Minulle evakkous oli aina jollain tapaa hiljaisuuden täyttämää tilaa. Mutta mitä jälkisukupolvet yhtään mitään mistään tietävät, jos ei näistä puhuta?
- Hanna Kopra 28.3.2023
 |
| Kaupunkiaktiivi Hanna Kopra pohti rempseässä puheenvuorossaan karjalaista perintöä Lahdessa. Kuva: Nea Vallas 28.3.2023, Lahden museot. |
Kevään 2023 aikana järjestettiin Lahden Historiallisen museon Muistamon kautta kolme keskusteluiltaa, joissa käsiteltiin evakkoutta Lahdessa, Päijät-Hämeessä ja Suomessa. Keskusteluilloissa lähestyttiin evakkoutta kolmesta eri näkökulmasta: Miten evakkouden perintöä ja evakkokokemuksia voidaan käsitellä tieteen ja taiteen keinoin?, Miten evakkous näkyy lahtelaisessa katukuvassa? sekä Miten evakkojen sopeutuminen Lahden seudulle ja Suomeen on tapahtunut?.
Ensimmäisessä keskusteluillassa 28.3.2023 kaupunkiaktiivi Hanna Kopra aloitti keskusteluiltojen sarjan intensiivisellä toteamuksella, että evakkouden perintö on hänelle ollut jollain tapaa ”hiljaisuuden täyttämää tilaa” ja toteaa jatkoksi, että evakkoudesta puhuminen tai puhumatta jättäminen vaikuttaa siihen, mitä nuoremmat sukupolvet tietävät evakkoelämästä. Toteamus nostatti yleisön kulmakarvoja. Evakkoudesta ei haluta olla puhumatta ja kokemusten jakaminen oikealla tavalla on monelle evakkotaustaiselle äärimmäisen tärkeää. Mistä siis syntyy tuo tunne ”hiljaisuuden täyttämästä tilasta”? Evakkouden ja evakkotaustaisten perintö Lahden alueella tuntuu häviävän katukuvasta, siitäkin huolimatta, että evakkoudesta puhutaan ja karjalaista rakennettua kulttuuriperintöä on nähtävillä aina Suojalinnassa Lahden vaakunaan asti. Eikö me voitaisi jo hylätä se ikuinen ’Lahti on Suomen Chicago’ ja sanoa vaikka että ‘Lahti on Suomen Viipuri’? Koprakin pohtii pilke silmäkulmassa omassa puheenvuorossaan.
Erilaisten evakkokokemusten käsittelyä taiteen keinoin olivat purkamassa myös Lakkautettu kylä -näyttelyn taustalla hyörineet taiteilijat Hanna Koikkalainen, Anne-Mari Kivimäki sekä Hanneriina Moisseinen. He haluavat avata myöhemmille sukupolville taiteen kautta, miltä evakkous ja kodin jättäminen tuntuu. Heidän tapansa käsitellä evakkoutta on yksi tapa tilkitä aukkoja siinä, miten evakkoutta voidaan nykyään ymmärtää.
Toista keskusteluiltaa 27.4.2023 oli pohjustamassa rakennustutkija Riitta Niskanen, joka puheenvuorossaan purki konkreettisesti karjalaisuuden näkymistä lahtelaisessa katukuvassa. Puheenvuorossa korostuu evakkotaustaisten asukkaiden oma aktiivisuus. Lahteen saapui paljon evakoita, joiden joukossa kuitenkin tiedetään olleen vain yksi arkkitehti: Jalmari Lankinen. Tästä huolimatta esimerkiksi lempinimellä Pikku-Viipuri tunnettu alue lähellä Lahden keskustaa, heti Suojalinnana tunnetun rakennuksen takana, on karjalaistaustaisten rakentama. Toinen karjalaisten kannalta olennainen ja Lahdessa näkyvä rakennus on konserttitalo. Viipurin perintönä viipurilainen musiikkiopisto alkoi Lahden kaupungin viivyttelyn seurauksena rakentaa haluamaansa ”kulttuuripalatsia” eli konserttitaloa itse. Niskasen mukaan erityisesti viipurilaiset olivat hyvin tottuneita kulttuurielämään ja kaipasivat kunnollisia esiintymissaleja. Lisäksi rajan takaa toki tuotiin kouluja, urheiluseuroja ja muita yhdistyksiä, yrityksiä ja seurakuntia. Yksi eniten keskustelua tilaisuudessa herättänyt aihe oli pohjoismaiden ensimmäinen suuri rautakauppa eli Viipurista muuttanut Starckjohann. Meille sanottiin, että kauppa muuttaa, tulkaa mukaan, eräs keskusteluiltaan osallistunut herra totesi työskentelystään Starckjohannin palveluksessa. Starckjohannin siirtyminen Lahteen oli paitsi Lahdelle merkittävä tekijä, myös karjalaisen identiteetin ja perinnön konkreettinen maamerkki – ellei jopa lippulaiva. Eräs rouva keskusteluillassa muisteli haikeudella esimerkiksi Starckjohannin upeana pidettyä jouluikkunaa: Siitä tuli sellainen ikään kuin kotoisa olo. Jotenkin rauhallinen.
 |
| Tutkija Riitta Niskanen käsitteli suositussa puheenvuorossaan Starckjohannin historiaa. Kuva: Nea Vallas 27.4.2023, Lahden museot. |
Kolmannessa keskusteluillassa 23.5.2023 sukellettiin yhä syvemmälle evakkojen elämään. Dosentti Tuomas Tepora Tampereen yliopistolta avasi evakkojen sopeutumista uusille kotipaikkakunnille. Hänen mukaansa sopeutuminen oli valtakunnallisella tasolla onnistunutta suhteessa verrokkeihin, sillä Suomen sisällä kulttuurierot olivat suhteessa pieniä. Eroja oli sekä murteissa, tavoissa että uskonnossa. Asettautuminen ja sopeutuminen uusille paikkakunnille oli kuitenkin monella tapaa hankalaa esimerkiksi asuttamisen kipukohtien takia. Vastareaktiona asuttamislakiin evakkoja esimerkiksi mustamaalattiin. Heitä kutsuttiin ryssiksi, valkomustalaisiksi ja huutolaisiksi. Kuitenkin tutkimukset ovat osoittaneet, että evakkotaustaisten muistitietotutkimuksissa isoa osaa muistelusta leimaa ajatus: vaikeuksien kautta sopeutumiseen, jopa voittoon.
Lisäksi kolmannessa keskusteluillassa käytiin Lahden kaupungin osallisuuskoordinaattorin Sanna Virran johdolla lämminhenkinen paneelikeskustelu, johon osallistuivat Päijät-Hämeen liiton projektipäällikkö Joonas Pokkinen, väitöskirjatutkija Terhi Pietiläinen sekä valokuvataiteilija Hanna Koikkalainen. Keskustelussa yksi asia nousee yli muiden: karjalaistaustan yhdistävä voima. Yhteisen taustan omaaminen yhdistää sukupolvirajojen yli ja myös toisen tai kolmannen sukupolven evakkotaustaiset voivat kokea kuuluvansa karjalaisyhteisöön. Tämän voidaan nähdä olevan valtavan suuri voimavara kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Karjalaisista sukujuurista käyty keskustelu polveili moneen suuntaan, mutta yhdeksi keskeiseksi ajatukseksi kiteytyy Pokkisen lausuma Riitta Uosukaisen sitaatti: On olemassa kolme karjalaa: Se, joka menetettiin. Se, joka säilyi. Ja se, jonka me toimme mukanamme. Evakkotaustaisille nostalgia on tuttu tunne. Myös tutkimukset ovat osoittaneet, että menetetty Karjala on evakkotaustaisten ja karjalaistaustaisten parissa saanut aikojen kuluessa erityisiä, jopa kollektiivisesti jaettuja piirteitä. On muodostunut niin sanottu Karjala utopiana. Viipuriin olisin mennyt esimerkiksi taidekouluun, jos se olisi säilynyt, pohti Koikkalainen.
Keskusteluillat tavoittivat kevään aikana yli 800 osallistujaa, joista reilut parisataa pääsimme kohtaamaan ihan kasvokkain. Päällimmäisenä tunteena keskusteluilloissa jäi meille järjestäjille jonkinlainen kiitollinen nöyryys. Keskusteluissa toistuivat kodin, sopeutumisen ja lähtemisen teemat. Eräs herra otti vielä viimeisessäkin illassa kuitenkin kantaa Kopran jo ensimmäisessä illassa esittämään teemaan hiljaisuuden täyttämästä tilasta: Miten sielu onkin antanut sietää, että on pystynyt kertomaan – siitä Karjalasta.
Evakkous on sukupolvirajat ylittävä trauma, jonka käsittelyä tehdään aktiivisesti vielä tänäkin päivänä. Myös Ukrainan tilanteen nähdään nostaneen esiin uudelleen evakkokokemuksia myös Suomessa, vaikka evakot ovat joutuneet muuttamaan vain oman maan sisällä. Kuitenkin karjalaiset juuret ovat ne omaaville usein valtava voimavara ja karjalainen identiteetti tuottaa usein vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta. Kaikista Lahdenkin alueella podetuista vaikeuksista ja ongelmista huolimatta yleisössä istunut herra kokosi keskusteluillat iltojen viimeisessä kommentissa lempeästi: Kyllä se Lahti kuitenkin oli, ja on, ihan hyvä paikka.
Seuraava askel Historiallisen museon osallistavan työn kodissa, eli Muistamossa, on kirjoittaa keskusteluilloista pieni näyttely osaksi kesällä 2024 aukeavaa perusnäyttelyä. Kiitos ja kumarrus kaikille keskusteluiltoihin osallistuneille!
NEA VALLAS, projektitutkija
Kommentit
Lähetä kommentti