Siirry pääsisältöön

Todelliset sudenkuopat

PIRITTA HÄKÄLÄ, tutkija

Joulukuussa 2016 Lahden kaupunginmuseolle tuli ilmoitus Lahdessa Viuhan luonnonsuojelualueella sijaitsevasta isosta kaivannosta, jota pidettiin mahdollisena sudenkuoppana. Kesällä museon arkeologit kävivät paikalla ja löysivät sieltä ison kuopan, jonka syvyys on 1,7 metriä leveyden vaihdellessa yläosan viidestä metristä pohjan vajaaseen kolmeen metriin. Kuoppa on alkujaan ollut selkeästi syvempi, sillä kuopan reunat ovat ajan saatossa jonkin verran sortuneet ja täyttäneet pohjaa. Kaivannon pohjalta tai reunoilta ei havaittu merkkejä säilyneistä puurakenteista. Maaperä on alueella helposti kaivettavaa hiekkaa, minkä ovat huomanneet myös alueella nykyisin asustelevat metsäneläimet – kaivannon pohjalla on nimittäin supikoiran, mäyrän tai ketun pesäkolon suuaukko. Sijaintinsa ja kokonsa perusteella kaivantoa voi täydellä syyllä pitää sudenkuoppana, mihin viittaa myös ilmoittajan mainitsema paikannimi Sudenkangas. Tosin itse emme ole vielä löytäneet alueesta sellaista karttaa, jossa tällainen paikannimi esiintyy.

Viuhan sudenkuoppa. Kuva Piritta Häkälä/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Sudenkuopalla tarkoitetaan suden pyynnissä käytettyä maahan kaivettua ansakuoppaa. Varhaisimmat kirjalliset tiedot sudenkuopista Suomessa ovat 1400-luvulta ja yleisintä niiden käyttö on ollut 1800-luvulla, jolloin niitä esimerkiksi Hämeessä on ollut lähes kaksi sataa. Kuopat ovat olleet neliömäisiä tai pyöreitä, ja niiden syvyys on ollut kolmisen metriä leveyden vaihdellessa viiden ja kuuden metrin välillä. Kaivannot vuorattiin joko halkaistuilla puilla tai kivillä. Vuorauksen tarkoituksena oli estää sutta kiipeämästä kuopasta ylös. Joissain tapauksissa kuopan suuaukon ympärille kiinnitettiin teroitettuja puita eräänlaiseksi kaulukseksi, jolla myös pyrittiin estämään suden poispääsy. Valmis kuoppa peitettiin oksista ja havuista tehdyllä kevyellä katteella. Joskus saatettiin käyttää myös puusta tehtyä saranallista kantta, joka pyörähti ympäri kun susi astui sen päälle. Kuoppaan susi yritettiin saada houkutuseläimen avulla. Kuopan keskelle tai reunalle pystytettiin paalu, jonka päälle asetettiin lava tai häkki, johon syöttinä käytetty eläin laitettiin. Houkutuseläiminä käytettiin esimerkiksi ankkoja, kissoja ja koiria.

Sudenkuoppa Punkalaitumen Yli-Kirrassa. 
Kuva Jari Heiskanen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kirjallisissa lähteissä Hollolan pitäjässä mainitaan 1800-luvun alussa olleen 12 sudenkuoppaa sekä neljä sudentarhaa, ja pitäjässä mainitaan tällöin tapetun 130 sutta. Määrää voi verrata tietoon, jonka mukaan 1858–1862 koko Suomessa ilmoitettiin tapetun 3428 sutta. Tähän lukuun voi puolestaan verrata nykyiseen arvioon susien määrästä, joka on noin 150–180 yksilöä. Kaiken kaikkiaan sudenkuopat ovat olleet tehokas ja taloudellinen tapa susikannan pienentämiseen varsinkin, kun petoeläinten surmaamisesta on maksettu joissain tapauksissa erillistä tapporahaa.

Susikuopan rakentaminen oli kylän tai useamman talon hanke, ja usein sellainen kaivettiin lähelle asutusta helppojen yhteyksien päähän tai jopa tien varteen. Viuhankin sudenkuoppa sijaitsee lähellä tietä, joka on kulkenut Ahtialan kylästä Kukkilan ja Paimelan kautta Asikkalan Anianpeltoon. Viuhan Sudenkuopalta on ollut matkaa lähimpään kylään, Ahtialaan, noin kaksi ja puoli kilometriä.

Mallipiirros sudenkuopista. Sirelius 1919.

Sudenkuopat ovat lähtökohtaisesti lain suojaamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Museoviraston ylläpitämään muinaisjäännösrekisteriin on tällä hetkellä merkitty kaikkiaan 19 sudenkuoppaa, joista kolme on Päijät-Hämeessä. Viuhan kuopan lisäksi sudenkuoppia on Hollolassa ja Orimattilassa. Muinaisjäännösrekisterissä oleva sudenkuoppien lukumäärä ei tietenkään vastaa metsissämme edelleen näkyvien sudenkuoppien määrää. Yksinkertaisella netin kuvahaullakin tulee esille useita susikuoppia myös täältä Päijät-Hämeestä.

Kansanperinteen tarinoissa ja sanonnoissa susi edustaa usein pahaa. Joulunajan tarinaperinteessä sudella ja muilla pedoilla on peloteltu Tapaninpäivän ajoihin liittyvissä tavoissa. Heinolasta on tallennettu seuraava ”Tapanin laulun” osa:

Täst on karhu kaurat syönny
Rutto ruumenet rulassu.
Susi sun lehmäs syököön
Karhu hevoses kaatakoon
Korppi luillas ronkkikoon
Harakka ikkunallas hassikoon.
Sontas soraks muuttukoon
Peltos peiposia kasvakoon
Honkas lepäks muuttukoon
Niittus muroks muuttukoon.

Näin toivotettiin niille, jotka eivät Tapaninajelijoille antaneet suuhunpantavaa, esimerkiksi olutta tai viinaryyppyä. Vauhdikasta Tapaninpäivää odotellessa!

Kirjallisuutta:
Nieminen, Kaarlo 1920. Lahden kauppalan historia. Lahti.
Peltonen, Jukka 2000. Ansapolulla. Suomen metsästysmuseon julkaisuja 7.
Sirelius, Uuno Taavi 1919. Suomen kansanomaista kulttuuria I. Helsinki.
Sorvali, Eetu 2017. Lahti. Raportti arkeologisista tarkastuksista 4.7.2017. Lahden kaupunginmuseon arkisto.
Suomen kansan vanhat runot, Suomalaisen kirjallisuuden seura
Suurpedot.fi, Metsähallitus

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maauimala mäkimontussa – Lahden oma erikoisuus

Lahden maauimalan tuleva kohtalo on puhututtanut kaupunkilaisia niin lehtien palstoilla kuin uimalan saunan lauteillakin. Alkukesästä uutisoitiin, että maauimala on vuonna 2024 auki mahdollisesti viimeistä kesää. Korjausvelkaa on kertynyt, eikä remontin rahoittamisesta tai tahtotilasta siihen ole tietoa.  Urheilukeskus on nykymuodossaan pitkälti 1970-luvun asussa. Maauimala otettiin mukaan Urheilukeskuksen yleissuunnitelmaan oikeastaan käytännön tarpeesta: Suurmäen mäkimonttu jouduttiin betonoimaan, jotta alueen pohjavedet pystyttiin paremmin suojelemaan. Näin syntyi harvinainen yhdistelmä mäkihyppyä ja uintia. Mäen alusta saatiin valmiiksi vuoden 1972 kisoihin, mutta maauimala avautui yleisölle 1974. Maauimalasta tuli Lahden ensimmäinen ja ainoa 50 metrin allas. 1980-luvun postikorttiin on kaupungintalon ja rautatieaseman lisäksi päätynyt hyppyrimäet ja maauimala. Kuva: Raimo Ketola/Laatukortti, Lahden museoiden kuvakokoelmat.  Maauimalan kohtalo on monisyinen juttu, johon li...

Andelinin perhe – tarina sukualbumien sivuilta

Lahden museoiden kuvakokoelmiin on tullut sadan toimintavuoden aikana monen lahtelaisen suvun valokuvia, albumeja ja arkistoaineistoa. Kokonaisuuksia käsitellessä herää kysymys, miksi jonkin suvun kuvat ja asiakirjat ovat päätyneet museoon. Miksi niitä ei ole pidetty suvulla? Ensiksi on todettava, että on henkilöitä, jotka ovat tietoisesti halunneet lahjoittaa sukukuvansa museolle. On myös tapauksia, että aineisto on saattanut löytyä kiinteistökaupan jälkeen ullakolta ja uudet omistajat ovat lahjoittaneet tuntemattomien ihmisten kuvat museolle. Joskus suvun aineisto on saattanut jäädä henkilölle, jolla ei ole ollut jälkikasvua tai ylipäätään perijöitä tai testamenttia, jolloin omaisuus on mennyt valtiolle, minkä jälkeen henkilön kotikunta on voinut hakea osuutta perinnöstä itselleen. Tällä tavalla Lahden museoiden kokoelmiin on tullut esimerkiksi Martti Saksalan suvun valokuvia ja arkistoaineistoa. Neljäs vaihtoehto on, että vaikka perheettömällä henkilöllä on sukua, yhteys sukuun on v...

Maakuntamme mäkihyppy ja hyppyrimäet

Paksussa iittiläisessä sammalikossa Salpausselän pohjoisrinteessä heikosti erottuvalla tasanteella on joskus ollut vauhtimäen nokka. Edessä jyrkässä rinteessä avautuu – metsä. Lahden Betonin nokalta maisema näyttää hyvin erilaiselta: avoimelta ja hoidetuilta. Täällä ei näy tuomaritornia eikä katsomoita. Lahden urheilukeskus on nykyään ainoa aktiivinen mäkihyppypaikka Päijät-Hämeessä, mutta 60 vuotta sitten päijäthämäläinen saattoi harrastaa lajia omalla kylällä. Tälle iittiläiselle hyppyrille pääsi sukset olalla vaikka junalla Lahdesta. Sitikkalan seisakkeelta oli lyhyt matka kivuta Siperianmäen hiihtomajalle. Nykyisen Aurinkoladun hiihtäjät eivät välttämättä tiedäkään minkä talvilajin majalla pysähtyvät. Entisen hyppyrin nokkatasanne Iitin Sitikkalassa. Kuva Tiina Rekola 2023, Lahden museot. 1970-luvulla pelkästään Lahdessa oli 12 rakennettua kaupungin huoltamaa hyppyrimäkeä. Niiden lisäksi oli isompia ja pienempiä tösiä, jotka rakennettiin vaatimattomampaan mutta kaiketi yhtä tavoitt...