RIITTA NISKANEN, rakennustutkija
Lääninarkkitehti Alfred Caween allekirjoitti Lahden ensimmäisen asemakaavan maaliskuussa 1878. Hän hahmotteli kaavassa keskustan katuruudukon, kauppatorin sekä kirkon paikan Kolkanmäellä, pienen kauppalan yläpuolella ja korkeimmalla kohdalla. 140 vuotta sitten laadittu suunnitelma on yhä näkyvissämme: samat kadut, milloin kapeampina, milloin leveämpinä, mahtava toriaukio ja kirkonmäki vartiopaikallaan.
Lahden ensimmäinen kirkko valmistui Kolkanmäelle vuonna 1890 ja seisoi sijoillaan lähes 90 vuotta ennen purkamistaan. Sen paikalle pystytetty Ristinkirkko juhlii nyt 40-vuotissyntymäpäiväänsä. Kirkko vihittiin ensimmäisenä adventtina 1978 Tampereen piispan Erkki Kansanahon johdolla. Hän puhui kirkosta paikkana, jossa iankaikkisuus koskettaa tätä aikaa. Hän toivoi kirkon herättävän uskoa ja toivoa kaikissa, jotka sinne tulevat.
Alvar Aalto, Ristinkirkon suunnittelija, oli ystävänsä kirjailija Göran Schildtin mukaan skeptikko, joka käsitti kauneuden kristinuskon keskeisen sanoman ilmentymäksi ja jumaluudeksi. Aallon kaupunkitaiteellinen ja arkkitehtoninen luomus tarjoaa mahdollisuuden tulkintoihin Schildtin Aalto-luonnehdinnan kautta, epäilevän ihmisen välittömänä uskon kokemuksena, hartautena, jonka luo sopusointu ja muotojen puhtaus.
Kun tarkastelemme kirkkoa torilta käsin, havaitsemme vahvan liikahduksen: kirkon torni ei sijaitse symmetrisesti Mariankadun akselilla, kuten kaupungintalon torni, vaan hieman sivussa, idässä. Torni on avautuvan viuhkan muotoinen, ja se levittää siipensä kohti itää. Itä on monien uskontojen pyhä ilmansuunta, auringonnousun ja sen siunaavan valon lähde. Voimme nähdä ikiaikaisen pyhän ja totuuden vertauskuvan.
Tornin sijoitukselle saattaa löytyä tosin paljon maallisempikin selitys. Olisiko ilkikurisuudestaan tunnettu akateemikko tässä muistellut parikymmentä vuotta aiemmin Lahteen laatimaansa torisuunnitelmaa?
Syksyllä 1956 Aalto esitteli kollegoineen Lahden kaupunginisien tilaamaa ehdotusta torin ja Alatorin järjestelyiksi. Arkkitehdit ruotivat aluksi Lahden kaupunkikuvaa ja Mariankadun akselia, jonka rakennustaiteellinen arvo ei heidän mielestään ollut kummoinenkaan. He esittivät laajaa toria jaettavaksi pienempiin osiin klassisten italialaisten ja ranskalaisten esikuvien mukaan. Katseenvangitsijaksi ja tilan kokoajaksi arkkitehdit tarjosivat tornia, joka olisi sijoitettu torin länsiosaan, nykyisen Marolankadun päälle. Torni oli Aallon suosikkiaiheita, halki pitkän uran kestänyt mieltymys. Lahden torin sivulla sellainen olisi voimakkaasti muuttanut alueen tasapainoa, mikä lienee ollut tarkoituskin.
Suunnitelma hautautui jälkiä jättämättä – vai löydämmekö sen itään lankeavan varjon Mariankadun akselin symmetriaan kajoavassa Ristinkirkon tornissa?
Kun pysähdymme Vapaudenkadulle, näemme edessämme kohoavan mäen, korkean portaikon ja sen takana olevan kirkon. Aalto halusi esitellä tästä näköpisteestä myös kirkon ovet, mutta tämä tehokeino on tärveltynyt portaikon ja kirkkopihan taannoisen korotuksen jälkeen – pääteaihe on kadonnut näkyvistä ja kiipeämisen idea hävinnyt. Arkkitehti hahmotteli portaikon mittakaavan tarkasti suhteessa itse rakennukseen. Portaikko on suunniteltu valeperspektiiviin siten, että se levenee ylöspäin ja avaa rakennuksen saapujalle. On ponnisteltava eteenpäin.
Saavumme kupariovien eteen. Ristinkirkon ovet ovat jälleen viittaus klassisiin arkkitehtuuriaiheisiin, Aallon mieliteemoihin. Pronssi- ja kupariovien historia on pitkä, tunnetuimpina esimerkkeinä Rooman Pantheonin ovet ja Firenzen Kastekirkon Paratiisin portit. Aallon ovet ovat eleettömät, tummat ja umpinaiset. Niitä elävöittävät ainoastaan kädensijat, jotka ovat kuin lämmin tervetulotoivotus, sulavasti ihmiskäden muotoon tarttuvat.
Kupariset, kierteiset ovenrivat johdattavat ajatukset Raamatun vaskikäärmeeseen. Mieleen juolahtaa myös ruotsalaisen kirjailijan August Strindbergin pieni runo, jota Aalto siteerasi juhlapuheessaan tultuaan valituksi Suomen Akatemiaan vuonna 1955 ja joka keväällä 1976 oli Aallon kuolinilmoituksessa, alkukielellään ruotsiksi.
Runossa kerrotaan kukasta nimeltä kevätlinnunsilmä, ruotsiksi sananmukaisesti kultajauhe, joka kasvaa rautalähteen luona, sekä kuparikäärmeestä eli vaskitsasta hopealehmuksen alla. Niissä piilee luonnonhengen arvoitus. Runo on Aallon mukaan kuvaus siitä, että näennäisen vastakohtaiset ilmiöt voidaan lopulta saattaa sopusointuun. Se on luovan hengen ja hyvän arkkitehtuurin perusedellytys.
Kirkon raskaiden ovien avauduttua astumme sisään valoon. Valkoinen, viuhkan muotoinen kirkkosali tiivistyy kohti alttaria ja pakottaa katseen puuristiin, joka veistettiin vanhan puukirkon hirrestä.
Ristinkirkko oli Alvar Aallon jäähyväistyö. Lahden kirkon suunnitelmat jäivät Aallon työpöydälle hänen noustessaan sen äärestä viimeisen kerran.
Lääninarkkitehti Alfred Caween allekirjoitti Lahden ensimmäisen asemakaavan maaliskuussa 1878. Hän hahmotteli kaavassa keskustan katuruudukon, kauppatorin sekä kirkon paikan Kolkanmäellä, pienen kauppalan yläpuolella ja korkeimmalla kohdalla. 140 vuotta sitten laadittu suunnitelma on yhä näkyvissämme: samat kadut, milloin kapeampina, milloin leveämpinä, mahtava toriaukio ja kirkonmäki vartiopaikallaan.
 |
| Lahden ensimmäisessä asemakaavassa esitettiin kirkonpaikka ja sen ympärille tori. Lahtelaiset halusivat kuitenkin puiston kirkkoaan kehystämään. Puistoa alettiin istuttaa vuonna 1896, ja siitä tuli Lahden kaupunkihistorian ensimmäinen puisto. Kirkkopuistot olivat tuohon aikaan vielä harvinaisuus. Kartta Lahden kaupunkiympäristö, arkisto. |
Lahden ensimmäinen kirkko valmistui Kolkanmäelle vuonna 1890 ja seisoi sijoillaan lähes 90 vuotta ennen purkamistaan. Sen paikalle pystytetty Ristinkirkko juhlii nyt 40-vuotissyntymäpäiväänsä. Kirkko vihittiin ensimmäisenä adventtina 1978 Tampereen piispan Erkki Kansanahon johdolla. Hän puhui kirkosta paikkana, jossa iankaikkisuus koskettaa tätä aikaa. Hän toivoi kirkon herättävän uskoa ja toivoa kaikissa, jotka sinne tulevat.
Alvar Aalto, Ristinkirkon suunnittelija, oli ystävänsä kirjailija Göran Schildtin mukaan skeptikko, joka käsitti kauneuden kristinuskon keskeisen sanoman ilmentymäksi ja jumaluudeksi. Aallon kaupunkitaiteellinen ja arkkitehtoninen luomus tarjoaa mahdollisuuden tulkintoihin Schildtin Aalto-luonnehdinnan kautta, epäilevän ihmisen välittömänä uskon kokemuksena, hartautena, jonka luo sopusointu ja muotojen puhtaus.
Kun tarkastelemme kirkkoa torilta käsin, havaitsemme vahvan liikahduksen: kirkon torni ei sijaitse symmetrisesti Mariankadun akselilla, kuten kaupungintalon torni, vaan hieman sivussa, idässä. Torni on avautuvan viuhkan muotoinen, ja se levittää siipensä kohti itää. Itä on monien uskontojen pyhä ilmansuunta, auringonnousun ja sen siunaavan valon lähde. Voimme nähdä ikiaikaisen pyhän ja totuuden vertauskuvan.
 |
| Ristinkirkon keskustan puoleista julkisivua ei hallitse torni, vaan 52 ikkunan muodostama risti. Ikkunoista loistaa valo kirkkovuoden jokaiselle viikolle. Tiili yhdistää kirkon vastapäiseen kaupungintaloon, mutta myös Aallon tuotantoon yleensä. Punatiili oli hänen perusmateriaalejaan ja suuri rakkautensa. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. |
Tornin sijoitukselle saattaa löytyä tosin paljon maallisempikin selitys. Olisiko ilkikurisuudestaan tunnettu akateemikko tässä muistellut parikymmentä vuotta aiemmin Lahteen laatimaansa torisuunnitelmaa?
Syksyllä 1956 Aalto esitteli kollegoineen Lahden kaupunginisien tilaamaa ehdotusta torin ja Alatorin järjestelyiksi. Arkkitehdit ruotivat aluksi Lahden kaupunkikuvaa ja Mariankadun akselia, jonka rakennustaiteellinen arvo ei heidän mielestään ollut kummoinenkaan. He esittivät laajaa toria jaettavaksi pienempiin osiin klassisten italialaisten ja ranskalaisten esikuvien mukaan. Katseenvangitsijaksi ja tilan kokoajaksi arkkitehdit tarjosivat tornia, joka olisi sijoitettu torin länsiosaan, nykyisen Marolankadun päälle. Torni oli Aallon suosikkiaiheita, halki pitkän uran kestänyt mieltymys. Lahden torin sivulla sellainen olisi voimakkaasti muuttanut alueen tasapainoa, mikä lienee ollut tarkoituskin.
Suunnitelma hautautui jälkiä jättämättä – vai löydämmekö sen itään lankeavan varjon Mariankadun akselin symmetriaan kajoavassa Ristinkirkon tornissa?
Kun pysähdymme Vapaudenkadulle, näemme edessämme kohoavan mäen, korkean portaikon ja sen takana olevan kirkon. Aalto halusi esitellä tästä näköpisteestä myös kirkon ovet, mutta tämä tehokeino on tärveltynyt portaikon ja kirkkopihan taannoisen korotuksen jälkeen – pääteaihe on kadonnut näkyvistä ja kiipeämisen idea hävinnyt. Arkkitehti hahmotteli portaikon mittakaavan tarkasti suhteessa itse rakennukseen. Portaikko on suunniteltu valeperspektiiviin siten, että se levenee ylöspäin ja avaa rakennuksen saapujalle. On ponnisteltava eteenpäin.
Saavumme kupariovien eteen. Ristinkirkon ovet ovat jälleen viittaus klassisiin arkkitehtuuriaiheisiin, Aallon mieliteemoihin. Pronssi- ja kupariovien historia on pitkä, tunnetuimpina esimerkkeinä Rooman Pantheonin ovet ja Firenzen Kastekirkon Paratiisin portit. Aallon ovet ovat eleettömät, tummat ja umpinaiset. Niitä elävöittävät ainoastaan kädensijat, jotka ovat kuin lämmin tervetulotoivotus, sulavasti ihmiskäden muotoon tarttuvat.
 |
| Aalto muotoili mielellään yksilölliset kädensijat rakennuksiinsa. Usein ne valmistettiin kuparista, jonka pintaan ihmiskäsien jälki jää kauniina patinana. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. |
Kupariset, kierteiset ovenrivat johdattavat ajatukset Raamatun vaskikäärmeeseen. Mieleen juolahtaa myös ruotsalaisen kirjailijan August Strindbergin pieni runo, jota Aalto siteerasi juhlapuheessaan tultuaan valituksi Suomen Akatemiaan vuonna 1955 ja joka keväällä 1976 oli Aallon kuolinilmoituksessa, alkukielellään ruotsiksi.
Runossa kerrotaan kukasta nimeltä kevätlinnunsilmä, ruotsiksi sananmukaisesti kultajauhe, joka kasvaa rautalähteen luona, sekä kuparikäärmeestä eli vaskitsasta hopealehmuksen alla. Niissä piilee luonnonhengen arvoitus. Runo on Aallon mukaan kuvaus siitä, että näennäisen vastakohtaiset ilmiöt voidaan lopulta saattaa sopusointuun. Se on luovan hengen ja hyvän arkkitehtuurin perusedellytys.
Kirkon raskaiden ovien avauduttua astumme sisään valoon. Valkoinen, viuhkan muotoinen kirkkosali tiivistyy kohti alttaria ja pakottaa katseen puuristiin, joka veistettiin vanhan puukirkon hirrestä.
 |
| Alvar Aallon mielestä kirkkojen taideteoksilla ei useinkaan ollut tekemistä sen paremmin uskon kuin taiteenkaan kanssa. Ristinkirkon alttariteoksesta järjestettiin kilpailu, mutta miehensä kuoleman jälkeen kirkon pääsuunnittelijana jatkanut arkkitehti Elissa Aalto päätyi suosittelemaan alttarille yksinkertaista puuristiä. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. |
Ristinkirkko oli Alvar Aallon jäähyväistyö. Lahden kirkon suunnitelmat jäivät Aallon työpöydälle hänen noustessaan sen äärestä viimeisen kerran.
Lähteet:
Kertomus Lahden kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1956 I. Lahti 1957.
Schildt, Göran 1982. Valkoinen pöytä. Alvar Aallon nuoruus ja taiteelliset perusideat. Keuruu.
Särkiö, Pekka 2008. ”Saatteeksi”. Ristinkirkko – toiminnan kirkko. Funktion toteutuminen kolmessa vuosikymmenessä. Keski-Lahden seurakunnan julkaisuja 3. Toim. Esko Ryökäs. Tampere.
Tallqvist, Tore 2018. ”Tetraedern som en ledstjärna”. Kuin kissat Largo Argentinalla. Flaneerausta ja assimilaatiota kaupunkitilassa. Toim. Juhana Heikonen, Netta Böök, Aimo Nissi ja Kristo Vesikansa. Singsby.
Kommentit
Lähetä kommentti