Siirry pääsisältöön

Hartaushuoneen Helmi

PÄIVI TAIPALE, museoamanuenssi

Vastasin pari vuosikymmentä harrastuksena, museoalan ammattilaisena, Artjärven kotiseutumuseon kokoelmista, ja pääsin perehtymään kokoelman esineisiin ja niiden historiaan. Monet kokoelman esineet olivat niin mielenkiintoisia, että näitä oli tutkittava tarkemmin. Kotiseutumuseon kokoelma koostuu pääosin perinteisiä kansanomaisista esineistä, mutta joukossa on useita kuriositeetteja eli erikoisuuksia, kummallisuuksia, harvinaisuuksia, kuten flyygeli. Tällaisia erikoisuuksia on monen paikallismuseon kokoelmissa, sillä kokoelmia linjaavia kokoelmaohjelmia ei vapaaehtoisvoimin toimivissa museoissa juuri ole laadittu. Paikallismuseoiden kokoelmiin on usein otettu kaikki museolle tarjottu aineisto. 

Flyygeli hartaushuoneen hiljaisuudessa. Kuva Päivi Taipale.

Flyygeli saatiin Artjärven kotiseutumuseon kokoelmiin 1990-luvun alussa ja se sijoitettiin aluksi Vuorenmäelle Päälliköntalon aulaan. Usein kuulin sanottavan, että soitin oli kuulunut von Deringer -suvulle, joka on Baltiasta Pietarin kautta Viipuriin muuttanut saksalaissyntyinen suku. Tiedossa oli myös, että oopperalaulaja Tamara Lund (1941–2005) on harjoitellut aikoinaan soittimella. Vuonna 2007 flyygeli siirrettiin Ratulaan, kotiseutumuseon alueelle. Soitin sijoitettiin vuonna 1844 valmistuneeseen Alinen paviljonkiin, jonka ministerivaltiosihteeri, kreivi Alexander Armfelt (1794–1876) oli rakennuttanut toiselle vaimolleen Aline Demidoville (1818–1898) ortodoksiseksi hartaushuoneeksi. Pärevuorattu hartaushuone oli pitkään osa Ratulan kartanon laajaa puistoa, mutta vuonna 1941 se liitettiin museoalueeseen.

Pari vuotta sitten Alinen paviljonkia korjattiin taas kerran, ja päätettiin, että flyygeli siirretään pois ja sille yritetään löytää uusi sijoituspaikka. Paikallinen yritys oli kiinnostunut tekemään soittimesta tarjoilupöydän. Miten kävikään?

Alinen paviljonkia korjattiin Museoviraston avustuksella vuonna 2017. Kuva A-R Vaden/Lahden museot.

Pienikokoisen, hyvin säilyneen soittimen etupuolella on helmiäishohtoinen nimi G. F. Rübmann. Luetteloidessani aikoinaan soitinta, soittimen valmistajasta ei ollut saatavilla mitään tietoa. Nytkään en löytänyt googlettamalla soitinrakentaja Rübmannista yhtään tulosta. Aloin aavistella, että kyseessä ei ole mikään tavallinen flyygeli, ja se alkoikin ”hiljaa soittaa historiaansa”.

Saksalainen Georg Friedrich Rübmann asui Suomen suuriruhtinaskunnassa fortepiano-kisällinä ainakin jo vuonna 1857. Rübmann oli muuttanut Suomeen Würtenbergista ja liittynyt ensin Helsingin evankelisluterilaiseen seurakuntaan ja sittemmin Helsingin saksalaisen seurakunnan jäseneksi. G. F. Rübmann oli naimisissa Anna Johanna Susanna Conradin kanssa ja heille oli Helsingissä syntynyt ainakin seitsemän lasta: August Georg (s. 1859), Anna Johanna (s. 1861), Christian Friedrich (s. 1862), Louis Paul (s. 1864), Sophia Clara (s. 1865), Johan Adolf (s. 1866) ja Matilde Adelheid (s. 1868). Perhettä kohtasi 1860-luvulla suru toisensa jälkeen, sillä lapsista viisi kuoli vain parin päivän tai kuukauden ikäisinä. 

Kastettujen luetteloon perheen isän ammatiksi on vuosina 1861–1869 merkitty soitinrakentaja-pianonvirittäjä (Instrumentmacher Klavierstimmer 1861), soitintehtailija (Instrumenten fabrikant, 1862–1866) ja pianotehtailija (Pianofabrikant, 1869). Rübmann sai vuonna 1862 luvan perustaa Fortepiano- ja kalustetehtaan Helsinkiin. Ei ole tiedossa, tuliko Rübmann Helsinkiin soitinrakentajaoppilaana vai -kisällinä, vai kouluttautuiko hän ammattikuntalaitoksen perinteiden mukaisesti soitinrakentajaoppilaasta kisällin kautta mestariksi Suomessa. Kisällit saattoivat jäädä mestareiden luokse palvelukseen tai he lähtivät ulkomaille. Autonomian aikana suomalaiset kisällit lähtivät opintomatkoille muun muassa Pietariin, Baltiaan ja Saksaan, ja todennäköisesti myös toisinpäin. Rübmannin verstas sijaitsi Helsingissä Wladimirinkatu 33:ssa, omassa talossa.

G. F. Rübmannin sanomalehti-ilmoitus. Finlands Allmänna Tidning 7.2.1865.

Vanhoista sanomalehdistä löytyy G. F. Rübmannin ilmoituksia ainakin ajalta 31.10.1864–2.6.1866, mutta ei enää tämän jälkeen. Helsingfors Tidningar -lehdessä oli 31.10.1864 ilmoitus: ”Flyglar och fortepianos. Äfwen werkställas stämningar och reparationer G. F. Rübmann i egen gård, n:o 33 wid Wladimirsgatan.” Rübmann vuokrasi soittimia ”bättre fortepiano utthyras” ja myi sekä vanhoja että uusia soittimia.

Eräässä vuoden 1864 joulukuun sanomalehti-ilmoituksessa soittimien lisäksi mainitaan: ”På samma ställe ett dussin nya walnötstolor.” Myynnissä oli siis myös pähkinäpuisia tuoleja, jotka saattoivat olla soitintuoleja. Olikohan tuolisarja valmistettu samaan aikaan kuin Artjärven pähkinäpuinen flyygeli?

Fabian Dahlström mainitsee julkaisussaan Finländsk klavertillverkning före år 1900 Rübmannin tunnetuista soittimista yhden flyygelin, mutta säilyneitä soittimia hän ei mainitse yhtään. Todennäköisesti tämä Dahlströmin mainitsema Rübmannin flyygeli on juuri tuo Artjärven kotiseutumuseon kokoelmaan kuulunut soitin.

Helsingin saksalaisen seurakunnan historiakirjoissa viimeiset merkinnät G. F. Rübmannista tai hänen perheestään ajoittuvat vuoteen 1869. Lehti-ilmoituksetkin loppuvat vuoden 1866 jälkeen, joten saattaa olla, että perhe oli muuttanut pois Helsingistä. Tampereen Mustanlahden Oluttehtaan johtajana mainitaan vuosina 1869–1870 Georg Friedrich Rübmann. 

Flyygeliä on luonnehdittu kulttuurihistoriallisesti ja soitinrakennuksen kannalta mielenkiintoiseksi ja arvokkaaksi, harvinaisen pienikokoiseksi, pähkinäpuiseksi ja lähinnä biedermeiertyyliseksi. Lahden kaupunginmuseon entinen amanuenssi Maija Hahl on ajoittanut flyygelin noin vuoteen 1850, mutta todennäköisesti se on peräisin vasta 1860-luvulta. Soittimen historian selvittyä, otin yhteyttä Sibeliusmuseoon Turkuun ja Kansallismuseoon Helsinkiin, ja flyygelille löytyi uusi arvonsa mukainen paikka Sibeliusmuseosta. Flyygelin nimitys tulee muuten soittimen muodosta, joka muistuttaa siipeä (saks. der Flügel).

Konservaattori Lauri Löfman puhdistaa flyygeliä ennen siirtoa Sibeliusmuseoon. Kuva A-R Vaden/Lahden museot.

Artjärven kotiseutumuseon kokoelmiin kuuluneen flyygelin tarina on hyvä esimerkki siitä, miten hienoja Helmiä pienienkin paikallismuseoiden kokoelmiin saattaa kätkeytyä. Helmien täytyy tulla vain löydetyiksi. Esinelahjoituksista tulisi aina tehdä lahjakirja, johon esineen taustatiedot kirjataan. On selvää, että paikallismuseoilla itsellään ei välttämättä aina ole sellaista asiantuntemusta, jota Helmien tunnistaminen voi edellyttää. Siksi hankalissa tilanteissa kannattaa ottaa yhteyttä alueelliseen vastuumuseoon. Tärkeää on myös muistaa väen vaihtuessa yhdistyksissä, että toimintaan ja kokoelmiinkin liittyvä tieto, etenkin ”hiljainen tieto”, siirtyisi eteenpäin. Kokoelmaohjelma auttaa hallitsemaan ja rajaamaan kokoelmia myös paikallismuseoissa suhteuttamalla toiminnan käytettävissä oleviin resursseihin.

Lähteet:
Arkistolähteet:
Artjärven Kotiseutuyhdistys r. y., AKA 
Maija Hahlin kirjallinen lausunto soittimisesta 26.10.1993.
Suulliset ja kirjalliset tiedonannot:
Jakobsson-Wärn, Inger, sähköpostiviesti 23.10.2017.
Kuurne, Jouni, sähköpostiviesti 25.10.2017.
Sähköinen aineisto:
Suomen Sukututkimusseura, HisKi-tietokanta
http://hiski.genealogia.fi/hiski/8kgfe2. Helsingin saksalainen skr - Helsingfors tyska förs – kastetut, luettu 21.11.2017.
Painetut lähteet:
Finlands Allmänna Tidning 7.2.1865.
Finländsk klavertillverkning före år 1900, 1978, 96.
Helsingfors Tidningar 31.10.1864.
Helsingfors Tidningar 17.12.1864.
Hufvudstadsbladet 2.6.1866.
Saukkonen, Jussi 1959. Käsityöläisammattikunnat. Oma maa V. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lahden kylän koulu - koulupojista taiteilijoihin

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Lahden kylän ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1871. Koulu oli yksityinen, yksi Lahden kartanon isännän August Fellmanin monista kansansivistyshankkeista. Kaksi vuotta myöhemmin koulu sai oman rakennuksen, ja se kunnallistettiin. Uusi koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien äärelle, pienelle mäennyppylälle, männikön suojaan. Paikka oli ihanteellinen koulurakennukselle: se oli hyväkuntoisen tien äärellä, tuulilta suojassa. Fellman antoi koululle tontin, ja talolliset velvoitettiin pystyttämään se päivätöinään lahjoittamistaan peruskivistä ja hirsistä. Koulupihaan tehtiin myös ulkorakennus opettajien lehmiä varten sekä käymälät, liiterit ja aitta.   Lahden kylässä oli näihin aikoihin vajaat 900 asukasta. He eivät olleet aluksi järin innostuneita uudesta opinahjosta, sillä koulunkäynnin arveltiin olevan haitaksi uskonnonharjoitukselle. Fellman houkutteli vanhempia lähettämään jälkikasvu kouluun lupaamalla puoli tynnyriä rukiita yhdestä, kaksi

Kesäisiä päiviä Jalkarannassa – Ainolan historiaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Herrasväen kesänviettotavat alkoivat muuttua kaupungistumisen myötä. Suomalaisen maalaismaiseman kauneus avautui uudella tavalla. Höyrylaivat kuljettivat väkeä suvisiin maisemiin, ja rautatieverkon laajetessa junakyydilläkin oli mahdollista päästä vilpeiden vesien äärelle. 1800-luvun loppupuolella rannoille alkoi nousta porvariston huviloita, joihin talous palvelijoineen kaikkineen siirrettiin yleensä koko kesän ajaksi. Lahden seudun ensimmäisiä huviloita oli apteekkari Aron Grönmarkin Jalkarantaan rakennuttama Merilä. Arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1901. Talon takan piirsi taiteilija Akseli Gallen-Kallela, joskin tieto on epävarma. Eliel Saarisen suunnittelema Merilä vuonna 1904 lähetetyssä postikortissa. Kuva Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto. Suomalaismielinen Grönmark halusi huvilansa suunnittelijaksi suomalaisuuden manifestiksi vuonna 1900 nousseen Pariisin maailmannäyttelypaviljongin arkkitehdin. Mer

Kasvun aika - lahtelaista kouluhistoriaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija Nykyisen Lahden alueen kouluhistoria alkaa kolmesta 1870-luvulla perustetusta yksityisestä koulusta, Koiskalan kartanon, Lahden kartanon ja Seestan kartanon kouluista. Vuonna 1881 perustettiin vielä Mytäjäisten varikolle ruotsin- ja suomenkielinen koulu rautatieläisten lapsia varten. Kartanoiden ja patruunoiden yksityiset koulut olivat Suomessa yleisiä, mutta se, että mikään alueemme kouluista ei ollut yhteiskunnan hanke, oli tuiki harvinaista. Lahden kartanon isännän August Fellmanin perustama koulu kunnallistettiin ja se sai oman koulutalon vuonna 1873. Koulu rakennettiin Ylisen Viipurintien varrelle, männikköiselle mäennyppylälle. Jo vuoden 1866 kansakouluasetuksista lähtien esivalta oli kaitsenut paitsi opetusta myös koulurakennuksia, niiden sijoitusta ja rakentamistapaa. Fellmanin lahjoittama tontti ja rakennus täyttivät määräykset: koulu näkyi kauas, mutta oli tuulten ulottumattomissa, hyväkuntoisen tien varrella, ja sen ympäristössä oli rii