Viime vuosina Suomessa on havahduttu siihen, että erityisesti modernia rakennusperintöä puretaan kiihtyvään tahtiin. Purkamisen kohteeksi voivat joutua jopa 1990-luvulla rakennetut rakennukset ja purkamisvimma tuntuu vallanneen koko Suomen. Helsingissä on esimerkiksi puhututtanut Aktian talon purkaminen Mannerheimintiellä. Miten purkaminen vaikuttaa ilmastoon ja elinympäristöömme?
Lahden vientikerman tehdasrakennus purettiin alkuvuodesta 2022. Kuva: Anssi Malinen/Lahden museot |
Modernin rakennusperinnön arvojen tunnistaminen on ollut kulttuuriympäristökentällä viime vuosina keskeinen teema, sillä modernit rakennukset päätyvät yhä useammin museon asiantuntijoiden työpöydälle joko korjaushankkeiden tai – yhä useammin – purkavan uudisrakentamisen yhteydessä. Yli 90 % Suomen rakennuskannasta on rakennettu sotien jälkeisenä aikana. Rakennusperintömme on siis määritelmällisesti hyvin modernia. 1960-luvun rakennukset ovat nyt peruskorjausiässä, mutta kuitenkin moni niistä päätyy purkuun, sillä koetaan että rakennusta on vaikeaa korjata siinä käytettyjen materiaalien tai tekniikoiden takia, sen korjausvelka on kasvanut suureksi tai tilat koetaan vääränlaisiksi nykyiseen käyttöön. Modernin rakennusperinnön korjaamiseen liittyy myös ongelmia: 1960-luvulta lähtien poikettiin vuosisatoja vanhoista, hyviksi havaituista ja testatuista rakennustekniikoista ja materiaaleista, ja ryhdyttiin kokeilemaan erilaisia teollisia, uusia rakenteita ja materiaaleja. Tällaisten rakennusten korjauksesta ei ole kokemusta eikä niiden toimivuudesta varmuutta. Nykyinen valtavirtarakentaminen luottaa edelleen näihin vasta lyhyen aikaa käytössä olleisiin tapoihin rakentaa. Testausympäristönä toimii meidän elinympäristömme.
Modernin rakennuskannan erityiskysymyksiin liittyvät myös esteettiset arvot. 1960–1980-lukujen rakennuksia ei osata arkikäsityksessä monesti arvostaa, mikä voi johtaa niiden kiihtyvään purkamiseen. Usein kuulee puhuttavan jostain rakennuksesta tai alueesta rumana. Lahdenkin keskustasta löytyy paljon rakennuksia, jotka ovat jonkun mielestä ”ihan hirveitä”. Monet kaupungin merkkirakennuksistakaan eivät miellytä kaikkia: onhan esimerkiksi kaupunginteatteria kutsuttu Lahden rumimmaksi taloksi. Rumuus on kuitenkin katsojan silmässä. Se on ajassa elävä käsite, joka tällä hetkellä sattuu kohdistumaan moderniin rakennusperintöön. Sen vuoksi rakennuksen ”rumuuden” ei koskaan pitäisi olla purkamisen tai kunnossapidon laiminlyönnin peruste: rakennuksilla on aina muitakin kuin esteettisiä arvoja. Rakennus kertoo aina aikakaudestaan, jolloin se on rakennettu, ja sillä voi olla esimerkiksi sen rakentamiseen, rakennustekniikkaan, henkilöhistoriaan, maisemaan, arkkitehtuuriin tai kulttuurihistoriaan liittyviä arvoja, jotka menetetään, kun rakennus puretaan.
Rumuuden käsitteen aikasidonnaisuutta osoittaa hyvin se, että kun 1960–1970-luvuilla viimeisen suuren purkuaallon aikaan purettiin paljon puutaloja ja jugendrakennuksia, niitä pidettiin rumina ja vanhanaikaisina. Nykyään moni 1960-luvun kerrostalo saa kaupunkilaisilta samanlaista ajattelua osaksensa, kuin 1960-luvulla saivat kaupunkipuutalot ja kiviset jugendlinnat. Moni haikaillee esimerkiksi arkkitehti Vivi Lönnin suunnitteleman jugendtalon perään, joka sijaitsi Lahdessa Rautatienkatu 9:ssä. Se purettiin vuonna 1976 valmistuneen uudisrakennuksen tieltä. Tuolloin ajateltiin, että jugendrakennuksissa oli liian korkeat huoneet ja liikaa koristeellisuutta, haluttiin yksinkertaisia ja selkeitä linjoja sekä matalampia huonetiloja. Nyt nuo silloin rakennetut rakennukset ovat mielestämme rumia ja huonekorkeudeltaan liian matalia, jotta niitä voisi tehokkaasti käyttää. Miten tähän päädyttiin?
Ihmisten tarpeet muuttuvat jatkuvasti. Selkeimmin tämä näkyy koulu- ja päiväkotirakennuksissa: ensin tarvittiin luokkatiloja, nyt avointa tilaa, sitten taas väliseiniä. Ensin rakennettiin paljon kouluja kasvavalle väestölle, sitten tiivistetään ja puretaan, ja nyt purettujen tilalle rakennetaan uusia. Rakennusten on tarkoitus kestää pidempään kuin yhden ihmisen eliniän. Siksi ei voida olettaa, että rakennus sopeutuu tarpeisiimme – ja jos ei, se puretaan ja rakennetaan uusi tilalle – meidän tulee itse sopeutua rakennuksiimme. Parhaassa tapauksessa rakennukset ovat muuntojoustavia ja voivat elämänsä aikana olla paikka useammanlaiselle toiminnalle. Esimerkiksi moderneissa rakennuksissa paljon käytetty pilari-palkkirakenne mahdollistaa rakennuksen monenlaiseen käyttöön muokkaamisen. Meidän täytyy siis vain itse sopeutua rakennuksen puitteisiin ja avata mielikuvituksemme uudenlaisille tavoille käyttää rakennuksia.
Tarvitsemme rakennusten tarkasteluun pidempää aikaperspektiiviä. Rakennusten suunnittelu 50-vuoden elinkaarella on lyhytnäköistä. Materiaali, joka rakennukseen menee, on arvokasta. Rakentamiseen kuluu noin puolet maailman uusista raaka-aineista. Rakennusosat sitovat itseensä hiilidioksidia, joka vapautuu purkamisprosessissa. Nykyisenlainen elinkaariajattelu on rakennusten kertakäyttökulttuuria – rakennuksia rakennetaan tietyksi ajaksi, jonka jälkeen se on käytännössä jätettä. Jos rakennus jouduttiin 1800-luvulla purkamaan, siitä ei jäänyt jätettä käytännössä lainkaan, vaan lähes kaikki materiaali oli hyödynnettävissä uudelleen. Modernin ajan rakennus puolestaan sisältää suuren määrän erilaisia teollisia materiaaleja, jotka helposti päätyvät kaatopaikalle.
Usein uudisrakentamista perustellaan energiatehokkuudella tai puurakentamisen ilmastoystävällisyydellä. Ratkaisuja on löydettävä, sillä rakennukset (sekä rakentaminen että rakennusten käyttö) muodostavat kolmasosan kaikista kasvihuonepäästöistä. Purkamisen negatiivisia ilmastovaikutuksia otetaan kuitenkin vain harvoin huomioon. Rakennusosat kiertävät uuteen kohteeseen harvassa tapauksessa, sillä toimivaa järjestelmää ei ole. Betoni joutuu murskeeksi tienpohjaan, mikä ei ole kestävää eikä kiertotalouden periaatteiden mukaista. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että vanhan korjaaminen on ilmaston ja päästöjen kannalta parempi ratkaisu kuin uuden energiatehokkaan tai edes puisen rakennuksen rakentaminen. (YM: Purkaa vai korjata, 2021)
Uudisrakentamistakin tarvitaan, mutta valitettavan usein sitä toteutetaan mahdollisimman kustannustehokkaasti ja lyhytnäköisesti, mikä ei tuota kestävää rakennettua ympäristöä. Kestävyyden tulisi kuitenkin olla oleellisin osa nykyrakentamista, jotta emme taas neljänkymmenen vuoden kuluttua olisi näkemässä uutta purkuaaltoa.
Nykyisiä rakennuksia tulisi käyttää ensisijaisesti, mikäli haluamme käyttää maapallon resursseja viisaasti. |
Taannoisessa Modernin arvo -hankkeen loppuseminaarissa nostettiin esille kova väite: mitään rakennuksia ei pitäisi purkaa. Ilmastonmuutos ja rakennusperinnön säilyttäminen vaativatkin melkoista asennemuutosta. Tässä erityisesti julkiset kiinteistönomistajat kuten kaupungit ja kunnat voivat toimia esimerkkeinä, joita kuntalaiset ja yritykset voivat seurata. Lahti on profiloitunut ympäristökaupungiksi, mutta keinovalikoimaan päästöjen vähentämiseksi ei ole otettu sitä ilmiselvintä: radikaalia rakennusten säilyttämistä. Kaupunkiympäristön suojelu tulee nähdä pitkäjänteisenä työnä, johon ajan hetkelliset virtaukset eivät juuri vaikuta. Uusiutua saa, mutta vanhaakaan ei sovi unohtaa. Siten meille jää tulevaisuuteen monipuolisesti kerroksellista ympäristöä, johon jokainen ajanjakso on saanut jättää jälkensä. Ja ehkä ilmastokin pelastetaan siinä samalla.
ANSSI MALINEN, korjausrakentamisen asiantuntija
ROOSA RUOTSALAINEN, rakennustutkija
Kommentit
Lähetä kommentti