Mikä on tärkeää?

REETTA NOUSIAINEN, rakennustutkija
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Joutjärven kirkon kirkkosali.
Joutjärven kirkko on rakenettu vuonna 1962. Kuva Lahden museot, kuvakokoelmat, Toni Kesti.

Vastuullinen kiinteistöstrategia perustuu tietoon, ymmärrykseen ja tahtoon

Seurakuntien jäsenmäärä vähenee sekä evankelisluterilaisessa että ortodoksikirkossa prosentin vuosivauhtia. Tilojenkin käyttöä on siksi järkeistettävä ja niiden kuluja vähennettävä. Seurakunnat ovat yleensä pitäneet rakennuskannastaan hyvää huolta, mutta kaikki rakennukset tulevat jossakin vaiheessa peruskorjausikään. Näissä tilanteissa saatetaan harkita myös rakennusten purkamista.

Seurakunnallisiin rakennuksiin liittyy kuitenkin ehkä muita julkisia rakennuksia vahvemmin erityispiirteitä, kuten ulkotilojen ja sisätilojen muodostamat kokonaisuudet, kiinteä sisustus ja taide, tilojen pyhyys. Niihin kytkeytyy paitsi yhteisöllisiä arvoja ja merkityksiä, myös vahvoja yksilöllisiä kokemuksia ja muistoja, jotka tekevät tiloista käyttäjilleen rakkaita ja merkityksellisiä. Kun tiloista luopumista tai niihin liittyviä muutoksia suunnitellaan, julkisessa keskustelussa korostuvat usein taloudelliset ja tekniset näkökulmat. Talouspuhe ei kuitenkaan saisi tukahduttaa arvokeskustelua rakennusten yhteisöllisistä merkityksistä sekä kulttuurihistoriallisista ja arkkitehtonisista arvoista.  
 
Säilyttämisen ja luopumisen kysymyksiin liittyy myös juridiikkaa. Lainsäädäntö muodostaa perustan kaikelle rakennettua ympäristöä koskevalle päätöksenteolle, mutta kirkollisessa rakennuskannassa lakiperusta on paikoin tavallistakin vahvempi. Suomen evankelisluterilaisen kirkon lakisääteisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin sisältyy myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ja irtaimiston ylläpito. 
 
Suomen vanhimmat säilyneet rakennukset ovat pääosin kirkollisia: keskiaikaiset kivikirkot ja 1600-luvun puukirkot edustavat yhteiskunnassamme pysyvyyttä. Kaikki ennen vuotta 1917 valmistuneet kirkolliset rakennukset ovat kirkkolain mukaan suojeltuja. Tuon jälkeenkin on rakennettu paljon. Siinä missä vielä vuosisadan alkupuolella kylille nousi talkoovoimin rukoushuoneita, sotien jälkeinen hyvinvointivaltion kehittyminen näkyi myös seurakuntien kiinteistökannassa: rakennettiin seurakuntakoteja, leirikeskuksia ja kirkkoja. Tänään seurakunnissa joudutaan miettimään, mitä niistä on mahdollista ylläpitää ja mistä joudutaan luopumaan. Olennaista on, millä perusteilla päätökset tehdään.  Mennäänkö seurakunnissa liiketaloudellisen kiinteistökehittämisen tielle vai onko rakennuskanta huolenpidon arvoista pääomaa? Pidetäänkö rakennusperintöä koristeena vai onko se osa kirkon työtä, sanomaa ja sisältöä?

Kalkkisten kyläkirkko Asikkalassa on rakennettu rukoushuoneeksi 1909-1910 ja vihitty kirkoksi 1961.
Kuva Lahden museot, kuvakokoelmat, Toni Kesti.

Tutkitaan ennen kuin hutkitaan  

Kirkon vuonna 2017 valmistuneessa kulttuuriperintöstrategiassa keskeisessä roolissa on tieto: miten pystytään huolehtimaan kaikille yhteisestä kulttuuriperinnöstä vastuullisesti ja kokonaistaloudellisesti. Tieto auttaa tunnistamaan merkityksiä ja arvoja, niiden ymmärrys puolestaan lisää tahtoa vaalia yhteistä kulttuuriperintöä. Samalla on otettava huomioon yhteisöllisyys ja osallisuus. Prosessin on oltava avoin, jotta kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa.

Jossain vaiheessa voi tulla harkittavaksi tilojen käytön muuttaminen, jos vaihtoehtona on kohteen tuhoutuminen. On pohdittava, millaisia toiminnallisia muutoksia esimerkiksi suojellussa kirkkotilassa voi tehdä. Lapsuuden joulukirkon tunnelmaa ei haluta hävitettävän. Omakohtainen merkitys pitää osata ottaa huomioon ja kuunnella herkällä korvalla yhteisöä. Vanhoja kirkkoja ei enää purkaminen uhkaa, mutta myös 1960-70-luvun seurakuntarakennukset ovat merkityksellisiä, vaikka kuntotarkastaja saattaa tuomita sellaisen kannattamattomiksi peruskorjata. Kenellä on oikeus määritellä, mikä on arvokasta?

Nastolan seurakuntatalon ulkoseinä, jossa risti.
Nastolan seurakuntatalo on rakennettu vuonna 1966. Kuva Lahden museot, kuvakokoelmat, Tiina Rekola.

Paikallisyhteisöjen tahto ja ymmärrys omasta perinnöstään, sen ylläpidosta ja hoidosta ovat olennaisia. Tulevaisuudessa seurakuntalaisilta toivottaneen myös rakennusten hoitoon osallistumista. Toisaalta ei auta aktivoida yhteisöä, jos ei sitä tyhjenevissä kylissä ole. Kumppanuuksia tarvitaan. On myös kysyttävä, onko pelkästään seurakuntien tehtävä ylläpitää rakennusperintöään. Onko valtion tuki yhteiselle kulttuuriperinnöllemme riittävää? 

Eri näkökulmien aikajänteet tulisi sovittaa toisiinsa: poliittinen aikajänne tai korjausvelan aikajänne eroaa kulttuuriperinnön aikajänteestä. Kiinteistöstrategian laatiminen vaatii monipuolista asiantuntemusta, tietoa, ymmärrystä ja tahtoa.


Kommentit