UUDESSA ASUSSA, VANHASSA KUOSISSA - Vesijärven 150-vuotias rautatieasema juhlii kunnostettuna

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Suomen rautatieverkosto on melko nuori. Se alkoi kehittyä vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin kuin ensimmäiset eurooppalaiset radat. Vauhtiin päästyään rataverkko tihentyi kuitenkin huimaan tahtiin, sillä 1800-luvun lopulla Suomeen valmistui uusi rata lähes joka toinen vuosi. Rautatiet valtasivat nopeasti tilaa vesiliikenteeltä. Vuonna 1914 maassamme oli 12 kilometriä rataa 10 000 asukasta kohden, mikä oli enemmän kuin vaikkapa Englannissa ja Saksassa.

Pietarin ja Riihimäen välisen radan, järjestyksessä toisen rataosuutemme 150-vuotisjuhlia vietetään parhaillaan monilla sen varren paikkakunnilla, kuten Lahdessa. Myös toinen tärkeä rautatie, Lahden ja Loviisan välinen rata täyttää tasavuosia. Se rakennettiin 120 vuotta sitten.

Vesijärven asema ennen ensimmäistä laajennusta 1895. Kuva Laden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Radat tarjosivat pienelle paikkakunnalle suuren tulevaisuuden. Lahti alkoi kasvaa, ja 1900-luvun alussa se oli nuori, eteenpäin katsova, vireä teollisuus- ja kauppakaupunki. 

Menestys rakennettiin kuitenkin suurelle murhenäytelmälle. 1860-luvun kylmät kesät verottivat satoa, ja lähes täydellinen tuho tuli syyskuun alussa 1867. Halla vei perunat ja viljat. Meri jäätyi aikaisin, eivätkä viljalaivat päässeet satamiin pelastamaan nälänhätään suistuvaa kansaa. Joulukuussa keisari Aleksanteri II määräsi Pietari–Riihimäki-radan hätäaputyöt käyntiin.

Huhu työmahdollisuuksista sai epätoivoiset ihmiset kerääntymään rautatielinjan varrelle. Kerjäläislaumat koputtelivat oville: eräs hollolalainen kertoo lähes puolen sadan almunanojan vierailusta saman päivän aikana. Väkijoukoissa levisivät kulkutaudit, eritoten pilkkukuume. Hollolan seitsemästätuhannesta asukkaasta kuoli vuonna 1868 runsas tuhat, heistä noin puolet pilkkukuumeeseen. Lisäksi paikkakunnalla menehtyi tuolloin kuutisen sataa vierastyöläistä. Hollolan kunnan hoitoon jäi satoja orpolapsia.  

Rautatietä rakennettiin valtavalla vauhdilla, sillä jo elokuussa 1869 Lahteen saapui ensimmäinen juna. Koko Riihimäen ja Pietarin välinen väylä avattiin liikenteelle keisarin nimipäivänä 11.9.1870. 

Lahti oli nyt tärkeä liikenteen solmukohta. Yhdessä Viipurin ja Turun välisen keskiaikaisperäisen maantien ja Vääksyn vuonna 1871 valmistuneen kanavan avaamien pohjoisten vesiteiden kanssa rautatie alkoi jauhaa Lahdelle elinvoimaa ja vaurautta. 

Rautatie ja sen pistoraiteen päähän Vesijärven rantaan rakennettu rautatieasema ja satama tarjosivat lahtelaisille runsaasti välittömiä ja välillisiä työmahdollisuuksia. 1900-luvun alun tilastot kertovat, että Vesijärven asemalla kävi kesäaikaan keskimäärin 150 tavaravaunua päivässä. Ne kuljettivat pääasiassa puutavaraa, mutta pietarilaisherrasväki himoitsi myös täkäläisiä herkkuja, kuten lahnoja, rapuja ja sorsia, joita kuljetettiin kylmävaunuissa keisarikunnan pääkaupunkiin.   

Vossikka Vesijärven satamassa. Kuva Eino Mäkinen/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Turistit toivat ansiomahdollisuuksia sataman ajureille, kauppiaille, majataloille ja laivureille. Vesijärven satamasta lähti 1900-luvun alussa joka päivä laivavuoro, ja matkailijoita houkuteltiin mukaan mitä maireimmin sanakääntein. Kauneimmillaan Vesijärven kerrottiin olevan varhaisena kesäaamuna: ”Helminä silloin loistavat Vesijärven kareet, kukkavihkoina kohoavat silloin saaret ja niemet sen sinervästä, läpikuultavasta rinnasta. Rauhaa, toivoa ja elämän halua uhkuu silloin koko Vesijärven luonto.”

Lahden kaupunki juhlistaa 150-vuotiasta sankaria kunnostamalla Vesijärven entisen rautatieaseman, joka on saman ikäinen kuin ratakin. Asema on rakennettu huolellisesti ja hyvistä aineista, kuten Valtionrautateiden käytäntönä oli. Se on kestänyt aikaa.

Vesijärven asema oli alun perin hyvin pieni, ainoastaan odotustilan, toimiston, käymälän ja asunnon käsittävä rakennus, mutta liikenteen kasvaessa sitä laajennettiin, ensimmäisen kerran 1895. Nykyisen hahmonsa se sai vuoden 1917 muutostöissä. Aseman takana sijaitseva asemapäällikön talo ja vahtitupa ovat todennäköisesti samalta ajalta kuin asema. Asukkaiden yhteinen sauna edustaa niin ikään rautateiden vanhaa rakennuskantaa. Jokaiselle suomalaiselle rautatieasemalle itsestään selvästi kuulunut puisto on hävinnyt. 

Asemarakennuksen uusi musta peltikatto valmistuu. Kuva Eetu-Pekka Heiskanen/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Kunnostuksen lähtökohdaksi otettiin vuosi 1917, aseman viimeinen laajennusvaihe ja tuolloin tehdyt värivalinnat. Konservaattori kartoitti huolellisesti aseman maalaushistorian. Rakennus on ollut nykyistä muhevamman värinen, ja julkisivut yksityiskohtineen päätettiin palauttaa vanhaan hehkuunsa. Katto on ollut mitä ilmeisimmin musta, ja niinpä sekin sai nyt alkuperäisen sävynsä. Rikkoutuneita puuleikkauksia on korjattu alkuperäisiä malleja noudattaen. Aseman ullakolla kunnostajia odotti iloinen yllätys, vanha valaisin. Se kiinnitetään varovaisen ehostuksen jälkeen paikalleen yhdessä vastaavien uusien lamppujen kanssa. 

Mutta entä itse pistoraide, Lahden kaupunkikehityksen käyntiin pumpannut elinsuoni? Se purettiin eräänä pimeänä yönä 1990-luvun alussa yhtä nopsasti kuin oli syntynytkin.

Lähteitä:
Forsius, Arno 1980. Katovuosi 1867 ja sen seuraukset Lahden seudulla. Tutkimuksia XVII/1980. Lahden museo- ja taidelautakunta. Lahti.
Lahden kaupunki. Ripeästi edistyvä liikekeskus. Kauppalehti 16.12.1908.
Nieminen, Kaarlo 1920. Lahden kauppalan historia. Lahti.
Sivén, Albert. Vesijärvi. Maantieteellinen kuvaus. Lukutupa 20.9.1905.
Valanto, Sirkka 1982. Suomen rautatieasemat vuosina 1857–1920. Museovirasto, Rakennushistorian osaston julkaisu n:o 11. Helsinki. 

Kommentit