Siirry pääsisältöön

Löytyykö aarteita?

 MIIA KELKKA, tutkimusapulainen

Tätä nimenomaista kysymystä kuulin todella usein, kun viime syksynä inventoin Päijät-Hämeen kuntien omistamia taidekokoelmia. Ja löytyihän niitä aarteita; Asikkalasta, Hartolasta, Kärkölästä, Padasjoelta ja Sysmästä, eli kaikista niistä viidestä kunnasta, joissa inventointia tein. Kaikkien kuntien kohdalla edellisestä taideteosten inventoinnista oli arviolta kulunut aikaa joitakin kymmeniä vuosia, joten voidaan todeta, että tarve kokoelmien ajan tasalle saattamiseksi oli vähintäänkin paikallaan. Jotta kokoelmista saatiin hieman nykyaikaisempi käsitys, teoksista otettiin valokuvat ensimmäistä kertaa. Lisäksi merkittiin ylös taiteilija, sijaintipaikka, mitat, taiteilijan, kehystäjän ja gallerian merkinnät sekä käytetyt materiaalit, tekniikat ja tekotavat. Päijät-Hämeessä kaikilla kunnilla on omat kokoelmien helmensä ja näkemäni teokset kuvastavat todella hienolla ja monipuolisella tavalla paikallisten taiteilijoiden elämäntyötä ja kotiseutujen tuntemusta. Myös paikalliset maisemat, erityispiirteet, kulttuuri ja nähtävyydet ovat taidekokoelmissa hyvin edustettuina. Esimerkiksi Asikkalassa Vääksyn kanavan miljööt toistuivat useammankin taiteilijan kuvaamina. Kanava-aiheisia teoksia löytyi monipuolisesti eri tekniikoilla, tyylisuunnilla ja eri vinkkeleistä toteutettuina. Muutamien kuntien kokoelmista löytyi myös teoksia, joissa Päijät-Hämeen selkäranka, Salpausselkä, pääsee sekin oikeutetusti esittävään rooliin paikallisen taiteen kautta.

Kehikkomainen teräsveistos, joka esittää miestä kädet levitettynä neljäänsuuntaan, kivijalustalla. Taustalla puita ja taivasta.
Esa Blickin Neljä suuntaa Järvelässä on tuttu kärköläläisille. Kuva Tiina Rekola/Lahden museot, kuvakokoelmat.

Taideteoksia on kuntien omistuksessa yllättävän paljon. Huomattavan suuri osa teoksista on esillä kuntien omistamissa julkisissa tiloissa. Mielestäni hienot kokoelmat ansaitsisivat tulla esille paremminkin, erityisesti ne taideteokset, jotka ovat ripustettuina kunnan työntekijöiden työhuoneiden seinille. Sieltä niitä harvemmin pääsee kovin moni muu ihailemaan, kun taas teosten päivittäiselle kohdeyleisölle niistä alkaa tulla ajan myötä osa huomaamatonta arkea. Olisikin todella hienoa, jos jokainen kunta järjestäisi taidenäyttelyn, jonka sisältö koostuisi ainoastaan kuntien omista taidekokoelmista. Taide kuuluu kaikille, niin kuin sanotaan, annetaan sen myös siis näkyä.

Näkyvyyttä kuntien paikalliset taidekokoelmat ansaitsivat jo senkin takia, että kuntalaisten tieto ja ymmärrys kasvaisivat arvostukseksi niitä aarteita kohtaan, jotka he yhteistuumin omistavat. Tähän tarpeeseen liittyen huomasin inventointityötä tehdessäni, että valitettavasti aina tieto ja ymmärrys eivät kohtaa niissä tilanteissa, joissa niiden nimenomaan pitäisi kohdata.

Valokuvaaja kuvaa veistosta puistoalueella, taustalla tienristeys.
Miia Kelkka dokumentoi Hartolassa Taru Mäntysen teosta Viisahampi vierelläsi (1993).
Kuva Elisa Lindell/Lahden museot.

Vuosien mittaan ehtii tapahtua monia muutoksia, ja vuosikymmeniä vanhat inventointitiedot vanhentua. Esimerkiksi monessa kunnassa taideteoksia oli ollut  sijoitettuna rakennuksiin, jotka oli jo purettu tai odotti purkamistaan ja tietenkin teosten sijaintipaikkoja oli vaihtunut näiden muutoksien myötä. Mystisesti osa taideteoksista jäikin ilmeisesti sille tielleen, sillä kaikkia ei löytynyt inventoinnin yhteydessä. Aivan äärimmäinen esimerkki tällaisesta tilanteesta tuli vastaan Padasjoella, jossa kävin myös paikallisen terveysaseman tiloissa kierroksellani. Sain kuulla henkilökunnalta tarkempia tiedusteluja tehdessäni, että yhdelle seinälle toteutettu seinämaalaus oli tuhoutunut tilojen remontin yhteydessä joskus 1980 ja 1990-lukujen taitteessa. Muutamassa kunnassa myös tilojen melko äkillinen tyhjentämistarve oli aiheuttanut sen, että taideteoksia oli varastoitu väliaikaisiksi tarkoitettuihin tiloihin, joiden olosuhteet, tai tapa, jolla esineet oli varastoitu eivät olleet teosten säilyvyyden kannalta optimaalista. Väliaikaiseksi ratkaisuksi tarkoitettu varastointitila osoittautuikin yllättävän usein melko pitkäksi ajaksi. Vastaan tuli esimerkiksi tapaus, jossa melko kookas ja painava kipsireliefi oli varastoitu kylmään autotalliin moneksi vuodeksi. Mutta monesti tällaista aiheutuu juuri tahattomasti tiedon puutteesta, ymmärtämättömyydestä, kiireestä ja tilojen vähyydestä, kun pitää keksiä nopeita ratkaisuja.

Jokaisessa kunnassa kävi selvästi ilmi, että taidekokoelmien inventointityö otettiin ilolla vastaan ja sen tärkeys ymmärrettiin hyvin. Sain jokaisen kunnan yhteyshenkilöiltä korvaamatonta apua työhöni ja tämä urakka ei olisi onnistunut ilman heitä. Yhteistuumin saimmekin välillä järjestää melko laajamittaisia etsintöjä, kun taideaarteita putkahteli milloin minkäkin huoneen, varaston ja komeron nurkan syövereistä. Yhteistyöllä päästäänkin pitkälle eteenpäin - etenkin tämä korostuu nykyaikana vallitsevien olosuhteiden takia. Täysin ymmärrettävistä syistä minulla ei ollut mahdollista päästä tarkistamaan kaikkia taideteoksia kaikissa kuntien palvelukeskuksissa ja hoivakodeissa. Onneksi pystyin useimmissa tapauksissa saamaan tarkemman käsityksen taideteosten sijainnista olemalla yhteydessä kyseisiin paikkoihin.

Mustavalkoinen grafiikan vedos, jossa vanha mies istuu tuvassa pöydän ääressä ja soittaa kanteletta. Kettu tai koira istuu lattialla.
Toivo Talven Shemeikan savupirtti (1932) Asikkalan kunnan taidekokoelmassa.
Kuva Miia Kelkka/Lahden museot, kuvakokoelmat.

Kuntien taidekokoelmat kasvavat vuosi vuodelta tasokkailla teoksilla, jokainen niistä heijastaa omalla tavallaan aikansa kuvaa. Teokset ovat tärkeä osa paikallista kulttuurin ja luovuuden identiteettiä. Näiden aarteiden soisi säilyvän vielä kauas tulevaisuuteen! Olisi hienoa nähdä millaisin keinoin nykypäivä on joskus kuvattuna tuleviin taideteoksiin. Toivottavasti seuraavaa kuntien aarteiden etsintää ei jouduta odottamaan seuraavaa kahtakymmentä vuotta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lahden kylän koulu - koulupojista taiteilijoihin

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Lahden kylän ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1871. Koulu oli yksityinen, yksi Lahden kartanon isännän August Fellmanin monista kansansivistyshankkeista. Kaksi vuotta myöhemmin koulu sai oman rakennuksen, ja se kunnallistettiin. Uusi koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien äärelle, pienelle mäennyppylälle, männikön suojaan. Paikka oli ihanteellinen koulurakennukselle: se oli hyväkuntoisen tien äärellä, tuulilta suojassa. Fellman antoi koululle tontin, ja talolliset velvoitettiin pystyttämään se päivätöinään lahjoittamistaan peruskivistä ja hirsistä. Koulupihaan tehtiin myös ulkorakennus opettajien lehmiä varten sekä käymälät, liiterit ja aitta.   Lahden kylässä oli näihin aikoihin vajaat 900 asukasta. He eivät olleet aluksi järin innostuneita uudesta opinahjosta, sillä koulunkäynnin arveltiin olevan haitaksi uskonnonharjoitukselle. Fellman houkutteli vanhempia lähettämään jälkikasvu kouluun lupaamalla puoli tynnyriä rukiita yhdestä, kaksi

Kasvun aika - lahtelaista kouluhistoriaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Nykyisen Lahden alueen kouluhistoria alkaa kolmesta 1870-luvulla perustetusta yksityisestä koulusta, Koiskalan kartanon, Lahden kartanon ja Seestan kartanon kouluista. Vuonna 1881 perustettiin vielä Mytäjäisten varikolle ruotsin- ja suomenkielinen koulu rautatieläisten lapsia varten. Kartanoiden ja patruunoiden yksityiset koulut olivat Suomessa yleisiä, mutta se, että mikään alueemme kouluista ei ollut yhteiskunnan hanke, oli tuiki harvinaista. Lahden kartanon isännän August Fellmanin perustama koulu kunnallistettiin ja se sai oman koulutalon vuonna 1873. Koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien varrelle, männikköiselle mäennyppylälle. Jo vuoden 1866 kansakouluasetuksista lähtien esivalta oli kaitsenut paitsi opetusta myös koulurakennuksia, niiden sijoitusta ja rakentamistapaa. Fellmanin lahjoittama tontti ja rakennus täyttivät määräykset: koulu näkyi kauas, mutta oli tuulten ulottumattomissa, hyväkuntoisen tien varrella, ja sen ympäristössä oli rii

Kesäisiä päiviä Jalkarannassa – Ainolan historiaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Herrasväen kesänviettotavat alkoivat muuttua kaupungistumisen myötä. Suomalaisen maalaismaiseman kauneus avautui uudella tavalla. Höyrylaivat kuljettivat väkeä suvisiin maisemiin, ja rautatieverkon laajetessa junakyydilläkin oli mahdollista päästä vilpeiden vesien äärelle. 1800-luvun loppupuolella rannoille alkoi nousta porvariston huviloita, joihin talous palvelijoineen kaikkineen siirrettiin yleensä koko kesän ajaksi. Lahden seudun ensimmäisiä huviloita oli apteekkari Aron Grönmarkin Jalkarantaan rakennuttama Merilä. Arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1901. Talon takan piirsi taiteilija Akseli Gallen-Kallela, joskin tieto on epävarma. Eliel Saarisen suunnittelema Merilä vuonna 1904 lähetetyssä postikortissa. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. Suomalaismielinen Grönmark halusi huvilansa suunnittelijaksi suomalaisuuden manifestiksi vuonna 1900 nousseen Pariisin maailmannäyttelypaviljongin arkkitehdin. Mer