Vene ja juuret - yhteisötaide menetelmänä osana kulttuuriperinnön tallentamista

 

Tein Lahden museoiden tutkimusyksikössä kahden kuukauden harjoittelun osana opintojani (kulttuuriympäristötutkimuksen maisterikoulutus/taidekasvatus). Olen päässyt useiden tutkijoiden matkaan eri puolille maakuntaa tutustumaan heidän työhönsä sekä näkemään alueemme kauniita maisemia, rikasta kulttuuria ja ällistyttävää kulttuuriperintötyötä yllättävissä paikoissa.

Yhteisötaideteosta rakennetaan Iitin kotiseutumuseon pihaan heinäkuussa 2023. Kuva: Maija Raikamo, Lahden museot

Harjoittelun aikana olen tutustunut erityisesti alueelliseen taidemuseotyöhön sekä Päijät-Hämeen rakennetun kulttuuriympäristön selvityksen päivitystyöhön, jossa olen ollut mukana erityisesti Iitin alueella. Olen Iitistä kotoisin ja täten olenkin pystynyt hieman toimimaan paikallisoppaana alueita kiertäessä. Vaikka tiedän Iitin alueet sekä osin alueiden ja paikkojen historiaa, olen joutunut harjoittelun aikana katsomaan paikkoja toisin silmin ja kääntämään erityisesti muistopankin vivut toiseen asentoon (vaikka myönnettäköön, kyllä päivitystyötä tekevä tutkija Rekola on saanut aimo lastillisen sääskjärveläistä ysärilapsuutta niskaansa). Kenttätyö on antanut ymmärryksen kulttuuriympäristön selvitystyön vaatimasta moninaisesta ja monialaisesta yhteistyöstä. Työ vaatii paljon aikaa ja kykyä asettua mahdollisiin maailmoihin: on opittava tiedostamaan paikan symboleita, merkityksiä ja historian jälkiä, herkistettävä havainnointitaitoja ja reflektoitava kentän kokemuksia yhdessä moninaisen tiedon kanssa.

Kulttuuriympäristöselvitykseen valitut sekä päivitettävät alueet ja paikat ovat asiantuntijoiden kautta tunnustettuja ja tiettyjen kriteerien mukaan valittuja alueita. Kuitenkin koen, että enemmän kuin kartalle merkityt alueet, kulttuuriympäristö kietoutuu kehollisuuteen ja elettyyn elämään, joka on eri asia kuin esimerkiksi ”kylmät” tilastolliset tiedot. Kohtaaminen ja dialogiin asettuminen avaavat arvokasta kulttuuriympäristöä eri tavalla, koska kulttuuriympäristötieto on Ymmärtämistä, pelkän tietämisen sijaan. Ymmärtämiseen kietoutuvat tunteet ja aistit sekä kokemustieto ja muistot. Dialogisuus vaatii eläytymistä ja halua astua samaan tilaan toisen kanssa, olla avoin esiin nousevalla tiedolle. Kulttuuriympäristöä voikin ajatella toimijana ja olijana – voidaan puhua keskinäisolemisesta: tutkija tai kukaan muukaan ihminen ei asetu ympäristön tai yhteisön yläpuolelle, vaan jokainen on tasavertainen osa kokonaisuutta, keskinäisessä olemisessa toistensa kanssa.

Kentällä kulttuuriympäristön tutkija ei voi välttyä ympäristön lisäksi paikallisten ihmisten kohtaamiselta – ja hyvä niin. Kulttuuriympäristössä tehtävä työ on ennen kaikkea sosiaalista: jaettuja merkityksiä, havaintoja, tietoa ja tunteita. Jaettu kulttuuriympäristö tuo jatkuvasti myös lisätietoa ja ymmärrystä aineettoman ja aineellisen toisiinsa kietoutumisesta, jota ei voi saada selville ilman paikallisten kohtaamista. Pelkkä tekstitietojen tankkaaminen ilman ihmisten välistä kohtaamista jää vuorovaikutuksen osalta puutteelliseksi, koska tuolloin paikalliselle tiedolle ominainen herkkyys jää tavoittamatta. Kulttuuriympäristöä ei voi katsoa kaukaa – eikä edes lähietäisyydeltä, vaan se pitää kokea sisältä.

Oma intressini kulttuuriympäristössä kohdistuu ihmisen ja muun luonnon vuorovaikutuksen ilmenemiseen: erityisesti perinteisiin, kertomuksiin ja kestäviin arvoihin. Taiteen tekijänä koen, että taide toimii luontevasti kulttuuriympäristötyössä välineenä, välittäjänä ja/tai kokemuksen muodon antajana. Siksi olikin mahtavaa, että osana harjoittelujaksoani sain suunnitella ja toteuttaa merkityksellisiin paikkoihin liittyvää tarinan keruuta yhteisötaiteen keinoin, minkä toteutin museon alueellisen työn ja kulttuuriperinnön vaalimisen puitteissa. Toteutus sijoittui Iitin Radansuun ja kirkonkylän alueelle ja siihen kuului muistelutyöpaja ja yhteisötaideteoksen rakennustyöpaja. Iitin kirkonkylä on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue (VAMA), jolloin työpajan sijainti linkittyi alueellisen museotyön lisäksi osin myös kulttuuriympäristöselvityksen päivitystyöhön. Työpajan ”aluerajaukseen” otettiin myös Radansuu, koska Radansuun ja kirkonkylän historia, samoin kuin nykyisyys, ovat tiiviisti yhdessä yhteisöjen ja ympäristöjensä puolesta.

Museon rooli paikallisen kulttuuriperinnön vaalimisessa on merkittävä. Näenkin, että moninaiset keinot tukea, säilyttää ja tuoda nähtäväksi kulttuuriperintöä on rikkaus ja myös haaste – työ on menneen vaalimista ja tulevaisuusorientoitumista jatkuvassa muutoksen aallokossa. Yhteisötaiteen menetelmät toimivat luontevasti osana kulttuuriperinnön vaalimis- ja muotoilutyötä, erityisesti aineettoman kulttuuriperinnön vahventamisessa ja näkyväksi tekemisessä. Taide kulttuuriperintötyössä kannustaa jakamiseen, mutta voi toimia myös fasilitaattorina, välineenä ja keinona kulttuurin kestävässä tallentamisessa, uusintamisessa ja elossa pitämisessä. Yhteisötaiteilija, samoin kuin museon tutkijat, asettuvat paikallisten asukkaiden (paikallisasiantuntijoiden) ja ympäristön kanssa dialogiin, myöntäen tiedostaan puuttuvan kokemuksellisen ymmärryksen. Myöntäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö taiteilija tai tutkija olisi perehtynyt alueeseen monin tavoin – päinvastoin: kulttuuriympäristötyö vaatii aineistojen tutkimista ja vertailua, kuten myös yhteisötaideprojektin valmistelu vaatii sosiokulttuurisen tilanteen kartoittamista.

Yhteisötaideteos kiinnittyy moninaisesti alueen historiaan, kulttuuriympäristöön, alueelliseen taidemuseotyöhön sekä myös kestävään kulttuuriperintötyöhön. Kyliin kohdistuvalla, osallistuvalle yhteisölle omaan ympäristöön suuntautuva projekti on merkityksellinen yhteisölle ja alueen toimijoille: ihminen haluaa säilyttää ympäristönsä muistoja, kulttuuriperintöään, koska on turvallista elää paikassa, kotiseudulla, jossa voi nähdä jälkiä ajan jatkumosta. Menneen todisteet eletystä elämästä luovat uskoa tulevaisuuteen. Löytämis- ja muotoilutyö mielekkäällä, kokemuksellisella tavalla kiinnittää osallistujat paikkoihin. Samalla osallistujat saavat tietoa ja kokemuksia omista vaikuttamismahdollisuuksistaan. Lisäksi sosiaalisen muistelemisen ja yhteistoiminnan avulla luodaan yhteisiä tulkintoja menneisyydestä ja rakennetaan samalla omaa identiteettiä.

Yhteisötaidetta ei tehdä yhteisöä varten, vaan yhteisön kanssa. Yhtenä yhteisötaiteen keskeisistä tavoitteista onkin, että yhteisöt ja ihmiset pääsevät osallisiksi taiteeseen, ilmaisuun ja taiteen voimistaviin ja luovuutta tukeviin vaikutuksiin. Yhteisötaiteen toiminta perustuu yhteisön todellisuuteen ja lähiympäristöön. Se on usein muutoshakuista esimerkiksi ympäristön kunnostamisen tai erilaisten haasteiden käsittelemisessä. Yhteisötaide merkitsee osallistujille sosiaalisia tilanteita, jakamista ja yhdessä kokemista. Se voi luoda mahdollisuuden voimaantumiseen, itsetunnon ja identiteetin rakentumiseen ja toimintakyvyn lisääntymiseen. Yhteisötaideteoksessa aineeton, paikalliset tarinat, voidaan sitoa kirjaimellisesti kiinni materiaan, teoksen muotoon. Näin teos voi toimia siltana paikallisiin muistoihin ja elämään, toimimisen tapoihin sekä ympäristön hyvinvointiin – samalla teos kertoo arjen tarinaa menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevasta.

Taideteos tarjoaa suojaisan paikan levähtää, pohtia omia juuria ja niiden merkitystä. Kuva: Marja Lähteenmäki, Lahden museot

Arvokas arki on ollut tämän vuoden Päheet museot -viikon teemana. Myös kulttuuriympäristöselvitystä voi mielestäni ajatella arjen historian tutkimisena. Toisaalta myös Iitissä toteutetut työpajat kiinnittyivät vahvasti merkityksellisiin arjen muistoihin: muistelutyöpajassa osallistujia pyydettiin tuomaan mukanaan merkityksellinen esine, jolloin jaettiin yhteisöllisesti ja kokemuksellisesti alueen arkeen sitoutuvia muistoja esineiden muistojen kautta. Näin myös yhteisötaideteos sai muotonsa arjesta – lisäksi yhteisötaideteoksen materiaalina käytetty järviruoko on alueen järvestä niitettyä, asukkaiden arkisesta maisemasta, kulttuuriympäristöstä. Vaikka Iitin kirkonkylä on määritelty valtakunnallisesti arvokkaaksi maisemien ja rakennetun ympäristönsä puolesta, se on alueen asukkaille ensisijaisesti elinympäristö ja mahdollisesti elannon tuoja sekä arkinen koti kaikkine tunteineen. Pohdimmekin työpajassa, mistä kotiseudun tunne muodostuu: esiin nousivat perinteet ja sukupolvien ketjut, juuret sekä lisäksi tärkeät ympäristöt. Kotiseudun tunteesta ja esineiden myötä käytyjen yhteisten keskustelujen pohjalta yhteisötaideteoksen muodoksi tuli vene ja juuret. Teoksen muoto kuvastaa kulttuurihistoriaa, maisemaa ja vuorovaikutusta ympäristön kanssa sekä perinteiden ja suvun juurien merkitystä asukkaille.

Vaikka olenkin pyrkinyt työntämään henkilökohtaiset muistoni sivuun kulttuuriympäristöselvityksen päivitystyössä Iitissä, osoittaa mielestäni työpajoissakin esiin noussut keskustelu ja toiminta sen, mistä kulttuuriympäristössä on kysymys: kulttuuriympäristö rakentuu merkityksellisistä paikoista ja muistoista, jotka nousevat esiin vain niiden yhteisellä jakamisella: muistelemalla, paikoissa oleskelemalla sekä toimimalla yhdessä merkityksellisten asioiden ja arjen äärellä. Ajattelinkin, että sen lisäksi, että on olemassa VAMA, MAMA ja MARY, pitäisi mielestäni lisäkseni olla HAMA: henkilökohtaisesti arvokkaat maisema-alueet. HAMA:n kartoittaminen ja jakaminen muiden kanssa luo yhteisöllistä ympäristöä ja kulttuuriperintöä, mikä tuo elämismaailmaan ja arkeen kerroksellisuutta, merkityksiä ja merkityksellisyyttä sekä toimintaa kestävän kotiseudun ja kulttuuriympäristön puolesta.

Yhteisötaide museotyössä mahdollistaa dialogin yhteisön, ympäristön ja eri viranomaisten välillä. Vaikka lopputuloksena voi olla materiaalinen teos, itsessään vuorovaikutuksen toteutuminen ja onnistuminen on myös taidetta: kulttuuriperintötyö, kuten koko yhteiskunta, tarvitsee uusia menetelmiä dialogisuuden toteutumiseen ja onnistumiseen – taide voi olla myös toimintaa eikä valmis teos. Kokemustiedon siivilöiminen ja ottaminen osaksi laajaa kulttuuriperintötyötä on tärkeää.  Näin myös kulttuuriperinnön parissa tehtävä työ yhteisötaiteen menetelmin voi olla hyvinkin moninaista, esimerkiksi asiantuntija- paikallistiedon ja -taidon jakamista ja yhteen tuomista, osallisuuden edistämistä sekä vaikuttamista ympäristöä koskevaan päätöksentekoon, asenteisiin ja toimiin.

Olen ollut todella innoissani, että olen saanut olla toteuttamassa tarinan keruuta taiteen menetelmin osana museon toimintaa. Taide voi nostaa esiin niitä merkityksellisiä arjen tarinoita, jotka ovat olennaisia myös kulttuuriympäristöselvityksen päivityksessä ja museon tallennustyössä – meistä jokainen luo joka päivä merkityksellisiä arjen tarinoita, jotka kietoutuvat kulttuuriympäristöön. Kulttuuriperintö vahvistuu yhteisenä tiedollisena ja sosiaalisena pääomana, kun yhä useammalla on mahdollisuus löytää itsensä yhteisistä tarinoista, vaikuttaa ympäristöönsä ja käyttää kulttuuriperintöä – näitä asioita voi pohtia vaikkapa istuskellen Iitin kotiseutumuseon pihalla yhteisötaideteoksessa Vene ja juuret!

Lisätietoa:

Selvitys Päijät-Hämeen arvoympäristöistä päivitetään

Lahden museot - Päheet museot

 MAIJA RAIKAMO, harjoittelija

Lähteet:

Bardy, M. (toim.) 1998. Taide tiedon lähteenä. Helsinki: Ykkös-Offset Oy, 6-16.

Granö, P., Hiltunen, M. & Jokela, T. (toim.) 2014. Suhteessa maailmaan. Ympäristöt oppimisen avaajana. Tampere: Lapland University Press.

Huhmarniemi, M. & Jokela, T. 2019. Taideperustainen toimintatutkimus soveltavan taiteen kehittämisen välineenä. Teoksessa Hiltunen, M. & Jokela, T. (toim.) Luontokuvaus soveltavana taiteena. https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/64234/Sivut%2038-61%20dokumentista%20LuontokuvausSoveltavanaTaiteena-5.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kester, G. 2004. Conversation Pieces. Community and Communication in Modern Art. Berkeley, Kalifornia: University of California Press.

Kurki, L. 2000. Sosiokulttuurinen innostaminen. Tampere: Vastapaino.

L. Kantonen (toim.) 2010. Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua. Keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta. Helsinki: Kuvataideakatemia.

Opetus- ja kulttuuriministeriö. Kulttuuriperintö voimavarana kestävälle tulevaisuudelle ja hyvälle elämälle. Ehdotus kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030.Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2022:17. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/164109/OKM_2022_17.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Rönkkö, E. 2012. Kulttuuriympäristöselvitykset. Tieto, taito ja ymmärrys maaseudun maankäytön suunnittelussa. Väitöskirja. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789514298158.pdf.

Suominen, A. (toim.) 2016. Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Aalto-yliopiston julkaisusarja – Taide + muotoilu + arkkitehtuuri 3/2016. Helsinki: Aalto ARTS Books.

Virta, A. 2008. Kulttuuriperintö arjessa. Teoksessa Venäläinen, P. (toim.) Kulttuuriperintö ja oppiminen. Jyväskylä: Suomen Museoliiton julkaisuja 58, 126–131.