Siirry pääsisältöön

Eläinlääkärin talon elämää Lahden varhaisvuosina ja tulevaisuudessa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahden rautatieaseman tienoota alettiin hiljalleen rakentaa sen jälkeen, kun Harjukadun ja aseman välinen alue oli 1800-luvun lopulla hankittu kauppalalle. Keskustan tontit täyttyivät, ja kauppala alkoi laajeta etelään päin. 1900-luvun alussa rakennustoiminta vilkastui, ja toinen toistaan komeampia taloja nousi varsinkin Rautatienkadun alkupäähän.

Maalaismaisema ja kaupunki elivät kuitenkin vielä rinnakkain. Hautausmaanharjun kupeessa oli perunakuoppia, kadut olivat huonokuntoisia, ja kaupunkilaisten ohella niitä käyttivät myös kotieläimet. Juhannuksena 1906 kahden lehmän kerrottiin märehtineen heinää Rautatienkadulla. 

Rakennusmestari August Ståhlberg päätti ottaa vaarin rakennussuhdanteista. Hän oli kaupungin kiinteistöjen isännöitsijä, jonkin aikaa myös kaupunginvouti, mutta hän piirsi myös yksityisesti taloja. Osan niistä hän rakennutti itse ja myi sitten voitolla. Ståhlberg oli kovasti mieltynyt ajan rakennustaiteen yltäkylläisyyteen. Hänen talonsa pursuavat sieviä torneja, kiharaisia tuulilautoja, koristeellisia ulokkeita, viehättäviä lasikuisteja ja pikkuruutuisia ikkunoita.

Vuonna 1906 Ståhlberg piirsi ja rakennutti talon ja ulkorakennuksen Loviisankatu 1:een. Seuraavana vuonna tohtori Uno Heininen osti kiinteistön. Hänet oli jokunen vuosi aikaisemmin nimitetty Lahden piirieläinlääkäriksi.   

Rakennusmestari August Ståhlbergin laatima rakennussuunnitelma Loviisankatu 1:een.

Eläinlääkärin työ oli raskasta, piiri laaja ja potilaita paljon. Heininen oli seudun ainoa ammattimies, vasta Orimattilassa ja Heinolassa olivat lähimmät kollegat. Kotieläinten hoito ja elinolot olivat monin paikoin takapajuiset. Taikausko rehotti, ja sairauksien lisäksi kansanparannus tappoi eläimiä. Pirun sanottiin usein vierailevan talleissa ja navetoissa ajamassa eläimillä. Eläinlääkärin tehtävänä oli ohjata talonpoikia puoskaroinnin sijasta hygieniaan ja ammattiapuun.    

Heininen oli myös kaupunginvaltuuston ja terveydenhoitolautakunnan jäsen sekä kunnallissairaalan johtokunnan puheenjohtaja. Tälläkin saralla riitti työtä: puodit ja elintarvikkeet olivat likaisia, yleiset saunat, likakaivot ja lantasäiliöt siivottomia. Kulkutautien ehkäisyyn käytettiin runsaasti voimia ja varoja. Kaupunki oli kuitenkin hyvin edistyksellinen. 1910-luvulle tultaessa Lahteen oli rakennettu vesi- ja viemärilaitos, sähköasema ja yksi maamme uudenaikaisimmista kunnallisista sairaaloista.

Lahden kaupunginisät, joukossaan tohtori Heininen, anoivat vuonna 1911 senaatilta lupaa perustaa paikkakunnalle eläinlääketieteellinen korkeakoulu. Laitokselle oli tarkoitus antaa huomattava rahalahjoitus ja tontti Möysästä. Akateemisen opetuksen odotettiin tuovan taloudellista ja henkistä hyvinvointia seudulle. Suunnitelma ei toteutunut, koska senaatti katsoi, ettei alueella ole riittävästi eläimiä ja eläinsairauksia korkeakoulun tarpeisiin.

Vuonna 1909 eläinlääkäri Heininen päätti perustaa kengityskoulun yhteistyössä Itä-Hämeen maanviljelysseuran kanssa. Hän arveli kaupungin vossikoiden ja parinsadan hevosen takaavan työllisyyden. Heininen rakennutti talonsa taakse kengityshuoneen, leikkaussalin, tallin, pajan ja pienen asunnon käsittävän koulutalon. Koulun opettajan rouvasta on säilynyt ajan hygieniaoloja kuvaavaa muistitietoa: hän piti itseään liian hienona käymään pihan perällä, joten hänen palvelijattarensa tehtävänä oli kantaa rouvan potta sisältöineen esiliinansa alla kompostiin.

Kengityskoulun rakennussuunnitelma.

Tohtori Heininen solmi avioliiton vuonna 1909, ja rouva Helmi Heinisestä tuli eläinlääkärin talon emäntä. Uno Heininen kuoli yllättäen sydänkohtaukseen heinäkuussa 1921, vain 46-vuotiaana. Perheessä ei ollut lapsia. Joidenkin vaiheiden jälkeen talo ja kengityskoulu tulivat samassa korttelissa toimivan meijerin omistukseen. Ympärille nousi vuosien varrella kerrostaloja, ja eläinlääkärin pihapiiri jäi hieman unohduksiin.

Eläinlääkärin talo on vanha, mutta hyvin säilynyt kaunotar Loviisankadun varressa. Kengityskoulu on jäänyt näkymättömiin sisäpihalle. Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseo

Parhaillaan on käynnissä asemakaavahanke, jolla toimintansa lopettaneen meijerin tontti osoitetaan uuteen käyttöön, lähinnä asunnoiksi. Heinisen talo kunnostetaan ja suojellaan, ja museo on ehdottanut myös kengityskoulun säilyttämistä. Ratkaistavana on rakennukseen kertyneiden haitta-aineiden aikaansaama ongelma. Meijeri käytti taloa pajana, ja rakenteisiin on imeytynyt muun muassa öljyä.

Eläinlääkärin talo ja kengityskoulu valaisevat hienosti Lahden varhaisvuosien asukkaiden pyrkimyksiä, rakentamis- ja asumistapoja, työelämää, koulutus- ja kunnallishistoriaa.
Follow my blog with Bloglovin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maauimala mäkimontussa – Lahden oma erikoisuus

Lahden maauimalan tuleva kohtalo on puhututtanut kaupunkilaisia niin lehtien palstoilla kuin uimalan saunan lauteillakin. Alkukesästä uutisoitiin, että maauimala on vuonna 2024 auki mahdollisesti viimeistä kesää. Korjausvelkaa on kertynyt, eikä remontin rahoittamisesta tai tahtotilasta siihen ole tietoa.  Urheilukeskus on nykymuodossaan pitkälti 1970-luvun asussa. Maauimala otettiin mukaan Urheilukeskuksen yleissuunnitelmaan oikeastaan käytännön tarpeesta: Suurmäen mäkimonttu jouduttiin betonoimaan, jotta alueen pohjavedet pystyttiin paremmin suojelemaan. Näin syntyi harvinainen yhdistelmä mäkihyppyä ja uintia. Mäen alusta saatiin valmiiksi vuoden 1972 kisoihin, mutta maauimala avautui yleisölle 1974. Maauimalasta tuli Lahden ensimmäinen ja ainoa 50 metrin allas. 1980-luvun postikorttiin on kaupungintalon ja rautatieaseman lisäksi päätynyt hyppyrimäet ja maauimala. Kuva: Raimo Ketola/Laatukortti, Lahden museoiden kuvakokoelmat.  Maauimalan kohtalo on monisyinen juttu, johon li...

Andelinin perhe – tarina sukualbumien sivuilta

Lahden museoiden kuvakokoelmiin on tullut sadan toimintavuoden aikana monen lahtelaisen suvun valokuvia, albumeja ja arkistoaineistoa. Kokonaisuuksia käsitellessä herää kysymys, miksi jonkin suvun kuvat ja asiakirjat ovat päätyneet museoon. Miksi niitä ei ole pidetty suvulla? Ensiksi on todettava, että on henkilöitä, jotka ovat tietoisesti halunneet lahjoittaa sukukuvansa museolle. On myös tapauksia, että aineisto on saattanut löytyä kiinteistökaupan jälkeen ullakolta ja uudet omistajat ovat lahjoittaneet tuntemattomien ihmisten kuvat museolle. Joskus suvun aineisto on saattanut jäädä henkilölle, jolla ei ole ollut jälkikasvua tai ylipäätään perijöitä tai testamenttia, jolloin omaisuus on mennyt valtiolle, minkä jälkeen henkilön kotikunta on voinut hakea osuutta perinnöstä itselleen. Tällä tavalla Lahden museoiden kokoelmiin on tullut esimerkiksi Martti Saksalan suvun valokuvia ja arkistoaineistoa. Neljäs vaihtoehto on, että vaikka perheettömällä henkilöllä on sukua, yhteys sukuun on v...

Maakuntamme mäkihyppy ja hyppyrimäet

Paksussa iittiläisessä sammalikossa Salpausselän pohjoisrinteessä heikosti erottuvalla tasanteella on joskus ollut vauhtimäen nokka. Edessä jyrkässä rinteessä avautuu – metsä. Lahden Betonin nokalta maisema näyttää hyvin erilaiselta: avoimelta ja hoidetuilta. Täällä ei näy tuomaritornia eikä katsomoita. Lahden urheilukeskus on nykyään ainoa aktiivinen mäkihyppypaikka Päijät-Hämeessä, mutta 60 vuotta sitten päijäthämäläinen saattoi harrastaa lajia omalla kylällä. Tälle iittiläiselle hyppyrille pääsi sukset olalla vaikka junalla Lahdesta. Sitikkalan seisakkeelta oli lyhyt matka kivuta Siperianmäen hiihtomajalle. Nykyisen Aurinkoladun hiihtäjät eivät välttämättä tiedäkään minkä talvilajin majalla pysähtyvät. Entisen hyppyrin nokkatasanne Iitin Sitikkalassa. Kuva Tiina Rekola 2023, Lahden museot. 1970-luvulla pelkästään Lahdessa oli 12 rakennettua kaupungin huoltamaa hyppyrimäkeä. Niiden lisäksi oli isompia ja pienempiä tösiä, jotka rakennettiin vaatimattomampaan mutta kaiketi yhtä tavoitt...