Simbergin Ateljeessa

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi

Kirjoitan Lahden museoiden blogiin pieniä juttuja alun perin ranskalaisista sanoista, joita olen kohdannut Lahden kaupunginmuseon sekä Päijät-Hämeen aluetaidemuseon ja maakuntamuseon taide- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien esineistössä. Nuo minua kiinnostavat sanat ovat usein matkanneet suomen kieleen ruotsin kautta. Tällä kertaa pohdin muun muassa ateljee- sanaa Orimattilan taidemuseon tunnelmallisen maalauksen innoittamana.

Hugo Simberg, Ateljeessa, nainen peilin edessä, 1901. 
Orimattilan taidemuseo. Kuva: Tiina Rekola / Lahden museot.

Orimattilan taidemuseossa voi pysähtyä hetkeksi Hugo Simbergin Ateljeessa, nainen peilin edessä -teoksen äärelle (1901) samalla tavoin kuin maalauksessa selin oleva nainen on seisahtunut kuvajaistaan katsomaan.

Länsimaisen taiteen historiassa on lukuisia teoksia, joissa nainen on peilin äärellä. Usein niissä nainen on yksityisessä tilassa, omassa makuu- tai pukeutumishuoneessaan. Simbergin maalauksessa ollaan taiteilijan työhuoneessa. Teoksen nimen lisäksi ateljeeympäristöstä kertovat peiliin heijastuva kattoikkuna ja lattialla seinään nojaava maalaus, josta katsoja näkee selkäpuolen kiilakehykset. Maalauksen aihe, ulkoasuaan tarkastelemaan syventynyt nainen, on helppo kuvitella taiteilijan malliksi. 

Simbergin maalaus innoittaa mielikuvitusta. Peili heijastuksineen ja selin oleva maalaus ovat kuin ”kuvia kuvassa”, jotka sijoittavat teoksessa kuvatun tilanteen työajan ulkopuolelle. Peili – ja sen myötä naisen pukeutumistila – sijaitsee varsinaisen maalausalueen sivussa. Kuvittelen seuraavaa: Taiteilijan ja mallin yhteinen työrupeama on siltä päivältä ohi. Taiteilija on halunnut kuvata mallinsa vielä kerran, eri näkökulmasta kuin työpäivän aikana: naisen omana itsenään, omissa askareissaan, mutta kuitenkin vielä yhteisellä työpaikalla. Tämä on päivän aikana istunut mallina, kenties alasti, kuten niin monissa taidehistoriasta tutuissa teoksissa, joissa nainen kuvastuu peiliin. Pois lähdön hetkellä taiteilija kuvaa hänet tuon ajan runsaaseen vaatetukseen pukeutuneena ja selin. Nainen ei ole malli jollekin asialle, hän ei ole töissä, hänen kuvansa kuvaa häntä itseään.

Suomen muotokuva-sana tuntuu tässä yhteydessä luontevalta. Sen kautta näemme henkilön olemuksen, muodon tai hahmon. Vielä 1893 muotokuvan synonyymi suomessa oli porträtti Kaarlo Forsmanin taidekielen sanojen luettelossa, jonka hän toimitti kääntämänsä W. Lübken Taiteen historia pääpiirteissään -teoksen liitteeksi. Porträtti tuli ruotsin porträtt-sanasta, jonka taustalla taas oli ranskan portrait [pɔʀtʀɛ].

Kaarlo Forsman itse käyttää käännöksessään sekä muotokuva- että porträtti-sanaa. Näin esimerkiksi Rafaelin maalaustaidetta kuvaavassa tekstissä: ”… on vielä mainittava, että Rafael myös kuuluu kaikkein aikain suurimpien porträttimaalaajien joukkoon, ja että hänen muotokuvissaan keskenään yhtyy perin historiallinen tosiaan tärkeiden kohtain käsitys, hienoimpiakin vivahduksia myöten liikkuva luonteenkuvaus ja joku usein Venezialaisista muistuttava värien heleys ja lämpö.” (Lübke, 259–260)

Poikkean pienelle sivupolulle sanojen lainautumisen maailmaan porträtin leikillisen version potretin houkuttelemana. Tänäkin kesänä on monessa suomalaisessa olohuoneessa otettu rippijuhlan kunniaksi perhepotretti. Juhlan päähenkilö on ehkä ottanut itsestään selfien. Englanninkielisen self-portrait-sanan (lyhennys selfie) loppuosa on lainautunut ranskasta Online etymologydictionaryn mukaan 1500-luvun loppupuolella. Self-portraitin koko muoto on saman lähteen mukaan kuitenkin saksalaista perua vuodelta 1821. Sanaliitto self + portrait on käännöslaina, jonka osat esiintyvät saksankielisessä ilmaisussa Selbstbildnis. Ranskan kielessä omakuva on autoportrait. Mutta selfie on sentään myös ranskaksi un selfie [sɛlfi]!

Palaan potrettipolulta takaisin Simbergin teoksen ääreen. Taiteilijan työhuone, ateljee, on muotoutunut ruotsin ateljé-sanasta, joka on hyvin lähellä ranskalaista alkuperäänsä atelier niin, että ruotsin sanan kirjoitusasu muistuttaa ranskankielisen sanan ääntämystä [atəlje]. Ruotsin kieleen sana on tullut 1770-luvulla (Seo). Ateljee on tullut suomen kirjakieleen 1800-luvun jälkipuoliskolla (Häkkinen, 2004). Muunnos, missä atelier-sanaan on lisätty i-kirjain, saattoi esiintyä taiteilijoiden työhuoneiden ja etenkin valokuvaamoiden nimissä 1800–1900-luvun vaihteessa. Tuolloin toimivat esimerkiksi Tampereen Uusi Valokuvaus Atelieri, Olga Oksasen Valokuva-atelieri Jyväskylässä sekä Fanny Hjelmin Valokuva-atelieri Kotkassa.

Ranskan kielessä un atelier ei viittaa ainoastaan taiteilijan tai valokuvaajan työpaikkaan, vaan se tarkoittaa yleensä työpajaa, -maata, -tilaa tai -huonetta. Sen taustalla on muinaisranskan (1300-luku) puusepän työpajaa tarkoittava astelier -sana, joka taas on tullut puunsälettä merkitsevästä sanasta astelle. Sanalle on tullut merkityksiä työpaikkojen muuttumisen myötä: un atelier voi olla myös korjaamo, tehdas tai tehtaan tuotanto-osasto.

1900-luvulla sana on laajentunut tarkoittamaan työryhmiä, esimerkiksi seminaariin osallistuvien työryhmä- tai työpajatyöskentelyä. Työpaja on käsitteenä laajentunut taiteilijan työhuoneesta pedagogisen toiminnan käsitteeksi. Museoissa järjestään työpajoja lapsille, koko perheille ja aikuisille. Louvren taidemuseon Ateliers sisältävät tällä kaudella muun muassa akvarellimaalausta.  

Hugo Simbergin ateljeihin ja hänen kiehtovaan taidemaailmaansa voi uppoutua Hugo Simbergin jäljillä – valokuvia, kirjeitä ja luonnoksia Kansallisgallerian kokoelmista -sivustolla. Sivuilla on valokuvia hänen perheestään, työstään ja ateljeistaan ja kirjeitä esimerkiksi Ateljeessa-maalauksen valmistumisvuodelta 1901 – på svenska.


Lähteitä ja kirjallisuutta:
Hellquist, Elof (toim.) 1922. Svensk etymologisk ordbok. Sähköinen versio: runeberg.org/svetym/
Häkkinen, Kaisa 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY.
Lübke, Wilhelm 1893. Taiteen historia pääpiirteissään. 2 osaa. Suom. Kaarlo Forsman. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino, Helsinki.
Rey-Debove, Josette; Ray, Alain 2015. Le Petit Robert de la langue française. 
Pirinen, Hanna 2011. ”Kuka keksi ”taiteen” ja ”taiteilijan”? Suomenkielisen taidehistoriallisen oppisanaston syntyvaiheita” teoksessa Suomen museo 2011. Sivut 86–105.