Heinolassa nuorten tutustumista historiaan ja kulttuuriperintöön on jo muutaman vuoden ajan harjoitettu Perinnekurssilla. Yhteistyössä museoiden ja koulun kanssa nuoret pääsevät tutustumaan alueensa kulttuuriperintöön sekä pohtimaan historiallisen asioiden suhdetta omaan arkeensa.
Lukuvuonna 2025–2026 nuoret haastattelivat isovanhempiaan ja kirjoittivat nämä tarinat auki muistelmina. Äidinkielen opettajat ohjeistivat oppilaita nauhoittamaan pitkän keskustelun, jotta nuoret saisivat ääntä muunnettua tekstiksi. Haastattelujen kirjallinen muoto sisältää tarinallinallisen kerronnan lisäksi ajan kuvaa, kielen murretta ja nuoruuden muistelmia.
Suullinen elävä perintö on erityisesti luovutettujen alueiden karjalaisille tärkeä tapa muistella mennyttä, mutta myös tuoda se tähän päivään. Seuraava karjalaisten evakoiden jälkipolvi voi vain tarinoiden kautta kuvitella vanhempiensa ja isovanhempiensa elämäntaipaletta; sodan jaloista pakenemista ja kotinsa menettämistä. Kuitenkin ennen sodan tuomaa käännettä on luovutetussa Karjalassakin eletty tavallista arkea Laatokassa uiden, marjoja poimien ja tansseissa juhlien.
 |
| Perinnekurssin kirjoitelmien voittajat. Kuva Ulla Pihla-Kohopää, Käkisalmi-museo. |
Perinnekurssin nuorten kirjoitelmista koulu valitsi kolme parasta tekstiä, jotka Käkisalmi-säätiö palkitsi stipendeillä. Yksi näistä kirjoitelmista kertoo 100-vuotiaan Kertun nuoruuden muistelmista Karjalan Hiitolassa. Friida Hänninen muutti isoisotätinsä sanallisen kerronnan tekstiksi.
Friida Hänninen: Lapsuus 1930-luvun Karjalassa
Haastattelin juuri 100 vuotta täyttänyttä isoisotätiäni Kerttu Vihavaista, joka asui yhdeksänhenkisen perheensä kanssa Laatokan Karjalassa Hiitolassa, Kilpolansaaressa, suhteellisen lähellä Käkisalmea. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä 1930-luvulle.
Minun ja isoisotätini Kertun lapsuudet eroavat paljon toisistaan. Koulunkäyntikin on muuttunut paljon Kertun lapsuudesta. Kertun koulumatka oli arviolta kuusi kilometriä, jonka hän kulki metsäpolkuja pitkin aina kävellen tai talvella hiihtäen sisarustensa kanssa. Minun koulumatkani yläkouluun on neljä kilometriä ja kuljen sen lähes poikkeuksetta bussilla ystävieni kanssa, jotka tulevat samalta suunnalta.
Kertun koulussa oli vain noin 40 oppilasta. Koulussa, jossa minä käyn, on yli 1000 oppilasta. Isoisotätini piti koulusta ja oli hyvä melkein kaikissa aineissa, paitsi laulussa, eikä koko perheessä ollut lauluhenkistä porukkaa. Minäkin olen hyvä koulussa, mutta en ole hyvä matematiikassa, toisin kuin Kerttu.
Kilpolan koulussa järjestettiin äitienpäiväjuhlat, joulujuhlat, kevätjuhlat sekä itsenäisyyspäiväjuhlat. Kerttu muisti erityisen hyvin itsenäisyyspäiväjuhlat, jolloin Suomen itsenäistymisestä oli kulunut 20 vuotta. Hän lausui siellä runon. Juhlaperinteitä tuli koulun myötä myös koteihin. Nytkin on samat juhlat, mutta äitienpäivää ei nykyään juhlita kouluissa.
Kertun perhe tapasi sukulaisiaan ajoittain. Äidin sukulaisia kävi joskus kylässä ja kerran setä tuli vierailulle Amerikasta koko kesäksi. Minä tapaan serkkujani lähes päivittäin ja käyn kahden serkkuni kanssa samaa koulua. Näen myös muita sukulaisiani, kuten mummia ja pappaa usein ja he asuvat lähellä minua.
Tiedonvälityksestä huolehtivat sanomalehti Maakansa, raittiuslehti Koitto, Yhteishyvä ja välillä Suomen kuvalehti. Meille tulee Itä-Häme ja elämämme on digitaalisten viestimien ympäröimä.
Isoisotädilläni ei ollut lapsuudessa sähköjä, joten heillä oli öljyvalot. Sähkövalot olivat suunnitelmissa, mutta talvisodan puhkeaminen esti suunnitelmat. Meillä on kotona sähköt sekä muita elektronisia laitteita, esimerkiksi puhelimet.
 |
| Huviretkellä Laatokan saaristossa. Kuva Friida Hännisen kirjoitelmasta. |
Kilpolansaarta ympäröivä Laatokka oli tärkeä monella tapaa. Varsinkin kesäisin kalastettiin paljon, saarissa kerättiin mustikoita ja puolukoita ja lampaat kuljetettiin kesäksi saariin. Tyynellä ilmalla saattoi kuulla kirkonkellojen soiton Valamon luostarisaarelta, joka oli kymmenien kilometrien päässä Kilpolasta. Huviretkiäkin tehtiin Sikosaareen, sillä siellä oli upea hiekkaranta ja loistavat uintimahdollisuudet. Onneksi minäkin pidän marjojen poimimisesta ja uintiretkistä.
Kertulla oli paljon kotieläimiä: sikoja, lehmiä, hevonen, lampaita, kanoja ja kissoja. Elintarvikkeita saatiin siis omasta takaa. Meillä on vain yksi koira ja hankimme elintarvikkeemme kaupoista.
Kilpolan Vihavaisilla oli yksi vain polkupyörä, jota tosin vain vanhimmat sisarukset saivat käyttää. Nykyään lähes kaikilla on oma polkupyörä, kuten minullakin ja kaikilla perheenjäsenilläni. Kertun perheessä kuljettiin jalan tai hevosella, riippuen matkan pituudesta. Itsekin kuljen paljon jalan, mutta myös autolla.
Kertun elämä sai hurjan käänteen jo varhaisessa vaiheessa, sillä perheen äiti kuoli Kertun ollessa vain 9-vuotias, ja seitsemän lasta jäi yksin isän kanssa. Lapset joutuivat tekemään paljon kotitöitä. Esimerkiksi leipomispäivinä lasten piti jäädä kotiin avustamaan ruisleivän teossa. Kertun perhe oli suuri minun perheeseeni verrattuna, sillä minulla on vain kaksi veljeä, äiti ja isä. Meidän perheen kotityöt jakautuvat kaikille, mutta vanhemmat tekevät niitä yleensä enemmän. Elämä on muuttunut paljon Kertun lapsuudesta: “Kyll siell Karjalas kaikk ol toisel viisii”
Kirjoitus on osa blogisarjaa, jossa esitellään vuosina 2025–2026
Päijät-Hämeen museoiden työryhmän yhteishankkeena tehtyjä päijäthämäläisen aineettoman ja elävän perinteen tallennuksia.
Käkisalmi-museo järjestää yhteistyössä Heinolan koulujen kanssa perinnekurssin, jossa lukuvuonna 2025-2026 tallennettiin suullista perinnettä koululaisten kanssa.
Kommentit
Lähetä kommentti