6.2.2018

Paikallishistorian kirjoittamisesta – case Nastola

VILLE EEROLA, tutkija Nastolan historia -hanke

Melko pian sen jälkeen, kun olin aloittanut Nastolan historian tutkimisen keväällä 2017, kiinnitin huomiota siihen, että paikallishistorialla on historiankirjoituksen lajina mielenkiintoisia piirteitä. Puhun mieluummin paikallishistoriasta, sillä vaikka tutkimus on rajautunut alueellisesti entisen Nastolan kunnan rajojen mukaan, korostaa paikallisuus sitä, että historia tulee hyvin lähelle tavallista ihmistä. Paikallisuus korostuu siinäkin, että kuntalainen saattaa kuntansa sijaan kiinnittyä osaan kunnasta, siis johonkin tiettyyn paikkaan.

Historiassa korostuvat toisaalta pysyvyys...
Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.
Historiantutkijana olen jo tottunut siihen, ettei yhteen kirjaan voi mahduttaa kaikkea. Paikallishistorialla on kuitenkin se erikoisuus, että se ainakin oletettavasti tulee ihmistä lähemmäksi kuin vaikkapa yhdistys- tai yrityshistoria. Tämän sain itse kokea viime elokuussa, jolloin julkaistiin FT Anu Lahtisen kirjoittama Hyvinkään historia – olen syntynyt Hyvinkäällä ja viettänyt siellä ensimmäiset kaksikymmentä vuottani. En osaa sanoa, olenko kiinnittynyt kotikaupunkiini henkisesti keskimääräistä enemmän tai vähemmän, mutta teoksen lukeminen auttoi minua asennoitumaan Nastola-tutkimukseeni entistä paremmin. Historialla on väliä, ja ehkä kaikkein parhaiten sen ymmärtää, kun se tulee lähelle.

Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan. Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä. Jos vaikkapa puolen tusinan ihmisen on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pankkiryöstön yhteydessä tapahtui muutamassa minuutissa, miten voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen siitä, mitä tapahtui kokonaisessa kunnassa kolmen neljäsosavuosisadan aikana? Historiankirjoituksessa kysymyksen on klassisesti muotoillut Leopold von Ranke 1800-luvulla: wie es eigentlich gewesen ist? Mitä oikeastaan tapahtui? Kysymykseen onkin mahdotonta vastata tyhjentävästi, objektiivisesti, sillä historiankirjoitus on tulkintaa, ja nimenomaan perusteltua tulkintaa.

Historiankirjoituksella on aina tehtävänsä. Kuten paikallishistorian uusia suuntia tarkastelevassa Kaikella on paikkansa -teoksessa esitetään, paikallis- ja nimenomaan kunnanhistorioiden kirjoittaminen on ollut suomalainen erikoisuus. On esimerkiksi laskettu, että yksistään vuosina 1965–1994 Suomessa ilmestyi kokonaista 427 paikallishistoriallista monografiaa – ja kunta-, kaupunki- ja maakunta ynnä muiden historioiden lisäksi tulevat vielä kyläkirjat ja muut paikallishistorialuonteiset ja -aiheiset tutkielmat ja artikkelit, joiden määrää voi vain arvailla.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana oli pitkään, että paikallishistorioita – käytännössä kunnanhistorioita – kirjoittamalla voitaisiin täyttää valkoiset läiskät Suomen kartalla, jolloin niiden pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansallista, ”varsinaista” historiaa. Tavoitteena oli, että kun ”nämä asiat olisivat tulleet riittävän monessa pitäjässä tutkituiksi, niiden nojalla voitaisiin selvittää vastaavat kysymykset yleisemminkin”. Paikallishistoria oli Suomen historiaa, minkä edellytyksenä taas oli paikallishistorioiden yhteismitallisuus ja vertailukelpoisuus, mihin vaadittiin riittävää normittamista ja standardisointia. Samalla kunnanhistorioille muodostui eräänlainen kaava, josta todettiin vuonna 1986 pidetyssä paikallishistorian seminaarissa, että sen myötä paikallishistoriat muistuttivat erehdyttävästi toisiaan. Kaava muistutti ”jonkinlaista tyhjää ristikkoa joka täytetään työntämällä sinne erilaisia laatikoita ja nämä laatikot sisältävät vähän kustakin asiasta”. Tällainen ristikoiden täyttäminen oli johtanut siihen, että paikallishistoriat olivat ”hukanneet elämän”. Paikallishistoriat muodostuivat näin melko ikäviksi lukea. Luettavuutensa vuoksi paikallishistoriat olivat ongelmallisia yleistajuisten historiaesitysten kentällä, mutta samaan aikaan ne olivat ongelmallisia myös tieteellisen historiantutkimuksen suuntaan.

Vaikka paikallishistoria oli suosittua, se kärsi akateemisesti vähäisestä arvostuksesta nimenomaan siksi, ettei se täyttänyt akateemiselle tutkimukselle elintärkeää johtavan tutkimuskysymyksen vaatimusta. Hyvin kuvaavia ovat Paikallishistoriallisen Toimiston ensivuosien voimamiesten Eino Jutikkalan ja Pentti Renvallin lausunnot paikallishistoriasta. Kun Turkuun valittiin Suomen historian professoria vuonna 1957, myös paikallishistoria joutui suurennuslasin alle. Jutikkala totesi tuolloin paikallishistorioihin viitaten: ”Professorinvirkaa täytettäessä tällaisia julkaisuja ei yleensä voi pitää sen kummempina ansioina kuin lääketieteen professorinviran hakijalle erikoisalan praktiikkaa tai juridiikan professorinvirkaa hakevalle toimintaa tuomioistuimen jäsenenä. Ne ovat rutiinityötä.”

Vähitellen paikallishistorian kentälle on kuitenkin ilmestynyt uudenlaisia töitä. Muutokset näkyvät esimerkiksi Tilaushistoriakeskuksen laatimassa, vuonna 2007 ilmestyneessä pdf-muotoisessa ohjekirjassa Tilaushistorian laatiminen, jossa todetaan: ”On pyrittävä välttämään sitä, että sorrutaan yksityiskohtien luettelointiin kokonaisnäkemyksen ja suurten linjojen kustannuksella. Seuraamalla ´punaista lankaa´ ja ongelmanasettelua aiheita voidaan käsitellä laajasti, mutta samalla jäntevästi. Selkeästi valitulla näkökulmalla esityksestä saadaan tiivis ja mielenkiintoinen. Jos teoksessa pyritään käsittelemään ´kaikki asiat´, se hajoaa pelkiksi sirpaletiedoiksi ilman tulkintoja ja laajempien yhteyksien osoittamista.” Toisaalta, kuten Ahtiainen, Tervonen ja Teräs kirjoittavat Kaikella on paikkansa -kokoelmassa: ”Saattaisi kuvitella, että viimeistään 1990-luvun lopulta lähtien perinteinen tapa kirjoittaa paikallishistoriaa olisi alkanut väistyä. Onnistuneita kokeiluja paikallishistorian alalla on tehty, mutta valtavirraksi asti ne eivät ole päätyneet. Suuren laivan kääntäminen ei ole helppoa. Paljosta puheesta huolimatta vanha kaava näyttää edelleen voivan yllättävän hyvin, vaikka kulumat ja säröt sen pinnassa viestivät korkeasta käyttöiästä.”

Uudenlaista lähestymistapaa paikallishistoriaa edustaa esimerkiksi poliittisen historian professori Kimmo Rentola yhdessä Seppo Aallon kanssa kirjoittama Karkkilan historia. Rentola kirjoittaa Kaikella on paikkansa -kokoelmassa Karkkilan historian kirjoittamisesta, että hän ratkaisi näkökulman ja totaalihistorian välisen jännitteen valitsemalla lähtökohdakseen Karkkilan leimallisimman piirteen, joka oli Karkkilan poliittinen punaisuus. Rentolan Karkkila-historia lukeminen onkin mielenkiintoista sikäli, että hänen onnistui kirjoittaa varsin kattavaa totaalihistoriaa valitsemalla perustellun lähtökohdan ja kysymyksen, joka vaatii selitystä. Samassa artikkelikokoelmassa myös Heikki Ylikangas kirjoittaa siitä, miten paikallishistoriaa kirjoitettaessa olisi valittava paikallinen seikka, joka erottaa kyseisen paikan muista paikoista – Ylikankaan näkökulma on mentaliteeteissa eli pidemmän aikavälin suhteellisen pysyvissä henkisissä rakenteissa.

...toisaalta muutos.
Kuva Erkki Hämäläinen.

Kun Nastolan historiaa kirjoittaessa pohtii omaa aihettaan näistä lähtökohdista käsin, huomaa olevansa hyvin mielenkiintoisen aiheen äärellä. Ensinnäkin Nastolan historiassa sodista 2010-luvulle korostuu lisäksi murros ja jatkuvuus. Vaikka esimerkiksi 1960-luvulla koettiin ilman muuta murros räjähdysmäisen väestönkasvun myötä, tultiin Nastolaan jo sotien aikana ja jälkeen, jolloin Nastola oli sijaintinsa vuoksi keskeinen liikenteen solmukohta. Toisaalta Nastolan historiassa on moniakin piirteitä, jotka ovat sille erityisiä. Yksi tällainen piirre on esimerkiksi Nastolan historiaa 1950- ja 1960-lukujen vaihteesta asti leimannut hyvin voimakas teollistumiskehitys, joka jo itsessään tarjoaa paljon pohdinnan aihetta. Miksi Nastola esimerkiksi teollistui niin voimakkaasti ja millaisia olivat sen vaikutukset? Nastolalaisten elämään on vaikuttanut merkittävästi kunnan rakenne nauhataajamineen, joka sekin on vain yksi osa Nastolaa. Muun muassa hyvin voimakkaan muuttoliikkeen myötä nastolalainen identiteetti on sekin mielenkiintoinen aihe – näin etenkin, kun tutkija itse on syntynyt ja kasvanut Hyvinkäällä Uudenmaan ja Hämeen rajalla, tehnyt uraansa Helsingissä ja töölöläistynyt, mutta jolla on voimakas hämäläisidentiteetti.

Lähteet: 
Aalto, Seppo & Rentola, Kimmo 1992. Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven entisen Pahajärven ihmisten historia. Karkkilan kaupunki.
Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka 2010. ”Paikallishistorian pitkä kaari – ja tulevan akateemikon kriittinen katse.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.
Ahtiainen Pekka Tervonen Jukka & Teräs Kari 2010: ”Johdanto: Perinteen paino ja muutoksen paine paikallishistoriassa.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Vastapaino, Tampere.
Lahtinen, Anu 2017. Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää.
Rentola, Kimmo 2010. ”Karkkilan historia silloin ja nyt”. Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.
Ylikangas, Heikki 2010. ”Kohdealueen erityispiirteet paikallishistorian ytimenä.” Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Tampere.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti