Sahdin valmistuksessa kunnioitetaan edelleen tämän muinaisolueksikin kutsutun perinnejuoman vanhoja valmistusmenetelmiä ja tapoja. Arvonanto näkyy myös monien nuorempien sahdinvalmistajien tekemisessä. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että myös viimeisintä tekniikkaa hyödynnetään eri valmistusvaiheissa.
Sahdin valmistuksessa ja valmistusvälineissä on tapahtunut samanlainen muutos kuin muussakin ruokataloudessa. Kotona valmistetuista maltaista siirryttiin ostomaltaisiin jo edellisten sukupolvien aikana. Maltaiden laatu on parantunut vuosien kuluessa. Kotimaisen tarjonnan ohella voi kokeilla myös joskus ulkomaisia vaihtoehtoja. Samanlainen kehitys on tapahtunut käymiseen tarvittavan hiivan ja makua ja säilyvyyttä parantavan humalan osalta.
Sahtitynnyri on turvotettu ja kiehuvalla katajavedellä entinen happamuus poistettu. Sahti on ensin käytetty ehkä saavissa noin vuorokauden. Sahdista siivilöidään humalat pois ja sitten kaadetaan tynnyriin. Valmistusta 1970-luvulla. Kuva Koski-seuran tallennekokoelma.
Sahdin valmistuksessa on siirrytty puisista tynnyreistä ja kuurnista pääasiassa teräsastioihin. Viime vuosisadalla käytetyn valurautaisen muuripadan ovat korvanneet ruostumattomasta teräksestä valmistetut keittoastiat. Aikaisempaa aisteihin perustavaa valmistuksen seurantaa täydentävät nykyisin digitaaliset mittalaitteet, joilla muun muassa kunkin vaiheen edellyttämää lämpötilaa sekä sokeri- ja alkoholipitoisuutta voidaan aikaisempaa tarkemmin seurata. Lähimetsästä noudettua katajaa hämeenkoskelaiset valmistajat käyttävät edelleen erityisesti astioiden puhdistukseen, mutta myös tuomaan juomaan perinteisiä makuja.
Sahdin käyttämisessä ja säilytyksessä muoviastiat ovat syrjäyttäneet pyöreät puutynnyrit. Niiden täyttö- ja juoksutusaukkojen kierrekorkit ja hanat ovat huomattavasti tiiviimpiä ja helppokäyttöisempiä kuin puutynnyrien sitkeällä ruistaikinalla ja tapeilla suljettavat aukot. Samaa huolellisuutta tulee kuitenkin noudattaa, ettei astiaa avattaessa ilma pääse hapattamaan sahtia.
Hämeenkoskelaisen Erno Ruususen sahdinvalmistusvälineistöä. Kuva Erno Ruusunen.
Sahdin valmistaminen ja nauttiminen liittyy edelleen juhlapyhiin, ennen kaikkea jouluun ja juhannukseen. Jossakin määrin sahtia tarjotaan myös perhejuhlissa, häissä ja merkkipäivinä. Aikaisempaa huomattavasti harvemmin näin tehdään hautajaisten muistotilaisuuksissa. Vanhaa sanontaa ”Juhlat ei ole juhlat”, jos niissä ei tarjota sahtia” käytetään edelleen. Myös talkooväkeä muistetaan usein työn valmistuttua tarjoamalla ruoan ohella sahtia. Vanha yhteisöllinen tapa nauttia sahtia osanottajalta toiselle kiertävästä sahtihaarikasta väistyi jo viime vuosisadan lopulla. Koronapandemia merkitsi täydellistä loppua tälle arvokkaalle perinteelle. Erinomaiselta sahti maistuu kuitenkin lasista tai kolpakosta nautittuna. Lasista nautittuna sahdin kaunis väri pääsee oikeuksiinsa ja suutuntumakin on aikaisempaa hienovaraisempi.
Nykypäivän sahdin valmistusta Hämeenkoskella
Hämeenkoskella sahtiperinne elää vahvana. Esimerkiksi kolme hämeenkoskelaista nuorta aikuista sahdinvalmistajaa ovat lapsuudestaan asti seuranneet kotioloissa tapahtuvaa sahdin valmistusta. Heille on tätä kautta muodostunut selkeä käsitys sen vaatimasta huolellisuudesta ja kärsivällisyydestä. Hyvän sahdin valmistukseen ei ole oikotietä, vaan jokainen tekovaihe edellyttää riittävän ajan varaamista. Raaka-aineiden laadusta sekä valmistusvälineiden ja säilytysastioiden puhtaudesta ei voi tinkiä. Erno ja Petri Ruusunen sekä Sami Nikkari ovat jo vuosia valmistaneet sahtia kotioloissaan. Vuosittain järjestettävässä Hämeenkosken pitäjän sahtimestaruuskilpailuissa he ovat vuorotellen voittaneet joko mestaruuden tai sijoittuneet kolmen parhaan joukkoon.
Nykyaikaiseen hämeenkoskelaiseen sahdinvalmistukseen voi tutustua syvemmin Koski-seuran tuottamalla videolla.
Asikkalalaisen Heikki Saarisen ensimmäiset muistot sahdista ovat 1960-luvun alusta, kun isoäiti valmisti sahtia karjakeittiössä navettatöiden ohessa. Ensin aamulla sahtimaltaat immellytettiin puusaavissa vähitellen kuumaa vettä lisäten. Ohrasta tehtyjen sahtimaltaiden joukkoon lisättiin myös vähän mämmimaltaita, jotta sahdista tulisi tummemman ruskeaa väriltään. Mallasmäskin annettiin imeltyä muutaman tunnin. Isoäiti laittoi mäskin joukkoon myös humalaa, jota kasvoi talon pihapiirissä.
Imeltymistä odotellessa puinen sahtikuurna valmisteltiin sahdin valuttamista varten. Kuurnaan laitettiin puiset poikkipuut pohjalle ja niiden päälle asetettiin ruisoljet ja katajan oksat. Sahdin valuttaminen aloitettiin lounaan jälkeen alkuiltapäivästä laittamalla imeltynyt mallas kuurnaan tasaiseksi kerrokseksi olkien ja katajanoksien päälle. Mäskistä valunut neste otettiin talteen maitotonkkaan, jota pidettiin lämpimänä muuripadassa. Talteen otettu mäskin neste valutettiin uudestaan kuurnasta ja siitä saatiin sahtivierrettä. Valuttamista jatkettiin koko iltapäivän ja sitä tehtiin karjakeittiössä muiden navettatöiden ohessa iltalypsyyn asti.
Heikki Saarinen valmistaa sahtia Urajärven kartanomuseon tapahtumassa 2025. Kuva Juha Tanhua, kuva on ilmestynyt Etelä-Suomen Sanomissa 28.6.2025.
Kuurnaan lisättiin säännöllisesti lämmintä vettä siihen asti, että vierteen väri alkoi vaalentua. Tämän jälkeen usein valutettiin vielä laimentunutta vierrettä, jota kutsuttiin väenkaljaksi tai nuhatipuksi. Mallassäkillisestä saatiin yleensä 40 – 50 litraa vierrettä riippuen siitä kuinka paljon väen kaljaa tehtiin. Väen kalja pidettiin erillään muusta vierteestä ja sitä käytettiin käymisen jälkeen janojuomana esim. heinätöissä. Jäähtynyt sahtivierre laitettiin maitotonkkiin ja se laitettiin käymään leipähiivalla. Päivän parin käymisen jälkeen sahti laitettiin joko maakellariin tai kaivoon käymään. Hidas kylmäkäyminen takasi sahdin hyvän maun. Kolmen viikon käymisen jälkeen sahti alkoi olla valmista nautittavaksi, mutta kylmässä tilassa sahtia saattoi käyttää pitempäänkin.
Vierrettä käytettiin myös vähemmän aikaa miedoksi naisten sahdiksi, joka oli kotikaljan vahvuista. Naisten sahtia Saarinen sai maistaa lapsena alle kymmenenvuotiaana isoäidin luona ja sen makean maun muistaa vieläkin. - Sahtia oli tarjolla lapsuudessani kaikissa juhlissa häistä hautajaisiin ja myös meille lapsille oli tarjolla naisten sahtia. Sahtia oli myös juhlapyhien juoma ja varsinkin juhannuksena sitä juotiin runsaasti, muistelee Saarinen.
Saarisen isä kiinnostui sahdin valmistuksesta jäätyään eläkkeelle ja muutettuaan synnyinseudulleen Asikkalaan. Sahdinteon hän opetteli siskoltaan, joka oli jatkanut äitinsä opettamaa perinnettä. Täti valmisti sahtia maatilallaan samaan tapaan kuin isoäiti oli tehnyt. - Sain maistaa tätini sahtia ollessani kesärenkinä hänen luonaan ja silloin pääsin myös oikean miesten sahdin makuun, Saarinen kertoi.
Isoäidin ajoista sahdin teko seuraavalle sukupolvelle muuttui siten, että puisen sahtikuurnan tilalle tuli metallinen kuurna ja sahdin teko siirtyi saunaan, jossa oli muuripata, jolla oli hyvä lämmittää sahdin teossa tarvittava vesi. Ruisolkia ei enää tarvittu, koska metallisessa kuurnassa oli metalliritilät. Maitotonkkien tilalle on tullut muovikanisterit, joissa sahtia on kätevä käyttää ja säilyttää. Saarinen jatkaa sahtiperinnettä - Olen isäni jälkeen jatkanut sahdinteon perinnettä tässä nykyaikaisemmassa muodossa, mutta isoäitini menetelmä sahdin teossa on säilynyt samana.
Kirjoitus on osa blogisarjaa, jossa esitellään vuosina 2025–2026 Päijät-Hämeen museoiden työryhmän yhteishankkeena tehtyjä päijäthämäläisen aineettoman ja elävän perinteen tallennuksia.
Paksussa iittiläisessä sammalikossa Salpausselän pohjoisrinteessä heikosti erottuvalla tasanteella on joskus ollut vauhtimäen nokka. Edessä jyrkässä rinteessä avautuu – metsä. Lahden Betonin nokalta maisema näyttää hyvin erilaiselta: avoimelta ja hoidetuilta. Täällä ei näy tuomaritornia eikä katsomoita. Lahden urheilukeskus on nykyään ainoa aktiivinen mäkihyppypaikka Päijät-Hämeessä, mutta 60 vuotta sitten päijäthämäläinen saattoi harrastaa lajia omalla kylällä. Tälle iittiläiselle hyppyrille pääsi sukset olalla vaikka junalla Lahdesta. Sitikkalan seisakkeelta oli lyhyt matka kivuta Siperianmäen hiihtomajalle. Nykyisen Aurinkoladun hiihtäjät eivät välttämättä tiedäkään minkä talvilajin majalla pysähtyvät. Entisen hyppyrin nokkatasanne Iitin Sitikkalassa. Kuva Tiina Rekola 2023, Lahden museot. 1970-luvulla pelkästään Lahdessa oli 12 rakennettua kaupungin huoltamaa hyppyrimäkeä. Niiden lisäksi oli isompia ja pienempiä tösiä, jotka rakennettiin vaatimattomampaan mutta kaiketi yhtä tavoitt...
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Uno Alanco, vuodesta 1925 Uuno Alanko, oli insinööri, arkkitehti ja taidemaalari, jonka elämäntyön eri puolet kytkeytyvät voimakkaasti Lahteen. Hän teki monivaiheisen ja pitkän uran taiteilijana ja opettajana. Alanco oli myös muovaamassa nuoren Suomen tasavallan taide-elämää ja koulutuspolitiikkaa. Alanko syntyi Mäntsälässä 12.10.1878, mutta perhe muutti Lahteen isän Isac Alancon ryhtyessä johtamaan Pallaksen rullatehdasta Jalkarannassa. Isän toivomuksesta poika hakeutui aikanaan Polyteekkiin insinöörioppiin ottaakseen sitten yrityksen johdon itselleen. Piirtäessään eräänä päivänä kiertokankea Alanco lumoutui sen täydellisestä muodosta. Hän kertoo eläneensä silloin kauneuden määritelmän: se muoto on kaunein, joka parhaiten vastaa tarkoitustaan. Alanco valmistui insinööriksi vuonna 1901, mutta päätti jatkaa opiskeluaan arkkitehtiosastolla tutkiakseen kauneuden olemusta. Neljä vuotta myöhemmin hän valmistui arkkitehdiksi. Suoritettuaan arkkitehdin t...
RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Nykyisen Lahden alueen kouluhistoria alkaa kolmesta 1870-luvulla perustetusta yksityisestä koulusta, Koiskalan kartanon, Lahden kartanon ja Seestan kartanon kouluista. Vuonna 1881 perustettiin vielä Mytäjäisten varikolle ruotsin- ja suomenkielinen koulu rautatieläisten lapsia varten. Kartanoiden ja patruunoiden yksityiset koulut olivat Suomessa yleisiä, mutta se, että mikään alueemme kouluista ei ollut yhteiskunnan hanke, oli tuiki harvinaista. Lahden kartanon isännän August Fellmanin perustama koulu kunnallistettiin ja se sai oman koulutalon vuonna 1873. Koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien varrelle, männikköiselle mäennyppylälle. Jo vuoden 1866 kansakouluasetuksista lähtien esivalta oli kaitsenut paitsi opetusta myös koulurakennuksia, niiden sijoitusta ja rakentamistapaa. Fellmanin lahjoittama tontti ja rakennus täyttivät määräykset: koulu näkyi kauas, mutta oli tuulten ulottumattomissa, hyväkuntoisen tien varrella, ja sen ympäristössä oli rii...
.jpg "Sahdin valmistusta Urajärvellä. Kuva Juha Tanhua.")
Kommentit
Lähetä kommentti