ruotsin kautta. 1600-ja 1700-luvuilla kuningashuoneissa katsottiin mallia Ranskan hovista. Ludvig (ranskaksi Louis) XIV:n Versailles antoi virikkeitä niin arkkitehtuuriin ja puutarhatyyleihin kuin sisustamiseen, kalusteisiin, pukuihin ja henkiseen elämäänkin. Ranskalaista kulttuuria ja kirjallisuutta pidettiin suuressa arvossa, ja Ruotsissa ylemmät yhteiskuntaluokat puhuivat ja kirjoittivat ranskaa.

Ruotsin kuningatar Kristiina halusi perehtyä ajan ranskalaiseen ajatteluun ja pyysi René Descartes’in hoviinsa opettajakseen ja keskustelemaan filosofisista aiheista. Descartes saapui Tukholmaan vuoden 1649 syksyllä. Kartesiolaiset keskustelut käytiin aamuisin viideltä viileässä salissa. Pohjolan talvi vaikutti omalla tavallaan kulttuurivaihtoon: Descartes kirjoitti ystävälleen de Flesselille 15. tammikuuta 1650 myönteisesti yhteistyöstään kuningattaren kanssa, mutta sanoi samalla, että hänestä Tukholmassa ”ihmisten ajatukset tuntuivat talvella jäätyvän vesien lailla”. Matka koitui Descartes’in kohtaloksi – hän kuoli Tukholmassa 11. helmikuuta 1650.

Maiden välisten, eri alojen vilkkaiden suhteiden ansiosta ranskalaisen kulttuurin vaikutus Ruotsissa oli voimakasta 1700-luvun jälkipuolella. Kustaa III:n hovista – jonka seurustelukieli oli ranska – vaikutteet siirtyivät maalaisaatelin välityksellä väestön keskuuteen myös Ruotsi-Suomessa. Arkkitehtuurissa ja sisustuksessa niitä voi nähdä uusklassisessa, Kustaa III:n mukaan nimetyssä kustavilaisessa tyylissä.

Valistusajan ranskalaisten ajattelijoiden teoksia tapaa kartanoiden kirjastojen teosvalikoimissa. Esimerkiksi Fagervikin kirjaston valikoimiin kuului muun muassa 1700-luvun suuri ensyklopedia, näytelmäkirjailijoiden Corneille, Racine ja Molière -teoksia sekä filosofi Voltairen tuotantoa.


Muutama sana sanoista


Museokokoelmissa usein vastaan tulevia, ranskasta ruotsin kieleen 1600- ja 1700-luvuilla lainautuneita sanoja ovat esimerkiksi: ateljee (ru. ateljé, ra. atelier [atəlje]), emali (ru. emalj, ra. émail [emaj]), fasadi (ru. fasad, ra. façade [fasad]), fajanssi (ru. fajans, ra. faïence [fajɑ̃s], joka tulee ital. kaup. Faenzan nimestä), mansetti (ru. manschett, ra. manchette [mɑ̃ʃɛt]), salonki (ru. salong, ra. salon [salɔ̃]) ja serviisi (ru. servis, ra. service [sɛRvis]).

Mainitut sanat ovat vakiintuneet käyttöön ja ne voi nähdä nykymuseoiden kokoelmaluetteloissa. On mielenkiintoista, että lukuisten samalla tavalla lainautuneiden sanojen käyttö ja sävymerkitys on muuttunut. Puteli (ru. butelj, ra. bouteille [butɛ]), pakaasi (ru. bagage, ra. bagage [bagaʒ]) tai mööpeli (ru. möbel, ra. meuble [mœbl] latinan sanasta ‘mobilis’) eivät ole termejä, joilla esineitä nykyisin viedään tietokantaan. Ne ovat yleisiä arkikielen sanoja, joita käytetään puheessa ja joskus kenties humoristisissakin yhteyksissä, mutta niitä merkitsevillä asioilla on virallisemmassa kielessä toinen kielellinen ilmiasu.

Pasteurin lapsuuden koti, nykyinen museo,
sijaitsee Dole-nimisessä pikkukaupungissa.
Kuva: Tuija Vertainen.

Nykyisin suomenkielisissä medioissa vilahtelevat ranskalaissanat liittyvät usein ruokaan ja etenkin mainoksissa ne lisäävät mielikuvaa tuotteen korkeatasoisuudesta. Mainosten vinkit ”gurmeenautintoihin” (gourmet [guRmɛ], herkuttelija) antavat samanlaisen vaikutelman kuin entisajan ”reklaamit” (ru. reklam, ra. réclame), jotka korostivat laadukkaiden tuotteiden tulevan ”suoraan Pariisista”. Ravintoaineen ranskalaisuus, josta tuotteen nimessä käytetty ranskankielinen sana – kuten bonjour (hyvää päivää) tai chèvre (vuohi) – kertoo, tekee siitä houkuttelevan. Pastöroitu maito on tässä suhteessa poikkeus: se ei herätä samanlaisia mielikuvia, vaikka pastöroiminen jos mikä on ranskalainen, tuotteen korkealuokkaiseksi tekevä asia. Louis Pasteurin kehittämä ja hänen mukaansa nimetty kuumennusmenetelmä takaa paitsi maukkaan maidonjuontikokemuksen, myös tuotteen säilymisen pidempään.


Heinolan museon keittiön tunnelmaa
salusiiniverhoineen. Kuva: Sirpa
Juuti/Heinolan museo.
Kaikki mikä kuulostaa suomeksi ranskalaiselta ei aina ole sitä. Ranskalaisilla viivoilla ei ilmauksena ole ranskalaista vastinetta (ne saattavat viitata teatterisanaston repliikkimerkkeihin), ranskalaiset perunat ovat Ranskassa belgialaisia perunoita ja Ranskalaiset korot on Erik Lindströmin iskelmä 1950-luvulta.

Asia voi olla myös toisinpäin. Kaukana Pariisista tai Tukholmasta päijäthämäläisen kotiseutumuseon ikkunassa rauhallisesti lepuutteleva puoliverho nimeltään ’salusiini’ voikin kätkeä sisäänsä tulisia tunteita. ’Salusiini’ on tullut meille ruotsin sanasta jalusi [ʃalusi]. Ruotsin sanan taustalla on ranskan jalousie [ʒaluzi], joka tarkoittaa mustasukkaisuutta. Se antaa aavistaa kuinka joku voi piilosta, verhon raosta, seurata henkeään pidätellen mielitiettynsä liikkeitä, kenties tämän lähtöä tapaamiseen jonkun toisen kanssa.

Jalousie merkitsee myös kateutta. Sitäkin voi naapureiden kesken harjoittaa salusiinien raosta.


Salusiinit Hollolan kotiseutumuseon tuvan ikkunassa vuonna 1974.
Kuva: R. Lahdenranta/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.



Lähteitä:
Descartes’in kirje teoksessa Œuvres de Descartes, Correspondance V, lettre DLXXXIV. Toim. Adam, Charles ja Tannery, Paul. Pariisi, Librairie philosophique J. Vrin.

Hellquist, Elof (toim.) 1922. Svensk etymologisk ordbok. Sähköinen versio: runeberg.org/svetym/

Hruškar, Đ. ja Gadelii, K. 2015. ”Les mots d’emprunt et les transferts culturels : l’influence du français sur le suédois” teoksessa Cedergren, M. et Briens, S. (toim.) Médiations interculturelles entre la France et la Suède. Trajectoires et circulations de 1945 à nos jours. Stockholm: Stockholm University Press. DOI: http://dx.doi.org/10.16993/bad.t

1.3.2017

Mitä Lahden MM-kisoista ja Salpausselän kisoista tallentuu tuleville sukupolville?

SUVI KUISMA, tutkija Hiihtomuseo

Salpausselän kisat ja hiihdon maailmanmestaruuskisat Lahdessa ovat voimakkaasti Lahden kaupungin historiaa urheiluhistorian ohella. Lahti tunnetaan maailmalla talviurheilupaikkakuntana. Juuri alkaneet seitsemännet MM-kisat tekevät Lahdesta erityisen maailmassa, kun missään muulla paikkakunnalla ei ole järjestetty pohjoismaisten lajien MM-kisoja yhtä usein. Kisat ovat myös Lahden kaupungin näyteikkuna maailmalle. Lahti ja kisaorganisaatio ovat aina halunneet järjestää upeat ja toimivat kisat ja toivoneet kisavieraiden viihtyvän monin tavoin kisa-alueella ja kaupungilla.

Yksi Hiihtomuseon tärkeimmistä tehtävistä on tallentaa 1920-luvulta alkanutta Salpausselän ja Lahden MM-kisojen perinnettä ja tapahtumia tuleville sukupolville. Tämä perinne on olennainen osa suomalaista ja lahtelaista identiteettiä. Hiihtomuseon kokoelmista löytyy kisahistoriasta 1920-luvulta nykypäivään kertovia valokuvia, arkistoaineistoa, pienpainatteita ja esineistöä.

Millä tavoin sitten parhaiten saadaan kisojen eri puolet talteen? Kisat eivät ole vain urheilua, vaikkakin se on ollut tallentamisessa perinteisesti merkittävintä. Kisoja talletetaan lukuisien toimitsijoiden ja tietenkin myös suuren yleisön näkökulmasta. Monenlaiset kisailutunnelmat on haluttu talteen. Mikä tuo kisatunnelman? Onko toimitsijoiden kisatoppapuku lahtelainen talvikansanpuku?


Urheilijoiden palkintojen ja varusteiden lisäksi yleisöön liittyen maskotit ja niihin liittyvät tuotteet ovat olleet konkreettisia esineitä, joita kisahistoriasta on talletettu. Vuoden 1989 MM-kisojen Nestori-tonttuhahmo ja 2001 kisojen Harri-ilves näkyivät aikanaan joka puolella. Tänä vuonna virallinen maskotti jäi valitsematta ja se herätti suuressa yleisössä ihmetystä. Lahti2017 tunnuksia ja väriä sen sijaan on nähty runsaasti. Violetti on kisojen väri ja valkeat lumitähtikuviot violetilla taustalla loistavat stadionilla ja kaupungilla.



Lahti 2017 MM-kisojen avajaiset ja kisaväriin ja tunnuksiin verhottu lava. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseo.



1920- ja 1930-luvulla kisoihin liittyvää esineistöä ja aineistoa syntyi vähän verrattuna myöhemmin kisavuosiin. 1920-luvulta vuoden 1926 kongressikisoihin liittyvä esine oli kahdella hiihtäjällä – Matti Raiviolla ja Tapani Nikulla - ollut flanellikankainen naamari, joka suojasi noin 30 asteen pakkaselta. Pakkasrajoituksia ei tuolloin tunnettu. Toimitsijoiden varusteita olivat karvalakit ja pitkät palttootakit. Muistot ensimmäisistä MM-kisoista 1926 olivat lähinnä ohut käsiohjelma, pääsyliput, rintamerkki, postikortti ja muistomitali.

Maailma muuttui Lahden kisoissa erityisesti 1970-luvulla ja kisatuotteita alettiin tehdä runsaasti. Omaa maskottia ei vielä ollut 1978 MM-kisoissa, mutta graafikko Kyösti Variksen suunnittelema kolmen urheilijan podium -logo on muodissa edelleen samoin kuin mainos- ja julistemateriaalien värikkäät hahmot. Vuoden 1989 MM-kisoissa erilaisten maskottituotteiden kirjo oli valtava. Tehtiin tarroja, merkkejä, pelejä, avaimenperiä, kyniä, reppuja, vyölaukku jne.


Kisatapahtumien tallennusta Lahden kaupunginmuseo ja Hiihtomuseo hoitaa erityisesti kisojen valokuvadokumentoinnilla. Tämän vuoden MM-kisoissa museon valokuvaaja Tiina Rekola ahkeroi ja tallentaa kisatapahtumia, avajaiset, urheilijoita, katsojia, toimitsijoita työssään ja monenlaista oheistoimintaa. Lahden kaupunginmuseon ottaessa Hiihtomuseon hoitoonsa 1974 lähtien, alkoi myös säännöllinen valokuvadokumentointi kisoissa. Vuoden 1978 ja 1989 kisat on valokuvattu monipuolisesti sekä valokuvaaja Pirjo Kaarkosken toimesta että konservaattori Jorma Kuusisen ansiosta. Kuusinen keskittyi erityisesti vuoden 1978 kisojen aikana oheistapahtumiin ja näyteikkunoihin Lahden keskustassa ja esimerkiksi kisatansseihin Teivaalan tanssipaikalla.

Haastattelut kisoissa on yksi tapa kerätä tietoa ja tunnelmia kisoista. Attaseat eli Team Hostit olivat kohteena esikisoissa 2016. Myös myöhemmin kerättävillä haastatteluilla, muistelmilla ja keruukirjoituksilla saadaan eri kisatoimijoiden näkökulmia esille. Esimerkiksi Lahden kaupungin 100-vuotisjuhlan kunniaksi 2005 museo keräsi laajan kirjon kisamuistelmia kirjoituskilpailun avulla yhteistyössä Antti Kariston ja Pekka Laaksosen kanssa. Urheilijoihin otetaan yleensä yhteyttä vuosien jälkeen kisatapahtumasta. Hiihtäjä Hilkka Riihivuori lahjoitti museolle joitakin vuosia sitten mielenkiintoisen kokonaisuuden vuoden 1978 kisaedustusasuja, mm. Pi Sarpanevan ja Maj Kuhlefeltin suunnittelema toppatakki ja yöpaita, joissa on upea suomilippumainen kuviointi. Kisajärjestäjältä on yleensä saatu valikoitua aineistoa kuten pienpainatteita ja arkistoaineistoa.


Lahtelainen paikallinen media on osallistunut myös aktiivisesti kisahistorian tallentamiseen ja välittämiseen yleisölle jo viikkoja ja kuukausia ennen 2017 kisoja. On haastateltu entisiä toimitsijoita ja aktiivista yleisöä. Jutut ovat välittyneet radion ja lehtien välityksellä. Mediatalo Esan, Suomen Urheilumuseon ja Hiihtomuseon yhteishanke "MM-kisat 1926-2017 " -julkaisussa 2016 kisojen urheiluhistoria käytiin asiantuntevasti läpi laajan ja mielenkiintoisen kuva-aineiston kanssa.
Janne Ahonen lipunkantajana avajaisissa.
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseo
On jännittävä nähdä, mitkä asiat tulevat jäämään mieleen vuoden 2017 kisoista. Tyylikkyys on ollut tärkeä tavoite kisaorganisaatiolla ja siinä on onnistuttu. Lahtelaisten vanhat sukset ovat päätyneet koriste-elementeiksi kisoihin, mutta Hiihtomuseosta ei vanhoja suksia ole aitarakennelmiin luovutettu, kuten joku yleisöstä pelkäsi. Uudenlaiset katsomot kuten Mielensäpahoittajan katsomo, Röllimaa sekä lukuisat oheistoiminnat myös lämpimissä tiloissa ovat nykypäivää ja keränneet kiitosta yleisöltä.

Netissä ja somessa markkinointi on onnistunut tavoittamaan yleisön. Sponsorisopimukset ovat erittäin tärkeitä tänä päivänä, joka saattaa vaikeuttaa välillä pienten toimijoiden läsnäoloa. Kisoista talteen laitettava esine voi olla esimerkiksi urheilijoiden saama vesipurkki, joka on herättänyt runsaasti keskustelua, kun ruotsalaisen Tetrapakin pakkaama MM-kisavesi Brittein saarelta tuntuu lahtelaisesta kipeältä, kun Lahdessa on Suomen ja maailman parhaimmat vedet. Nyt kisojen aikaan on ollut ilo seurata, että urheilu on edelleen pääroolissa, kun suomalainen hiihto on menestyksekästä ja se kiinnostaa suurta yleisöä.

1.2.2017

Eläinlääkärin talon elämää Lahden varhaisvuosina ja tulevaisuudessa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahden rautatieaseman tienoota alettiin hiljalleen rakentaa sen jälkeen, kun Harjukadun ja aseman välinen alue oli 1800-luvun lopulla hankittu kauppalalle. Keskustan tontit täyttyivät, ja kauppala alkoi laajeta etelään päin. 1900-luvun alussa rakennustoiminta vilkastui, ja toinen toistaan komeampia taloja nousi varsinkin Rautatienkadun alkupäähän.

Maalaismaisema ja kaupunki elivät kuitenkin vielä rinnakkain. Hautausmaanharjun kupeessa oli perunakuoppia, kadut olivat huonokuntoisia, ja kaupunkilaisten ohella niitä käyttivät myös kotieläimet. Juhannuksena 1906 kahden lehmän kerrottiin märehtineen heinää Rautatienkadulla. 

Rakennusmestari August Ståhlberg päätti ottaa vaarin rakennussuhdanteista. Hän oli kaupungin kiinteistöjen isännöitsijä, jonkin aikaa myös kaupunginvouti, mutta hän piirsi myös yksityisesti taloja. Osan niistä hän rakennutti itse ja myi sitten voitolla. Ståhlberg oli kovasti mieltynyt ajan rakennustaiteen yltäkylläisyyteen. Hänen talonsa pursuavat sieviä torneja, kiharaisia tuulilautoja, koristeellisia ulokkeita, viehättäviä lasikuisteja ja pikkuruutuisia ikkunoita.

Vuonna 1906 Ståhlberg piirsi ja rakennutti talon ja ulkorakennuksen Loviisankatu 1:een. Seuraavana vuonna tohtori Uno Heininen osti kiinteistön. Hänet oli jokunen vuosi aikaisemmin nimitetty Lahden piirieläinlääkäriksi.   

Rakennusmestari August Ståhlbergin laatima rakennussuunnitelma Loviisankatu 1:een.

Eläinlääkärin työ oli raskasta, piiri laaja ja potilaita paljon. Heininen oli seudun ainoa ammattimies, vasta Orimattilassa ja Heinolassa olivat lähimmät kollegat. Kotieläinten hoito ja elinolot olivat monin paikoin takapajuiset. Taikausko rehotti, ja sairauksien lisäksi kansanparannus tappoi eläimiä. Pirun sanottiin usein vierailevan talleissa ja navetoissa ajamassa eläimillä. Eläinlääkärin tehtävänä oli ohjata talonpoikia puoskaroinnin sijasta hygieniaan ja ammattiapuun.    

Heininen oli myös kaupunginvaltuuston ja terveydenhoitolautakunnan jäsen sekä kunnallissairaalan johtokunnan puheenjohtaja. Tälläkin saralla riitti työtä: puodit ja elintarvikkeet olivat likaisia, yleiset saunat, likakaivot ja lantasäiliöt siivottomia. Kulkutautien ehkäisyyn käytettiin runsaasti voimia ja varoja. Kaupunki oli kuitenkin hyvin edistyksellinen. 1910-luvulle tultaessa Lahteen oli rakennettu vesi- ja viemärilaitos, sähköasema ja yksi maamme uudenaikaisimmista kunnallisista sairaaloista.

Lahden kaupunginisät, joukossaan tohtori Heininen, anoivat vuonna 1911 senaatilta lupaa perustaa paikkakunnalle eläinlääketieteellinen korkeakoulu. Laitokselle oli tarkoitus antaa huomattava rahalahjoitus ja tontti Möysästä. Akateemisen opetuksen odotettiin tuovan taloudellista ja henkistä hyvinvointia seudulle. Suunnitelma ei toteutunut, koska senaatti katsoi, ettei alueella ole riittävästi eläimiä ja eläinsairauksia korkeakoulun tarpeisiin.

Vuonna 1909 eläinlääkäri Heininen päätti perustaa kengityskoulun yhteistyössä Itä-Hämeen maanviljelysseuran kanssa. Hän arveli kaupungin vossikoiden ja parinsadan hevosen takaavan työllisyyden. Heininen rakennutti talonsa taakse kengityshuoneen, leikkaussalin, tallin, pajan ja pienen asunnon käsittävän koulutalon. Koulun opettajan rouvasta on säilynyt ajan hygieniaoloja kuvaavaa muistitietoa: hän piti itseään liian hienona käymään pihan perällä, joten hänen palvelijattarensa tehtävänä oli kantaa rouvan potta sisältöineen esiliinansa alla kompostiin.

Kengityskoulun rakennussuunnitelma.

Tohtori Heininen solmi avioliiton vuonna 1909, ja rouva Helmi Heinisestä tuli eläinlääkärin talon emäntä. Uno Heininen kuoli yllättäen sydänkohtaukseen heinäkuussa 1921, vain 46-vuotiaana. Perheessä ei ollut lapsia. Joidenkin vaiheiden jälkeen talo ja kengityskoulu tulivat samassa korttelissa toimivan meijerin omistukseen. Ympärille nousi vuosien varrella kerrostaloja, ja eläinlääkärin pihapiiri jäi hieman unohduksiin.

Eläinlääkärin talo on vanha, mutta hyvin säilynyt kaunotar Loviisankadun varressa. Kengityskoulu on jäänyt näkymättömiin sisäpihalle. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseo

Parhaillaan on käynnissä asemakaavahanke, jolla toimintansa lopettaneen meijerin tontti osoitetaan uuteen käyttöön, lähinnä asunnoiksi. Heinisen talo kunnostetaan ja suojellaan, ja museo on ehdottanut myös kengityskoulun säilyttämistä. Ratkaistavana on rakennukseen kertyneiden haitta-aineiden aikaansaama ongelma. Meijeri käytti taloa pajana, ja rakenteisiin on imeytynyt muun muassa öljyä.

Eläinlääkärin talo ja kengityskoulu valaisevat hienosti Lahden varhaisvuosien asukkaiden pyrkimyksiä, rakentamis- ja asumistapoja, työelämää, koulutus- ja kunnallishistoriaa.
Follow my blog with Bloglovin

19.1.2017

Vastuullinen tulevaisuus

TIMO SIMANAINEN, museonjohtaja

Tällä kirjoituksella aloitetaan Lahden museoiden blogi Maakunnan mainiot. Toivon Lahden museoiden blogille hyviä sisältöjä ja laajaa lukijakuntaa.

Lahden museot suuntautuu tulevaisuuteen suurilla odotuksilla, sillä muutoksia ja mahdollisesti myös muuttoja on edessä. Tulevaisuuden tutkijat sanovat, että tulevaisuus tehdään! Se ei tule itsestään. Sana odotus pitänee vaihtaa sopivampaan sanaan – sana "intentio" on hyvä vaihtoehto sanalle "odotuksia".

Me museoissa työskentelevät ihmiset katsomme niin menneisyyteen kuin myös tulevaisuuteen. Usein työskentelemme - ja elämme myös - olosuhteissa, jotka eivät ole läheskään täydelliset. Intentioiden filosofia on ihmisten tekojen analyysia ja filosofiaa. Aiomme tehdä hyvää, mutta puutteellisin tiedoin varustettuna tekomme ovat usein yllättäen hyvin huonoja ratkaisuja, vaikka alkuperäinen tarkoitus ts. intentio oli hyvää tarkoittava.

Vantaanjoen juoksuttaminen ja Helsingin kaupungin sekä metropolialueen joukkoliikenne puhuttavat nykyisinkin kansalaisia. Mitä tekemistä niillä on keskenään tässä tarinassa? – Aikanaan Vantaanjoki valjastettiin kivipadolla, jotta Helsingin raitiovaunut saivat sähköenergiaa. Tämä teko oli hyvää tarkoittava ja se toimikin joukkoliikenteen näkökulmasta, mutta Vantaanjoen lohen ja meritaimenen nousu kutu- ja syntymäjokeensa estyi heti kiviseinän valmistuttua. 

Tiedämme, että tiettyinä vuosikymmeninä jokia valjastettiin Suomessa sähkön tuotantoon. Niin tehtiin Ruotsissakin, joka sähköistyi hyvin nopealla aikataululla. On itsestään selvää, että kaikki, mitä ihmiset tekevät ja rakentavat eivät ole automaattisesti museoitavissa tai suojeltavissa kulttuuriympäristöarvojen takia.  Ihminen ei ole erehtymätön ja kaikkitietävä eikä koko maailmaa voida kapseloida ns. museaalisiin olosuhteisiin. Ihmisten tekemät virheet eivät myöskään aina kelpaa kulttuuriympäristön suojelukohteiksi. Elokuvien tai romaanien teemoiksi kyseenalaiset tekomme ja inhimilliset virheemme voivat kyllä soveltua.

Toimittaja kysyi tänään, mikä vaihtoehto on realistinen? – Kyse oli taidemuseomme tulevasta paikasta. Sana realismi herättää minussa irrationaalisia reaktioita. Koen olevani humanisti ja siksi henkilökohtaisessa maailmassani on paljon mm. käsitteellisiä, tiedollisia, taiteellisia ja kulttuurisia sisältöjä, jotka horjuttavat realismin käsitettäni. – Yhden realismi on toisen Helvetti ja kolmannen Taivas? Suhteellisuusteoria pätee niin luonnontieteellisissä asioissa kuin myös ihmistieteiden kuvaamassa maailmassa. Maailmamme on antiikin filosofin Platonin esittämällä tavalla suhteellinen, ei yhdenvertainen. 

Mikä on se taiteen erikoispiirre, joka tekee taidemaailman asioista merkittävän? – Taide luo ymmärryksen siltoja ja teitä ihmisten ja kokonaisten kulttuurien sisään ja mieliin. Jokaisen ihmisen maailma on oma yksityinen Platonin ilmaisema merenrantaluolansa, jossa näyttäytyy mitä merkillisimpiä varjokuvia (ts. tosien ideoiden vastakohtia). – Platon oli samanaikaisesti idealisti ja realisti luodessaan ihanne Valtiotaan.

Onko hermeneuttiselle fenomenologialle ja taiteelle edelleen käyttöä? – On, koska molemmat jalostavat ihmisiä ja kehittävät heidän itsetietoisuuttaan ja eettisiä toimintatapojaan humanistiseen suuntaan. Humanismi taisi kadota silloin, kun suljin yliopiston oven.  – Humanismille kuitenkin saattaisi olla käyttöä nyt vahvasti päätään nostavissa erilaisissa vastuullisuusohjelmissa. Vastuullinen menestyy tulevaisuudessa vastuutonta huomattavasti paremmin! Vastuuton kohtaa kestämättömän kehityksen mukanaan tuomat kiusalliset vaivat, kivun ja kolotuksen.

Museot ovat tärkeitä ja samalla mahdollisia paikkoja ihmisten kehittää omaa ajatteluaan. Jos ajattelu kehittyy, ihmisten teot voivat parantua. Jos teot paranevat ja olemme vastuullisia, tulevaisuudesta on mahdollisuus tulla vielä parempi ihmisten elää. Muistetaan Goethen opetus - tärkeintä on pyrkimys hyvään. Siksi koetetaan olla vastuullisia luonnon, ympäristön ja ihmisten suhteen. Se olisi hyvä alku tulevalle!